Ajoimme junalla poispäin Tokion keskustasta ja jäimme pois Kichijoojin asemalla. Museon ohjeet suosittelivat jäämään pois vasta seuraavalla asemalla, mutta näin saimme tilaisuuden kävellä Inokashira-puiston halki. Inokashira on suosittua seutua etenkin kirsikankukkien katseluaikana, mutta nytkin kävely sen halki oli oikein mukava tapa avata päivä.

Olli oli päättänyt löytää Japanin-reissun aikana ainakin yhden geokätkön, ja oli ladannut etukäteen puhelimeensa useita lupaavia kätköjä Inokashiran lähettyviltä. Kävelimme useammankin kätkön ohi, mutta emme pystyneet katoamaan pusikoihin niitä etsimään, sillä puistossa oli arkiaamupäivänäkin aivan liikaa jästejä. Geokätköilijä ei saa herättää huomiota kätköjä etsiessään, joten Ollin ensimmäinen kätkönhakuyritys epäonnistui.

Vaikka emme löytäneet kätköjä, löysimme sentään Ghibli-museon. Jonkin matkaa puistossa käveltyämme tiemme yhdistyi seuraavalta juna-asemalta tulevaan suositeltuun kävelyreittiin, ja samassa joka puolella ympärillämme oli museo-opasteita. Animeohjaaja Hayao Miyazakin päsmäröimän jatkuvan katumainonnan turvin meidän oli helppo päästä perille asti.

Museokin on erityisesti ohjaaja Miyazakin päsmäröinnin tulos. Monessa oheismateriaalissa se rinnastetaan Miyazakin leffoihin samantasoisena taideteoksena. Miyazakin näkemys ei rajoitu pelkästään museon ympäristöön ja sen toteutukseen, vaan myös vierailijoiden käyttäytymiseen. Ohjaaja vaatii, että museossa saa käydä vain yhden kerran, ja sisällä ei saa ottaa valokuvia — näin vierailu on ainutlaatuinen kokemus, josta joutuu nauttimaan ihan itse ja sillä hetkellä kun paikalla on.

Juha ja Antti päättivät suunnata ensimmäiseksi Asakusaan. Matkaoppaiden mukaan Asakusa on perinteisempi ja vähemmän urbaani osa Tokiota, josta löytyy muun muassa suuri temppeli. Odotimmekin jotain Kioton kaltaista mukavaa historiallista seutua.

Asakusaa hallitsee suuri kauppakatu, ja päätimmekin lähestyä sitä kadun poikki. Tämä oli ehkä vähän kyseenalainen ratkaisu, koska katu oli aivan tupaten täynnä ihmisiä. Siellä oli kouluittain japanilaista nuorisoa, ilmeisesti luokkaretkillä, paljon muita japanilaisia, ja kokonaisia ryppäitä ulkomaalaisia turisteja. Lisäksi katu oli reunustettu kauppakojuilla, joista valitettavan moni myi kyynisesti massatuotettua matkamuistoromua.

Ainoa varsinainen shoppailutavoitteemme oli yukatan ostaminen äidillemme. Kävimme ensiksi katsomassa läpi Asakusan temppelin – joka oli isohko, mutta hyvin tavanomainen eikä siksi järin ihmeellinen – ja aloimme sitten kierrellä läheisiä katuja läpi lupaavia yukata-kojuja etsien. Monet tuntuivat keskittyvän lähinnä halvannäköisiin synteettisiin kylpytakkeihin.

Koska emme heti löytäneet täysosumaa ja nälkäkin alkoi hiukoa, pysähdyimme testaamaan matkan varrelta löytynyttä liukuhihnasushilaa. Sushi oli onneksi ihan aitoa ja maukasta, ja pikkuravintolakin osoittautui mainioksi. Liukuhihna oli ahdettu aivan täyteen sushilautasia, joten valinnanvaraa oli vaikka kuinka.

Kylläisinä, ja positiivisemmin ostostehtäväämme asennoituneina, palasimme takaisin kauppakujille ja valitsimme asioitavaksemme lähimmän laadukkaan oloisen yukata-kaupan. Kaupasta myös löytyi sopivia yukatoja, ja ylitimme itsemme ja juttelimme koko ostoprosessin japaniksi – mukaan lukien takin pseudusovittamisen myyjä-obaasanin päälle kunhan olimme todenneet, että hän oli suurin piirtein äitimme kokoinen. Kun avustaja meni pakkaamaan yukataa takahuoneeseen, täti itse jatkoi smalltalkia meidän kanssamme, ja kysyi, että mistä olimme kotoisin. Kun vastasimme, että Suomesta, hänen ilmeensä muuttui iloiseksi. ”Aa, yappari!”

Hän kertoi olevansa aikeissa mennä seuraavana syksynä lomamatkalle Suomeen. Hänen tavoitteenaan oli ilmeisesti kiertää läpi kaikki pohjoismaat samalla kertaa. Ilmeisesti näytimme tunnistettavan suomalaisilta jo valmiiksi maasta kiinnostuneen japanilaisen silmiin.

Kunhan juttu oli loppunut ja yukata oli mukanamme, jatkoimme kohti Asakusan satamaa. Matkalla Juha pysähtyi ostamaan läheisen pikkuvaatekaupan alennusmyynnistä itselleni samuen – japanilaisen oloasun, joka oli kuin lyhythelmainen puuvillayukata housujen kanssa. Päättelin, että siitä tulisi hyvä oloasu Suomenkin olosuhteisiin.

Saavuimme satamaan mainiolla ajoituksella. Tavoitteemme oli ottaa sieltä suora laiva Odaiban saarelle, mutta tässä vaiheessa saimme tietää, että laivoja meni vain neljä päivässä – ja että seuraava oli lähdössä varttitunnin päästä. Ostimme liput ja ehdimme vielä mukavasti laiturille muodostumassa olevan jonon kärkipäähän. Muutamaa minuuttia ennen kuin yksi Asakusan kujia valloittaneista koululuokista ryhmittyi peräämme.

Pian Himiko-laiva liukui satamaan ja pääsimme sisälle. Se oli itsessäänkin nähtävyys; kuulun manga- ja animetaiteilija Leiji Matsumoton suunnittelema futuristinen kuplamainen jokilaiva, jonka kuulutuksetkin oli äänitetty Galaxy Expressin ääninäyttelijöiltä. Hakeuduimme turvallisen etäälle koululaisista, jotta voisimme keskittyä edes jonkin verran jokinäkymien katseluun ja kovaäänisistä kuuluvan Galaxy Express -matkaoppaan kuunteluun.

Saimme olla ylväässä gaijinrauhassamme siihen asti, että Antti kävi ostamassa meille pehmikset. Pehmisjonossa seisoessaan hän onnistui kiinnittämään koulutyttöjen huomion, ja joutui vastentahtoiseksi englannin kielen harjoituskumppaniksi. Noin yläasteikäiset tytöt treenasivat kielitaitojaan monimutkaisilla kysymyksillä mallia ”What is your name?”, ”Do you like Japan?”, ja ”Do you like me?”.

Antti selvisi tilanteesta urheasti ja pääsi jäätelöidensä kanssa takaisin Juhan luokse, mutta jo ennen pehmisten loppumista tytöt olivat löytäneet heidät molemmat uudestaan. Tytöt harjoittelivat ensin englannin kielen taitojaan, mutta kielimuurin kohottua turhan korkeaksi vaihtoivat japaniksi – ja yllättäen me olimmekin keskustelun kieliopiskelijat. Tytöt päätyivät muun muassa kertomaan meille laivaan kuvitetuista Leiji Matsumoton hahmoista, kun powerlevelimme peittäneinä emme myöntäneet tuntevamme niitä.

Ennen pitkää sekä meidän että tyttöjen kielitaidot olivat lopussa, ja pääsimme jatkamaan matkaa rauhassa kahdestaan. Vajaan tunnin kokonaisajelun jälkeen laiva rantautui Odaiban keinotekoiselle saarelle, ja me hyvästelimme uudet kaverimme ja lähdimme tietoisesti täysin päinvastaiseen suuntaan heistä. Hyvänen aika, emmehän me tänne tulleet tuttavia hankkimaan tai kielitaitoja treenaamaan, vaan olemaan turisteja!

Odaibasta löysimme muun muassa paikallisen vapaudenpatsaan, Fuji TV:n hyvin erikoisen näköisen rakennuksen, ja Palette Townin. Näistä jälkimmäinen näytti ulkoa päin täysin tavalliselta (joskin myös hyvin isolta) japanilaiselta ostoskeskukselta, mutta sisäpuolelta se paljastuikin puoliksi Toyotan esittelyhalliksi ja puoliksi eurooppalaiseksi pikkukaupungiksi.

Tosin koska kyseessä oli Japani, paikallinen käsitys eurooppalaisesta pikkukaupungistakin oli hyvin erikoinen. Kaupunki oli rakennettu ostoskeskuksen sisään sisätiloihin, ja sen katto yritti jäljitellä taivasta. Sen kadut oli vierustettu pienillä muotiputiikeilla, ja kaikki pikkukaupungin siivoojat olivat pukeutuneet kamaripalvelijoiksi. Kaupungin nurkasta löytyi automuseo, jonka seinälle oli maalattu Rafaelin kuulun Ateenan koulu -maalauksen häväisty versio, jossa filosofien tilalla oli Toyota-autoja. Aukiota reunusti läjä shakespearelaisia mietelauseita, joiden substantiivit oli korvattu automerkeillä.

Kun olimme saaneet tarpeeksemme länsimaisen kulttuuriperinnön raiskauksesta, jatkoimme matkaamme ulos Odaibasta. Kävimme vielä katsomassa ulkoa läheistä Tokyo Big Sight -konferenssikeskusta, joka on tunnettu mm. Comiket-tapahtumistaan. Ihmeteltyämme oudon näköistä rakennusta hetken palasimme takaisin Tokion keskustaan junalla.

Palattuamme Shinjukuun kävimme vielä lyhyen kävelyretken Shinjukun itäpuolella, mihin emme olleet tätä ennen eksyneet kertaakaan. Löysimme sieltä Kinokuniya-kauppaketjun suuren kirjakaupan. Kaupassa oli seitsemän kerrosta kirjoja – ja koska tämähän ei riitä alkuunkaan japanilaisille, kaikki manga oli sijoitettu sen sivusiipeen naapurikortteliin. Käytimme pelkästään varsinaisen kirjakaupan tutkimiseenkin kiitettävästi aikaa, ja mangapuolelle päästyämme avasimme lopulta tuhlausbudjettimme rahahanat toden teolla. Mukaan tarttui upeita löytöjä, kuten Hirohiko Arakin JOJO A-GO!GO! -taidekirjan pahvilaatikkoon paketoitu Ultimate Edition.

Kirjakaupan jälkeen suunnistimme takaisin hotellille, ja vietimme loppuillan palautuen. Tokiota oli vielä monta päivää jäljellä, emmekä halunneet polttaa itseämme loppuun aivan heti.

Tuure ja Jukka lähtivät seikkailemaan kohti Akihabaraa kirjakauppakaupunginosan kautta. Ajoimme junalla pysäkille, joka näytti olevan lähellä kirjakauppakaupunginosaa, mutta lähellä on Tokiossa ilman karttaa seikkaillessa niin kovin suhteellista. Onnistuimme kuitenkin löytämään oikean suunnan, ja pienen seikkailun jälkeen osuimmekin kortteliin, jossa jokainen kivijalkaputiikki ja jokunen korkeammallakin sijainnut liikehuoneisto oli kirjakauppojen valloittama. Englanninkieliseen makuun kirjakaupoissa oli kovin vähän valikoimaa, mutta Tuure onnistui silti löytämään matkalukemista loppumatkan ajaksi. Lisäksi hän löysi levydivarin, josta hän teki muutamia ostoksia kielimuurista huolimatta.

Kirjakauppakaupunginosasta jatkoimme kävellen kohti Akihabaraa. Osuimme oikeaan suuntaan ja jossain vaiheessa jopa löysimme itsemme kartalta. Akihabaraan saavuimme kutakuinkin luoteen suunnasta, ja ensin kävelimmekin koko elektroniikkakaupunginosan ohi lännen puolelta. Huomasimme kuitenkin Akihabaran ilmeisesti olevan oikealla puolellamme, ja käännyimme jännittävässä kuulokekaupassa vierailun jälkeen takaisin siirtyäksemme varsinaiseen Akihabaraan.

Itse Akihabara oli jossain määrin pettymys, sillä varsinaiset ATK-kaupat olivat pieniä, eikä niissä selvästikään voinut asioida muuten kuin japaniksi. Myöskään mitään kovin kiinnostavaa ei ollut esillä, vaan näyteikkunoista löytyi lähinnä turhaa rihkamaa. Akihabarassa oli kuitenkin myös muuta kiinnostavaa sisältöä kuin ATK. Löysimme retropelikaupan/-museon ja sitä vastapäätä jännittävän otakukaupan, joka todisti kaikki 4chanista tarttuneet mielikuvat japanilaisista otakuista ja mieltymyksistään kutakuinkin oikeiksi. Tarjolla oli kaikkea koulupuvuista tissikuvallisiin hiirimattoihin.

Akihabaran reunoilta löytyi myös kuja, joka oli molemmilta puolilta reunustettu liikkein, jotka myivät elektroniikkakomponentteja tai laajempia elektroniikkakokonaisuuksia, kuten valvontakameroita. Kokemus oli sikäli hämmentävä ja tungos sikäli suuri, etten pysähtynyt ottamaan varsinaiselta kujalta kuvia, mutta myös ulkopuolelta otetuista kuvista saa jonkinlaisen käsityksen paikasta.

Lopulta olimme saaneet Akihabarasta kylliksemme ja ajoimme lähijunalla takaisin Shinjukuun ja jatkoimme edelleen hotellille.

Siitä mitä hotellilla tapahtui, ei minulla ole mitään mielikuvaa. Luultavasti ilta meni säädön puitteissa, kun yritimme saada kuvia ja videota ulos kamerasta, käsiteltyä ja samalla pidettyä nettiyhteyttä käyttökelpoisena muille.

Visit Tokyo ??? Profit

Aamumme kului siivotessa. Yksi halvan Osakan-majoituksemme huonompia puolia oli se, että huoneiston piti jäädä lähtiessämme riittävän siistiksi kelvatakseen seuraaville asukkaille. Saimme siivouksen tehtyä ajallaan, eikä checkoutkaan jäänyt kuin vähän täpärälle: olimme respan avaimenpalautusjonossa minuutin etuajassa.

Suoritettuamme lähtömuodollisuudet ja hyvästeltyämme hotellin henkilökunnan ajelimme metrolla Shinosakan asemalle. Olimme sopineet jo etukäteen tapaavamme Antin tietyn shinkansenin kyydissä, ja sen lähtöön oli vielä aikaa. Saimme siis tilaisuuden tutustua tarkemmin lentokenttää muistuttavaan shinkansen-asemaan.

Asema oli jaettu kolmeen palaseen: kaikille avoimeen puoleen, josta löytyi lipunmyynti sekä lukuisia puoteja ja ruokaloita, tavanomaiseen lähijunien lähtöaulaan, sekä erillisten porttien takana olevaan shinkansen-matkustajien alueeseen, josta löytyi mukavampia lepotiloja sekä vielä lisää ruokapaikkoja ja matkamuistomyymälöitä.

Ostimme aseman pikaruokaloista lounaat. Olli valitsi sushia ja Tuure tyytyi leivonnaisiin, kun taas Jukka ja Juha uskaltautuivat kokeilemaan paikallista takoyakia. Siirryimme lähtöporttien läpi shinkansen-odotusaulaan maistelemaan ostoksiamme. Juha oli kokeillut jo aiemmin junaseikkailun aikana takoyakia, ja totesi aseman ketjumustekalan pitkälti samankaltaiseksi – mitä nyt paremmin paistetuksi, koska ruoka oli tiskissä jo valmiina eikä kokilla ollut siksi tällä kertaa kiirettä päästä eroon häiritsevistä gaijineista.

Lämminkin ruoka olisi voinut olla paikallaan, mutta elin näinkin. –Tuure

Kun ruoat oli nautittu ja sotkut siivottu, jäimme odottelemaan junaa paikoillemme. Matka alkoi pian hermostuttaa Juhaa siinä määrin, että hän kiirehti laiturille varmistelemaan hyviä paikkoja lähtevästä Hikarista. Hikari ei ollut kuitenkaan vielä päässyt asemalle, joten Juha muodosti vain jonon tulevan shinkansen-oven kohdalle. Maahan oli maalattu vaunun numero, sen ovien sijainti, ja jopa reitti, jota pitkin jonon tulisi kiemurrella jotta se ei olisi haitaksi junasta poistuville matkustajille.

Muutkin ehtivät jonottamaan jo ennen junan saapumista. Olimme ensimmäisiä vaunussa kun juna viimein saapui, ja saimmekin valloitettua suomalaisille teekkareille oman viiden paikan penkkirivin. Antille petasimme hyvän paikan muiden välistä. Siihen ei kukaan natiivi taatusti uskaltautuisi istumaan!

Junamatka oli sujuva, ja Anttikin ehti hyvissä-ajoin odottamaan kyytiä: eräs paikallinen tarjoutui kuljettamaan hänet autollaan Shizuokan shinkansen-asemalle, joten aikataulutuksen suhteen ei tullut mitään ongelmia. Päästimme Antin paikoilleen ja jatkoimme Shizuokasta vielä yhden pysäkin eteenpäin, Mishimaan.

Vaikka olimmekin juuri onnistuneet kokoamaan ryhmämme kasaan eri puolilta Japania liikkuvassa junassa, matkan jännitystekijät eivät olleet vielä loppuneet. Mishiman vaihto oli nimittäin melko kireä, ja seuraavasta paikallisjunasta myöhästyminen olisi tarkoittanut myöhästymistä ryokanin check-in-rajasta. Juha kiirehtikin asemakäytäviä pitkin puolijuoksua. Muut tulivat perässä tuli vähemmän hännän alla, ihmetellen toisen hosumista. Onneksi etäisyys shinkansen-laitureiden ja paikallisjunan laiturin välillä ei ollut kovin pitkä, liput sai kätevästi automaatista, ja ehdimme paikallisjunaan hyvissä ajoin.

Vaihto oli hassu. Paljon tunnelia, eikä itselläni ollut mitään käsitystä suunnista. –Tuure

Jatkoimme Izun junarataa pitkin Shuzenjin kylpyläkaupunkiin. Tässä vaiheessa näkymät olivat vielä normaaleja ruraaleja japanilaisia, eli ahtaasti rakennettuja omakotitaloja, joiden välissä oli pieniä peltoja. Joka puolella taustalla näkyi tiheiden metsien peittämiä vuoria.

Yksi jännänmallinen vuori oli. Jyrkänne oikein. Hyvin jännä. –Tuure

Shuzenji olisi ollut tarpeeksi iso nähtävyys, että sitä olisi voinut olla kiva jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa – mutta harmi kyllä bussiaikataulukin oli tiukka. Ehdimme vain katsoa paikallisen matkamuistopuodin läpi, käyttää WC:tä, ja ostaa bussiliput etukäteen, ja sitten bussimme kurvasikin laiturilleen. Noustessamme kyytiin vilautimme vielä varmuuden varalta lippujamme varmistaaksemme, että olemme oikeassa paikassa. Izussa päin kun ei ole niin paljoa ulkomaisia turisteja, että mitään olisi kirjoitettu latinalaisin aakkosin. Olimme täysin japanintaitojemme varassa.

Bussimatka oli hieno, ja kävi vain hienommaksi matkan edetessä. Tie nousi nopeasti pois kaupungista ja kiemurteli ylemmäs Izua pitkin, kunnes tie mutkitteli lopulta korkealla merenpinnan yläpuolella. Tässä vaiheessa ylimääräisen vaivan näkeminen bussimatkan järjestelemiseksi ei haitannut enää lainkaan. Näkymät olivat sen arvoisia. Lopulta bussi kiepahti kuuluisaa Nanadarun luuppisiltaa alas onsen-kyläämme.

720°! –Tuure

Meinasimme ensin jäädä pois liian aikaisin, mutta kuljettaja oli onneksi riittävän ystävällinen ja huomautti asiasta. Maltoimme odottaa vielä yhden pysäkinvälin verran, ja pääsimmekin sitten ulos heti ryokanimme ulkopuolella. Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja kirjattiin sisään majataloon hyvin nopeasti, ja tämän jälkeen hymyilevä yukataan pukeutunut täti saattelikin meitä jo huoneeseemme niitä näitä höpisten. Hän kutsui meitä nimellä ”oniisan”, mikä suoraan käännettynä tarkoittaisi ”kunnioitettu veli”, mutta käytännössä jotakuinkin ”nuori herra”.

Täti esitteli huoneemme, kertoi meille miten rentoutuminen ryokanissa toimii, ja tuuppasi jokaisen syliin sopivankokoisen yukatan. Nyökyttelimme kohteliaasti ja ymmärsimme varmaan ainakin puolet siitä, mitä hän yritti sanoa. Onneksi ryokan-etiketistä oli myös paljon tietoa matkaoppaissamme, ja olimme saaneet sitä runsain mitoin myös netistä.

Kun täti poistui paikalta leveästi hymyillen, purkauduimme huoneeseen. Asuntoon kuului iso yhteinen huone futon-komerolla, pieni sivutila jääkaapilla ja tuoleilla ja hienolla näköalalla alas rinnettä pitkin, WC modernilla pöntöllä sekä laittautumishuone, jonka takana oli pieni kylpyhuone. Kylpyhuoneessa eleli jos jonkinmoisia ötököitä, eikä sille tietenkään ollut mitään tarvetta, koska olimme kylpylähotellissa. Vaihdoimme yukatat päällemme ja keräännyimme ison pöytämme ympärille nauttimaan rentouttavasta tunnelmasta.

Liian kauaa paikoillaan emme tietenkään voineet pysyä, koska nähtävää oli paljon. Pian olimme jo laskeutumassa hissillä ryokanin alimpaan kerrokseen testaamaan kylpykokemusta. Tädin kylpyohjeet olivat jääneet meiltä suurelta osin ymmärtämättä, joten tutustuimme pohjakerroksen tiloihin varovaisesti. Emme onnistuneet keksimään, että miten ulkokylpyihin pääsisi, joten päätimme viettää ensimmäisen kylpykierroksemme vain sisäkylpyjä testaten.

Onneksi nekään eivät olleet minkään sortin pettymys. Vesi oli samaa luonnonlähteistä virtaavaa kuumaa vettä kuin ulkonakin. Sisäkylpyihin kuului iso kylpy, pieni kylmäkylpy, osittain muista tiloista eristetty matala lastenkylpy, ulkoilmakylpy, ja RGB-kylvyt: erilliseen rakennukseen pistetyt kopit, joissa oli punaisen, vihreän, ja sinisen väristä vettä sisältäviä paljuja. Kun paljuihin istahti, niistä ylivuotava vesi aiheutti karjumiselta kuulostavaa ääntä. Oli jännittävä kokemus istua ahdistavan kuumaan sameaan verenpunaiseen kylpyyn ja kuunnella, kuinka jokin iso peto mylvi pimeydessä.

Missasin kylmäkylvyn ilmeisesti kokonaan. En muista, missasinko tarkoituksella. Hämärä mielikuva on sitä mieltä että kuulin siitä kyllä jo paikan päällä. –Tuure

Kylvyt olivat melko autioita. Altaissa istuskellessamme paikalle eksyi jokusen vanhan japanilaisen miehen ekskursio, joka ei kuitenkaan jostain syystä viihtynyt paikalla kovin pitkään, joten saimme nauttia onsen-kokemuksesta pitkälti omalla porukallamme.

Kattavan ja pitkän kylpemisen jälkeen palasimme huoneeseemme jäähtymään ja levähtämään. Sitten meitä odotti seuraava suuri kokemuksemme, kaiseki-illallinen. Siitä on kerrottu jo aiemmin erillisessä artikkelissa. Kaiseki oli kokonaisuudessaan monimutkainen ja hankala ruokailu, jota ei lainkaan helpottanut korkea kielimuuri. Me emme ymmärtäneet japanilaista ravintolasanastoa, ja henkilökunta ei osannut englantia. Onnistuimme tekemään paljon paljon virheitä – muun muassa tuhosimme ensimmäiset meille annetut tuorewasabit, ja meille jouduttiin toimittamaan uudet tilalle. Positiivisena yllätyksenä ruoan yhteyteen tilaamamme satsumaviini osoittautui todella herkulliseksi.

Vaikeaa ruokaa muutenkin, tuo japanilainen kylttyyriruoka. –Tuure

Kun olimme lopulta selvinneet ruoan loppuun, palasimme huoneeseemme voimaan paksusti. Aurinko ehti laskeutua ennen kuin jaksoimme uudestaan liikkeelle. Päätimme kokeilla viimein ulkokylpyjä. Arvelimme pystyvämme hakemaan oikeaa reittiä ulkokylpyihin paremmassa rauhassa nyt kun ryokan oli pimentynyt ja rauhoittunut.

Laskeuduimme takaisin ryokanin pohjakerrokseen, ja hetken tutkimisen jälkeen keksimme, miten ulkokylpyihin pääsisi. Vaihdoimme uimahousut jalkaan sisäkylpyjen pukuhuoneessa (kylpyjen lähistöllä kulki julkinen kävelypolku, joten kylpijöiltä odotettiin poikkeuksellisesti siveellisyyttä), ja lähdimme sitten seikkailemaan ryokanin pihamaille läheisestä ulko-ovesta. Muutamien kymmenten portaiden jälkeen löytyikin ensimmäinen kylpy sekä opaste, joka osoitti muiden kylpyjen sijainnit.

Kävimme kaikki opasteen esittelemät kylvyt huolellisesti läpi. Tähän meni aikaa, sillä niitä oli kymmeniä. Kaksi kylvyistä oli luolissa, joista toinen jatkui kymmeniä metrejä kallion sisään, kun taas toinen oli hyvin tunnelmallinen ja vesihöyryn täyttämä onkalo ryokanin rinteessä. Lukuisia tavallisempia luonnonkylpyjä oli sijoitettu Oodarun, alueen suurimman vesiputouksen vierelle. Kylvyssä lilluessa pystyi katsomaan putousta, kuuntelemaan sen pauhua, ja samaan aikaan nauttimaan Izun kauniista luonnosta ja kirkkaasta tähtitaivaasta. Osakan-rasitukset liukenivat pois yltämme.

Lisäksi alueelle oli sijoitettu uima-allas, seitsemää vesiputousta kuvastavat seitsemän kylpyämpäriä (joista kokeilimme vuorotellen kaikki, hypäten ketjuna ämpäristä toiseen), sekä yksityinen varattava kylpy, joka oli nyt tyhjillään. Varasimme sen siis lennossa, ja astelimme sisään. Se osoittautui kylvyistä oikeastaan tylsimmäksi, mutta täydensi kuitenkin bongauskokoelmamme täydelliseksi – lukuun ottamatta naisten sisäkylpyjä, joihin ymmärrettävistä syistä emme päässeet.

Koko kylpyaikana näimme vain muutaman satunnaisen ihmisen iltakävelyllä. Muuten ulkokylvyt olivat lähes autioita, mikä vain paransi tunnelmaa entisestään. Paikalla oli vain viisi suomalaista teekkaria, vesiputous, ja muutama kylpy per tupsulakki. Palasimme hyvin kylpeneinä ja väsyneinä takaisin huoneeseemme ja nautimme illan päätteeksi hotellin aulan matkamuistomyymälästä ostamamme pullon satsumaviiniä.