Suomen go-edustusmaajoukkue 2009

Keskiviikkona vuorossa oli Himejin ja sen linnan näkeminen. Japanin vanhoista feodaaliaikaisista linnoista vain harva on (muun muassa toisen maailmansodan takia) selvinnyt nykypäivään asti suurin piirtein autenttisena, ja näistä harvoista Himejiä pidetään kaikkein komeimpana ja kauneimpana. Se on siis vähänkin Japanin historiasta kiinnostuneelle matkaajalle pakkokohde.

Aamu oli melko hajanainen; Olli oli vääntänyt edellisen päivän kävelyllä jalkansa solmuun, Juha oli flunssatoipilaana, ja Tuure puolestaan hiljalleen sairastumassa. Lähdimme silti kaikki neljä matkaan, ja suhahdimme shinkansenilla lyhyen matkan Himejin kaupunkiin. Osakan päärautatieasemalla Juha vietti hetken aikaa Japan Rail Passiaan aktivoiden, hän kun ei ollut edellisenä päivänä sitä pystynyt muiden kanssa tekemään.

Himejin ensimmäinen nähtävyys kohdattiin heti asemalaiturilta laskeutumisen jälkeen – kaupungin shinkansen-odotushalli oli nimittäin kerrassaan yleellinen. Sen nurkkaan oli istutettu kookas kannettava pyhättö katseltavaksi, ja lukuisat sohvaryhmät takasivat, että luotijunia odottavilla matkaajilla olivat asiat mukavasti. Shinkansen-lippuporttien toisella puolella oleva tavallinen JR-asema taas oli normaalia rutiinia – kolkkoja saleja ja käytäviä, ja pitkähkö kävelymatka asemalta ulos saakka.

Päivä sentään oli nätti, ja samoin Himejikin. Kaupunki on kohtalaisen kookas 500 000 asukkaallaan, mutta keskusta ei silti tuntunut kovinkaan vaikeasti hallittavalta. Kevyen liikenteen väylät olivat leveitä, ja monet himejiläiset olivatkin valinneet kulkuvälineekseen pyörän. Harmi että täälläkin paikallisilla tuntui olevan vaikeuksia ajaa pyörillään suoraan tai tien reunassa, joten pyörällä kulkijoita joutui varomaan.

Saimme ainoan kerran hyötyä ostamastani Lonely Planet: Japan -kirjastakin, sillä se ehdotti meille ruokailua läheisessä kaisekihenkisessä ravintolassa. Ruokailusta onkin jo aiemmin kirjoitettu toisessa merkinnässä.

Ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa kauppakatua pitkin kohti linnaa. Katu oli aika samankaltainen Osakan Shinsaibashi-sujin kanssa, mitä nyt täällä kaupat olivat pienempiä ja kadulla oli enemmän tilaa kävellä. Kokonaisvaikutelma oli sympaattisempi – etenkin kun keskeltä katua löytyi mm. katosta riippuva kello, jossa oleva kyltti kertoi englanniksi, että montako minuuttia matkaa Himejin linnalle vielä olisi.

Aseman ja linnan välinen etäisyys taittui nopeasti. Linnan tuntumassa tavalliset himejiläiset loppuivat ja astuimme turistien valtakuntaan. Linnaa olivat katsomassa paitsi tavanomaiset ulkomaiset turistipariskunnat, myöskin pienet japanilaisten tätien ja setien joukot ja yksittäiset salarymanit, jotka olivat varmaan onnistuneet löytämään liikematka-aikataulustaan tilaa paikallisen nähtävyyden näkemiseen.

Aiemmin Himejin linnan kylä ulottui aina ulompaan vallihautaan asti, mutta nyt sen rakennukset oli korvattu puistoilla ja isolla aukealla. Jo puistossa huomasi, että Himejissä otettiin sikainfluenssa vakavasti – sen WC:ssä käskettiin terävään äänensävyyn huolehtia käsien desinfinnoista heti vessakäynnin jälkeen, jotta “new type influenza” ei pääsisi leviämään.

Ostimme linnaliput automaatista ja kävelimme sisälle. Heti lippuporttien sisäpuolelle oli asetettu joukko desinfioimispulloja, ja toinen kehotus käsien puhdistamiseen. Ohjeet lisäksi sanoivat, että Himejin alueella ei saanut syödä tai juoda, ja että kävely olisi rasittavaa, joten vierailijoiden pitäisi huolehtia nestetasapainostaan.

Himeji on iso linna, joka on japanilaiseen tapaan suunniteltukin tahallaan aika hankalaksi kuljettavaksi – näin voidaan hämmentää hyökkäysjoukkojen etenemistä. Itse päälinnoituksen lisäksi linnan alueeseen kuului lukuisia pienempiä rakennuksia, kuten esimerkiksi satoja metrejä pitkä yhtä muurinsivua korvaava vanha palvelusnaisten talo. Turisteja varten suunniteltu valmis linnan pihoja ja rakennuksia kiertävä kävelyreittikin kulki sen halki. Sisään ei saanut mennä kengät jalassa, vaan jouduimme riisumaan ne ovella ja kantamaan niitä muovipussissa mukanamme aina koko sisäkävelyreitin toiseen päähän asti. Pitkä talo oli jännittävä, eritoten kun se yllättäen maaston kohotessa vaihtoi kesken kaiken kerrosta, mutta jatkoi muuten liki identtisen näköisenä.

Talon jälkeen esittelypolku kiersi pienen spiraalin päälinnoituksen ympäri, ennen kuin ohjautui viimein sinne asti. Linnan pihalle oli kerääntynyt useita kymmeniä matkaajia levähtämään ja katselemaan linnaa ulkoa. Me viivyimme paikalla hetken – Tuure otti kuvia vielä toisen hetken ajan – ja jatkoimme sitten linnaan. Myös sen porteilla piti jättää kengät pois.

Himejin päärakennuksessa on monen monta kerrosta, joista jokainen pienenee suhteessa edelliseen. Alun perin alinta kerrosta käytettiin varastona ja ylempiä erinäisiin tarkoituksiin, mutta valitettavasti nyt linnaa ei oltu enää jaksettu sisustaa autenttisesti. Sen sijaan sisätilat oli muutettu museoksi, ja aika suuri osa tunnelmaakin oli saman tien kateissa. Turistit paimennettiin sisätiloissa mutkittelevaa kävelytietä pitkin museoesineiden ja niitä esittelevien kylttien ohi ylemmäksi. Ylimmässä kerroksessa oli sentään pieni pyhättö, penkkejä lepäämiseen, ja todella hyvät näköalat Himejin kaupunkiin.

Kun olimme saaneet näköaloista tarpeeksemme, lähdimme laskeutumaan takaisin toista portaikkoa pitkin. Tuure jäi vielä ylös ottamaan kuvia, Jukkakin tuli vähän perässä, ja minä ja Olli etenimme ensimmäisinä. Kun olimme viimein päässeet ensimmäisen kerroksen tasoon ja jatkaneet jonkin aikaa eteenpäin käytävää pitkin, meidät pysäytti hymyilevä virkailija, joka viittilöi meitä nousemaan portaita.

“Special event, this way, please.”

Kohotin kulmiani omituisuudelle. No, ainakaan koko linna ei oltu vielä nähty. Nousin siis edellä ylös seuraavaan kerrokseen, missä seisoi uniformuun pukeutunut mieshenkilö. Mies tervehti nopeasti, ja sanoi “this is Police, sit down!”.

Jähmetyin hetkeksi paikoilleni ja käännyin katsomaan, että kuulinko oikein. Erikoistapahtumasta olikin tulossa kovin erikoinen. Samaan aikaan Olli nousi perässäni toiseen kerrokseen. Ilmeisesti olin kuullut väärin, koska nyt virkailija viittilöi meitä jatkamaan eteenpäin käytävää pitkin.

Lähdimme siis eteenpäin, tällä kertaa epäluuloisempina. Hetken päästä käytävää alkoi jakaa kahtia tötsistä ja nauhoista koottu poliisien aitakyhäys, joka pakotti meidät käytävän päässä olevan jonon jatkoksi. Edellä seisovat turistit vaikuttivat aivan yhtä hämmentyneiltä – eritoten kun kesti viitisen minuuttia ilman, että mitään tapahtui. Jonon päässä oli toinen virkailija, joka toisinaan puhui radiopuhelimeen ja vilkuili ylös viereisiä portaitaan.

Jukka liittyi pian jonon jatkoksi, ja Tuurekin ehti saapua juuri kun suuri joukko japanilaisia turisteja käveli yksi kerrallaan alas portaita Special Eventistä. Turistit eivät sanoneet mitään, jatkoivat vain suut viivasuorina matkaansa käytävää pitkin. Kun viimeinenkin oli ohittanut meidät, jononpäävirkailija viittilöi puolestaan meitä nousemaan. Teimme työtä käskettyä, ja parin portaikon jälkeen olimme pienessä tornihuoneessa, jossa seisoi kaksi samoin pukeutunutta virkailijashenkilöä (poliisia?).

Ja… mitään muuta ei tapahtunut.

Special event oli ilmeisesti mahdollisuus päästä käymään yhdessä Himejin sivutornista. Tornista kieltämättä oli hyvät näköalat – erityisesti linnan päärakennukseen päin, jonka vieressä torni oli. Seisoskelimme hetken aikaa ikkunoista kurkkien ja ihmetellen, että tapahtuisiko nyt mitään oikeasti erikoista, ja sitten laskeuduimme takaisin alas ja jatkoimme matkaamme. Pian pääsimme vaihtamaan kengät takaisin jalkaan, ja noin varttituntia myöhemmin olimme taas linnan lippuporttien luona. Desinfioimme varmuuden varalta kätemme taas kerran.

Pihalta ostimme jäätelöt, ja jatkoimme sitten jälleen ostoskatua pitkin. Olli katosi välissä joukostamme huomaamattamme – hän oli puhunut aikeesta käydä ostamassa itselleen uusi hattu edellisen jäätyä Pendolinoon Suomessa, joten oletimme että hän oli toteuttamassa kutsumustaan. Itse kävelimme takaisin shinkansen-odotusaulaan ja vajosimme sohviin lähetettyämme Ollille ilmoitustekstarin sijainnistamme.

Olli saapui lopulta uusi komea hattu päässään. Hän oli jopa onnistunut käymään niin pitkän keskustelun myyjän kanssa, että oli saanut varmistettua, että kyseessä oli japanilainen hattu eikä mikään turha tuontituote jostain muualta. Vierailimme vielä paikallisessa lahjatavarakaupassa ostamassa himejiläisiä herkkuja, ja palasimme sitten Osakaan.

Osakan puolella Tuure päätti jäädä asunnolle potemaan flunssaa, kun taas me muut lähdimme kokeilemaan oosakalaista okonomiyakia. Tuure oli jo aiemmin saanut joltain paikalliselta irkkitutultaan suosituksia, joten lähdimme ne mukanamme etsimään ruokaa Amerika-murasta, Osakan kenties teinitrendikkäimmältä seudulta.

Amerika-murasta löysimmekin nopeasti Big Step -tavaratalon, ja sen kolmannesta kerroksesta kaarevien liukuportaiden takaa luvatun okonomiyakilan – paikan nimi ei valitettavasti muistu mieleen, koska suunnistimme sinne lähinnä sen tiedon avulla, että sen logossa on valkoinen siveltimenveto punaisella taustalla ja läjä kanjeja juuri tietyssä muodostelmassa. Lue okonomiyakikokemuksesta kertova Ollin merkintä.

Ruoan jälkeen teimme vielä lyhyen kävelykierroksen Amerika-murassa, joka oli ruokailun aikana ja auringon laskiessa herännyt kunnolla eloon. Nyt kadunvarsille oli ripoteltu tasaisesti trendikkäitä japanilaisia ihmisiä, jotka tuntuivat lähinnä hengaavan paikoillaan itsekseen hienoissa vaatteissaan. Tämän ajanviettomuodon järki ei oikein ehtinyt avautua minulle ennen kuin olimme jo saaneet viimeisteltyä kiertokäyntimme, ja palasimme metroa pitkin takaisin Weekly Mansion Osakaan. Loppuilta meni itse kullakin levätessä, sairastussa, tervehtyessä, ja muuten vain aikaa tapettaessa.