Suomen go-edustusmaajoukkue 2009

Juha ja Antti päättivät suunnata ensimmäiseksi Asakusaan. Matkaoppaiden mukaan Asakusa on perinteisempi ja vähemmän urbaani osa Tokiota, josta löytyy muun muassa suuri temppeli. Odotimmekin jotain Kioton kaltaista mukavaa historiallista seutua.

Asakusaa hallitsee suuri kauppakatu, ja päätimmekin lähestyä sitä kadun poikki. Tämä oli ehkä vähän kyseenalainen ratkaisu, koska katu oli aivan tupaten täynnä ihmisiä. Siellä oli kouluittain japanilaista nuorisoa, ilmeisesti luokkaretkillä, paljon muita japanilaisia, ja kokonaisia ryppäitä ulkomaalaisia turisteja. Lisäksi katu oli reunustettu kauppakojuilla, joista valitettavan moni myi kyynisesti massatuotettua matkamuistoromua.

Ainoa varsinainen shoppailutavoitteemme oli yukatan ostaminen äidillemme. Kävimme ensiksi katsomassa läpi Asakusan temppelin – joka oli isohko, mutta hyvin tavanomainen eikä siksi järin ihmeellinen – ja aloimme sitten kierrellä läheisiä katuja läpi lupaavia yukata-kojuja etsien. Monet tuntuivat keskittyvän lähinnä halvannäköisiin synteettisiin kylpytakkeihin.

Koska emme heti löytäneet täysosumaa ja nälkäkin alkoi hiukoa, pysähdyimme testaamaan matkan varrelta löytynyttä liukuhihnasushilaa. Sushi oli onneksi ihan aitoa ja maukasta, ja pikkuravintolakin osoittautui mainioksi. Liukuhihna oli ahdettu aivan täyteen sushilautasia, joten valinnanvaraa oli vaikka kuinka.

Kylläisinä, ja positiivisemmin ostostehtäväämme asennoituneina, palasimme takaisin kauppakujille ja valitsimme asioitavaksemme lähimmän laadukkaan oloisen yukata-kaupan. Kaupasta myös löytyi sopivia yukatoja, ja ylitimme itsemme ja juttelimme koko ostoprosessin japaniksi – mukaan lukien takin pseudusovittamisen myyjä-obaasanin päälle kunhan olimme todenneet, että hän oli suurin piirtein äitimme kokoinen. Kun avustaja meni pakkaamaan yukataa takahuoneeseen, täti itse jatkoi smalltalkia meidän kanssamme, ja kysyi, että mistä olimme kotoisin. Kun vastasimme, että Suomesta, hänen ilmeensä muuttui iloiseksi. ”Aa, yappari!”

Hän kertoi olevansa aikeissa mennä seuraavana syksynä lomamatkalle Suomeen. Hänen tavoitteenaan oli ilmeisesti kiertää läpi kaikki pohjoismaat samalla kertaa. Ilmeisesti näytimme tunnistettavan suomalaisilta jo valmiiksi maasta kiinnostuneen japanilaisen silmiin.

Kunhan juttu oli loppunut ja yukata oli mukanamme, jatkoimme kohti Asakusan satamaa. Matkalla Juha pysähtyi ostamaan läheisen pikkuvaatekaupan alennusmyynnistä itselleni samuen – japanilaisen oloasun, joka oli kuin lyhythelmainen puuvillayukata housujen kanssa. Päättelin, että siitä tulisi hyvä oloasu Suomenkin olosuhteisiin.

Saavuimme satamaan mainiolla ajoituksella. Tavoitteemme oli ottaa sieltä suora laiva Odaiban saarelle, mutta tässä vaiheessa saimme tietää, että laivoja meni vain neljä päivässä – ja että seuraava oli lähdössä varttitunnin päästä. Ostimme liput ja ehdimme vielä mukavasti laiturille muodostumassa olevan jonon kärkipäähän. Muutamaa minuuttia ennen kuin yksi Asakusan kujia valloittaneista koululuokista ryhmittyi peräämme.

Pian Himiko-laiva liukui satamaan ja pääsimme sisälle. Se oli itsessäänkin nähtävyys; kuulun manga- ja animetaiteilija Leiji Matsumoton suunnittelema futuristinen kuplamainen jokilaiva, jonka kuulutuksetkin oli äänitetty Galaxy Expressin ääninäyttelijöiltä. Hakeuduimme turvallisen etäälle koululaisista, jotta voisimme keskittyä edes jonkin verran jokinäkymien katseluun ja kovaäänisistä kuuluvan Galaxy Express -matkaoppaan kuunteluun.

Saimme olla ylväässä gaijinrauhassamme siihen asti, että Antti kävi ostamassa meille pehmikset. Pehmisjonossa seisoessaan hän onnistui kiinnittämään koulutyttöjen huomion, ja joutui vastentahtoiseksi englannin kielen harjoituskumppaniksi. Noin yläasteikäiset tytöt treenasivat kielitaitojaan monimutkaisilla kysymyksillä mallia ”What is your name?”, ”Do you like Japan?”, ja ”Do you like me?”.

Antti selvisi tilanteesta urheasti ja pääsi jäätelöidensä kanssa takaisin Juhan luokse, mutta jo ennen pehmisten loppumista tytöt olivat löytäneet heidät molemmat uudestaan. Tytöt harjoittelivat ensin englannin kielen taitojaan, mutta kielimuurin kohottua turhan korkeaksi vaihtoivat japaniksi – ja yllättäen me olimmekin keskustelun kieliopiskelijat. Tytöt päätyivät muun muassa kertomaan meille laivaan kuvitetuista Leiji Matsumoton hahmoista, kun powerlevelimme peittäneinä emme myöntäneet tuntevamme niitä.

Ennen pitkää sekä meidän että tyttöjen kielitaidot olivat lopussa, ja pääsimme jatkamaan matkaa rauhassa kahdestaan. Vajaan tunnin kokonaisajelun jälkeen laiva rantautui Odaiban keinotekoiselle saarelle, ja me hyvästelimme uudet kaverimme ja lähdimme tietoisesti täysin päinvastaiseen suuntaan heistä. Hyvänen aika, emmehän me tänne tulleet tuttavia hankkimaan tai kielitaitoja treenaamaan, vaan olemaan turisteja!

Odaibasta löysimme muun muassa paikallisen vapaudenpatsaan, Fuji TV:n hyvin erikoisen näköisen rakennuksen, ja Palette Townin. Näistä jälkimmäinen näytti ulkoa päin täysin tavalliselta (joskin myös hyvin isolta) japanilaiselta ostoskeskukselta, mutta sisäpuolelta se paljastuikin puoliksi Toyotan esittelyhalliksi ja puoliksi eurooppalaiseksi pikkukaupungiksi.

Tosin koska kyseessä oli Japani, paikallinen käsitys eurooppalaisesta pikkukaupungistakin oli hyvin erikoinen. Kaupunki oli rakennettu ostoskeskuksen sisään sisätiloihin, ja sen katto yritti jäljitellä taivasta. Sen kadut oli vierustettu pienillä muotiputiikeilla, ja kaikki pikkukaupungin siivoojat olivat pukeutuneet kamaripalvelijoiksi. Kaupungin nurkasta löytyi automuseo, jonka seinälle oli maalattu Rafaelin kuulun Ateenan koulu -maalauksen häväisty versio, jossa filosofien tilalla oli Toyota-autoja. Aukiota reunusti läjä shakespearelaisia mietelauseita, joiden substantiivit oli korvattu automerkeillä.

Kun olimme saaneet tarpeeksemme länsimaisen kulttuuriperinnön raiskauksesta, jatkoimme matkaamme ulos Odaibasta. Kävimme vielä katsomassa ulkoa läheistä Tokyo Big Sight -konferenssikeskusta, joka on tunnettu mm. Comiket-tapahtumistaan. Ihmeteltyämme oudon näköistä rakennusta hetken palasimme takaisin Tokion keskustaan junalla.

Palattuamme Shinjukuun kävimme vielä lyhyen kävelyretken Shinjukun itäpuolella, mihin emme olleet tätä ennen eksyneet kertaakaan. Löysimme sieltä Kinokuniya-kauppaketjun suuren kirjakaupan. Kaupassa oli seitsemän kerrosta kirjoja – ja koska tämähän ei riitä alkuunkaan japanilaisille, kaikki manga oli sijoitettu sen sivusiipeen naapurikortteliin. Käytimme pelkästään varsinaisen kirjakaupan tutkimiseenkin kiitettävästi aikaa, ja mangapuolelle päästyämme avasimme lopulta tuhlausbudjettimme rahahanat toden teolla. Mukaan tarttui upeita löytöjä, kuten Hirohiko Arakin JOJO A-GO!GO! -taidekirjan pahvilaatikkoon paketoitu Ultimate Edition.

Shinjukun pilvenpiirtäjiä ennennäkemättömästä kulmasta

Kirjakaupan jälkeen suunnistimme takaisin hotellille, ja vietimme loppuillan palautuen. Tokiota oli vielä monta päivää jäljellä, emmekä halunneet polttaa itseämme loppuun aivan heti.

Tuure ja Jukka lähtivät seikkailemaan kohti Akihabaraa kirjakauppakaupunginosan kautta. Ajoimme junalla pysäkille, joka näytti olevan lähellä kirjakauppakaupunginosaa, mutta lähellä on Tokiossa ilman karttaa seikkaillessa niin kovin suhteellista. Onnistuimme kuitenkin löytämään oikean suunnan, ja pienen seikkailun jälkeen osuimmekin kortteliin, jossa jokainen kivijalkaputiikki ja jokunen korkeammallakin sijainnut liikehuoneisto oli kirjakauppojen valloittama. Englanninkieliseen makuun kirjakaupoissa oli kovin vähän valikoimaa, mutta Tuure onnistui silti löytämään matkalukemista loppumatkan ajaksi. Lisäksi hän löysi levydivarin, josta hän teki muutamia ostoksia kielimuurista huolimatta.

Divarikortteli

Kirjakauppakaupunginosasta jatkoimme kävellen kohti Akihabaraa. Osuimme oikeaan suuntaan ja jossain vaiheessa jopa löysimme itsemme kartalta. Akihabaraan saavuimme kutakuinkin luoteen suunnasta, ja ensin kävelimmekin koko elektroniikkakaupunginosan ohi lännen puolelta. Huomasimme kuitenkin Akihabaran ilmeisesti olevan oikealla puolellamme, ja käännyimme jännittävässä kuulokekaupassa vierailun jälkeen takaisin siirtyäksemme varsinaiseen Akihabaraan.

Itse Akihabara oli jossain määrin pettymys, sillä varsinaiset ATK-kaupat olivat pieniä, eikä niissä selvästikään voinut asioida muuten kuin japaniksi. Myöskään mitään kovin kiinnostavaa ei ollut esillä, vaan näyteikkunoista löytyi lähinnä turhaa rihkamaa. Akihabarassa oli kuitenkin myös muuta kiinnostavaa sisältöä kuin ATK. Löysimme retropelikaupan/-museon ja sitä vastapäätä jännittävän otakukaupan, joka todisti kaikki 4chanista tarttuneet mielikuvat japanilaisista otakuista ja mieltymyksistään kutakuinkin oikeiksi. Tarjolla oli kaikkea koulupuvuista tissikuvallisiin hiirimattoihin.

Retropelikaupassa myytiin jotain konsolia, josta lännessä tuskin on koskaan kuultukaan. Hinta on n. 15 euroa.

Akihabaran reunoilta löytyi myös kuja, joka oli molemmilta puolilta reunustettu liikkein, jotka myivät elektroniikkakomponentteja tai laajempia elektroniikkakokonaisuuksia, kuten valvontakameroita. Kokemus oli sikäli hämmentävä ja tungos sikäli suuri, etten pysähtynyt ottamaan varsinaiselta kujalta kuvia, mutta myös ulkopuolelta otetuista kuvista saa jonkinlaisen käsityksen paikasta.

Akihabara ulkoa

Lopulta olimme saaneet Akihabarasta kylliksemme ja ajoimme lähijunalla takaisin Shinjukuun ja jatkoimme edelleen hotellille.

Siitä mitä hotellilla tapahtui, ei minulla ole mitään mielikuvaa. Luultavasti ilta meni säädön puitteissa, kun yritimme saada kuvia ja videota ulos kamerasta, käsiteltyä ja samalla pidettyä nettiyhteyttä käyttökelpoisena muille.

Visit Tokyo ??? Profit