Suomen go-edustusmaajoukkue 2009

Perjantaina aloimme katsella läpi Japanin suuria kulttuurinähtävyyksiä. Niitä riittää varmasti enemmän kuin yhdessä elämässä ehtii näkemään, joten aloitimme tärkeyslistan yläpäästä; ja koska aikaa oli rajallisesti, päätimme sovittaa sekä Naran että Kooyasan-temppelivuoren samalle päivälle.

Ensimmäinen kännykkähälytys pärähti soimaan kello kahdeksan, ja herätti Antin. Me muut jatkoimme vielä kunnollisista sängyistä ja hyvästä unesta nauttimista puolisen tunnin ajan. Sitten Antti ennätti pois suihkusta, sytytti valot, ja pisti television päälle.

Kuten Suomessa, myös Japanissakin viikonloppuaamuisin tulee piirrettyjä. Japanin tapauksessa tietenkin animea. TV pyöritti meille japanilaista viihdettä samaan aikaan kun suoritimme aamutoimiamme, ja ennättimme nähdä useampaakin jännittävää animaatiosarjaa ennen kuin olimme valmiita lähtmään.

Poistuimme Weekly Mansion Osakasta kello 9:40, ja ajelimme metrolla jo tutuksi tullutta reittiä pitkin Namban asemakompleksiin. Sieltä etsimme Kintetsu-rautatieyhtiön raiteet, ja ennätimme näppärästi juuri Naraan lähdössä olevaan junaan. Matka-ajan hyötykäytimme; näkymien katselun lisäksi kirjoitin raakaversioita matkapäiväkirjamerkinnöistä ja Tuure otti kuvia kamerallaan.

Nara on Kiotoa edeltänyt Japanin pääkaupunki, joka on kyseisen tittelin menetettyään hiljalleen menettänyt arvovaltaansa kansallisissa asioissa. Nykyäänkin se tosin on Naran prefektuurin pääkaupunki – silti se ennen kaikkea tunnetaan paikkana, jossa on hienoja vanhoja rakennuksia, pyhiä paikkoja ja paljon peuroja.

Matka Naraan kesti “rapid express”-tason junalla vajaan tunnin ajan. Express tarkoitti myös Kintetsun mallistossa paikallisjunaa, joka ei pysähdellyt aivan jokaisella asemalla. Helsinkiläiset metrotkin ovat melkein näitä express-junia mukavampia; junista tosin näkee parempia maisemia. Radan noustessa kohti ylempänä maastossa sijaitsevaa Naraaa näimme toisinaan pitkälle takaisin Osakaan päin. Useimmiten näköalat käsittivät kuitenkin vain talojen seiniä ja parvekkeita, joissa roikkui pyykkiä kuivumassa.

Perille päästyämme taivuimme Tuuren ehdotukseen ja päätimme kokeilla McDonaldsin kaupittelemaa Double Quarter Pounder with Cheese -hampurilaishirvitystä aamupalana. Siinä oli yhden sämpylän välissä kaksi neljännespaunan pihviä, ja niiden höysteenä lähinnä vain suolakurkkua ja paksulti juustoa. Minun kirjanpidossani roskaruoka-aamiainen laitettiin kompensaation piikkiin – päivästä oli muuten tulossa erittäin kulttuurihenkinen, joten pieni määrä antikulttuuria varmaan vain tasoittaisi sen feng shuita. Otimme hampurilaiset mukaan ja söimme ne puiston reunalla.

Tarkastelimme jonkin aikaa Naran puiston karttaa ennen kävelyekskursiolle lähtemistä. Kartta tarjosi lukuisia valmiiksi pureskeltuja reittivaihtoehtoja historiallisten kohteiden välillä. Päätimme noudattaa noin viiden kilometrin pituista karttaan ruskealla värillä merkittyä reittiä. Painoimme siis sen muodon ja mutkat karkeasti muistiimme ja lähdimme seuraamaan jatkuvaa ihmisjanaa pois kaupungin kaupallisesta keskuksesta ja kohti vehreämpiä maastoja.

Ei mennyt kauaakaan ennen kuin näimme ensimmäiset peurat. Legendan mukaan Naran perustanut munkki ratsasti sen seudulle peuralla, ja legenda myös väittää, että kaikki alueella elävät sarvielikot ovat tämän alkuperäisen ratsun jälkeläisiä. Peuroista pidetäänkin siis hyvää huolta, ja ne ovat päässseet kasvamaan pulskiksi, hyvinvoiviksi ja umpikesyiksi. Ne yrittivät esimerkiksi syödä hampurilaiskääreen Tuuren taskusta.

Peura on japaniksi “shika”. Väänsimme huonoja vitsejä shikainfluenssasta ja sen vaaroista samalla kun kävelimme puiston ensimmäisten pätkien läpi ja yritimme löytää valitsemaamme kävelyreittiä. Harmi kyllä reittiehdotuksia ei oltu merkattu mitenkään minnekään ensimmäisen infotaulun jälkeen. Japanilaisilla vaikuttaa olevan kova luottamus suunnistuskykyynsä.

Meillä ei mennyt niin hyvin, vaan jouduimme improvisoimaan reittiämme. Kävelimme vähän väärää tietä pitkin ja teimme vahingollisen koukkauksen Naran esikaupunkialueilla. Sielläkin onneksi oli pieni temppeli nähtäväksi, ja lisäksi paljon tavallisia taloja ja juoma-automaatteja. Tuure valitti, että halusi päästä eroon hampurilaiskääreestä, mutta edes talojen lähistöltä ei löytynyt yleisroskiksia. Niitä on selkeästi Japanissa hyvin harvassa.

Kävelimme pitkin puiston reunoja pitkälti ja kiemurrellen. Matkalla näimme muun muassa peuroja, japanilaisia piknikillä, temppeleitä ja pyhätöitä (buddhalaisia pyhiä rakennuksia kutsutaan temppeleiksi, shintolaisia pyhätöiksi), peuroja, lampia, peuroja ja peuroja. Ennen pitkää löysimme ensimmäisen suuren nähtävyytemme, Kasuga-pyhätön. Se sijaitsee Naran puiston syvällä laidalla juuri ennen kuin rinne alkaa viettää ylös vuorelle, ja on upotettu syvään metsään.

Kävelimme Kasuga-Taishan rakennuksia päin umpimetsän halki kulkevaa kävelypolkua pitkin. Huomasimme olevamme perillä ensimmäiseksi siitä, että näimme edessämme lauman kalpeita länsimaalaisia ihmisiä – miksipä muutenkaan keskellä metsää olisi gaijineita, elleivät ne olisi tulleet sinne katsomaan suurta nähtävyyttä suoraan matkaoppaansa suosittelemana! Pysähdyimme heidän seurakseen matkamuistomyymälään katselemaan peurahenkisiä tuotteita. Yritimme etsiä myymälän läheltä roskista, mutta sellaista ei vieläkään löytynyt, joten jatkoimme vain roskien kantamista mukanamme ja tutustuimme alueeseen. Kasuga-pyhättö koostuu suuresta määrästä erillisiä rakennuksia, joista monet ovat pyhiä – toiset taas eivät, kuten esimerkiksi samaan ympäristöön sijoitetut aarremuseo ja kasvitieteellinen puutarha.

Kävimme sisällä vain pääpyhätössä, jossa olikin juuri jotain meneillään. Emme jaksaneet tulkata koko tapahtumaa esittelevää kylttiä, mutta ilmeisesti kyseessä oli NHK:n (Japanin YLE) vuoden 2009 suuren draamasarjan jokin juhlistustilaisuus. Puolikas rakennuksesta oli rajattu pois ulkopuolisilta, ja joukko hyvin puettuja ja huoliteltuja japanilaisia valmistautui juuri joukkokuvaan toisella puolella. Monet japanilaiset turistit napsivat tästä porukasta kuvia minkä ehtivät, joten kyseessä oli varmaan joukko draaman näyttelijöitä ja muuta tärkeää väkeä.

Lisäsimme matkamuistokokoelmamme peurankuvallisia suojelusamuletteja pyhätön kauppatiskiltä (Protection from Deer?) ja jatkoimme kartan konsultoinnin jälkeen kohti buddhalaista temppelikompleksia nimeltä Toodai-ji. Matkalla nappasimme sivupyhätön kylkeen pystytetystä juoma-automaatista lisää vettä ja totesimme, että japanilaiset automaatit todellakin olivat ystäviä. Miksihän Suomessa ei joka kirkon kyljest saa jääkaappikylmiä virvokkeita?

Kasugasta Toodai-jihin matkatessamme olimme viimein normaalilla turistiväylällä. Tämän huomasi runsaasta määrätemppeli stä sitä pitkin kulkevia japanilaisia ja länsimaisia turisteja, sekä eritoten siitä, että kävelyreitti oli kuorrutettu matkamuistomyymälöillä.Voisi sanoa, että niitä oli peräti shikapaljon. Pysähdyimme toisinaan katselemaan myymälöiden peuratavaroita, halpoja miekkakopioita sekä T-paitoja ja muita tuotteita Naran häiriintyneestä maskottiolennosta, joka vaikuttaisi olevan buddhalainen munkki peuransarvilla.

Turistireitiltä löytyi myös paljon lisää kiinnostavia automaatteja. Ostimme sellaisesta jäätelöä – minä ja Antti kokeilimme jännittävän makuista vihreäteejäätelöä. Kävelimme Toudai-jin reunamille jäätelöitä maistellen. Onnistuimme saapumaan temppelialueelle suoraan sivusivutemppelin läpi kävellen, ja kiipesimme sieltä ulos pääsemisen jälkeen suurempaan sivuemppeliin, joka oli rakennettu ylemmäs vuorenrinteeseen. Sen parvekkeella istui suuri joukko japanilaisia ja länsimaisia turisteja; jotkut japanilaiset jopa vaivautuivat suorittamaaan tavanomaiset temppeliriitit saapuessaan, ja mekin puhdistimme kätemme ennen kuin nousimme katselemaan hienoja näköaloja.

Temppelin takaa löytyi “Free Rest House”, eli talo, joka oli omistettu ilmaiseksi lepopaikaksi matkaajille. Häkellyttävästi sieltä sai myös ilmaista teetä, kunhan pesi oman kuppinsa juomisen jälkeen. Istuimme siis alas, nautimme siis kupit kylmää ohrateetä, ja annoimme jalkojemme levätä jonkin aikaa.

Paluumatkalla löysimme lopulta myös Toodai-jin päärakennuksen. Se ei ollut kovin vaikeaa; kyseessä on kuitenkin todella, todella massiivinen pelkästä puusta tehty temppeli. Esitteemme mukaan se on yksi maailman suurimmista puurakennuksista. Sisäänpääsy maksoi 500 jeniä ja olimme pihillä tuulella, joten ihailimme sitä vain kauempaa. Totesimme, että jo temppeliin johtava porttikin olisi ollut maankuulu nähtävyys Suomessa.

Temppelin vieressä oli iso parkkipaikka bussiparkeilla. Ilmeisesti lauantai oli suosittu koulujen retkipäivä, sillä busseja oli paikalla suuri lauma. Temppelin etupuolisko puolestaan oli tulvillaan koulupukuisia japanilaisia lapsia ja nuoria. Tungos jopa vähän ylllätti; missään muualla Naran puiston alueella emme olleet nähneet samalla tavalla häiritsevän paljoa ihmisiä. Onneksi jätimme tämän puiston suosituimman kolkan viimeiseksi, niin koko hommasta jäi paljon parempi jälkimaku.

Naran tärkeimmät paikat oli nähty, ja olimme käyttäneet niihin vähän liikaakin aikaa, joten kävelimme suoraan asemalle. Tavoitteenamme oli ehtiä vielä samana päivänä Kooyasan-nimiseen vuoristossa sijaitsevaan kylään, joka on myös erittäin tunnettu temppeleistään ja on lisäksi yksi buddhalaisuuden tärkeimpiä keskuksia Japanissa. Matka sinne veisi Osakastakin kaksi tuntia, ja kello oli jo kaksi, joten tiesimme saapuvamme perille myöhään. Onneksi ainakin Lonely Planetin esittelyn mukaan paras nähtävyys koko paikassa oli lyhdyin valaistu reitti Okunoin-temppeliin pimeällä, ja viimeinen juna takaisin lähtisi vasta vähän ennen kymmentä.

Ajelimme ensiksi Kintetsun junalla Nambaan ja aloimme saavuttuamme etsiä jotain syömistä. Hetken harhailun ja paikallisen lentokenttähenkisen WC:n kokeilun jälkeen löysimme katutasosta pienen raamen-ravintolan (japanissa on lukuisia erityyppisiä nuudeleita; raamen on samankaltainen vehnänuudeli kuin Suomen marketeissa myytävät pikapaketit). Ulkopuolelle pystytetty menutaulu sisälsi lyhyet englanninkieliset kuvaukset tarjonnasta, joten uskalsimme mennä sisälle – siellä paljastui, että ei kielitaito olisi ollut muutenkaan lainkaan tarpeellista.

Heti puljun oven sisäpuolella nimittäin oli juoma-automaatin näköinen laite, jossa oli kaikkien saatavilla olevien annosten kuvat, nimet, ja hinnat. Kun sisään syötti riittävästi rahaa ja painoi nappia, ulos tuli tiketti, jonka kanssa sai käydä peremmälle. Tarjoilija toi lasin vettä ja repäisi itselleen puolikkaan lipusta kuin elokuvissa ikään, ja viisi minuuttia myöhemmin eteemme asetettiin valtavat kupit kuumaa misonuudelia. Nuudelin päälle höysteeksi oli vielä laitettu kohtalainen määrä kasviksia ja ohut pieni lihasiivu, jonka maku toi mieleen rasvaisen joulukinkun.

Puikottelimme ja ryystimme raamenia kuinka kykenimme, mutta vain minä ja Jukka pääsimme kulhon pohjalle saakka. Antti ja Tuure eivät pärjänneet liian suuren ja nuudelisen annoksen kanssa, mutta vaikuttivat silti olevan tyytyväisiä ateriaansa. Jatkoimme sitten hyvinvoivina takaisin maan alle ja sieltä edelleen Nankain juna-asemalle ja ensimmäiseen Kooyasan-junayhteyteemme. Yksi express-juna oli juuri lähdössä, ja ennätimme näppärästi juuri ja juuri mukaan siihen. Haittapuolena istumapaikkoja ei ollut enää montaa jäljellä, ja jouduin seisomaan ensimmäiset puolisen tuntia matkasta.

Pikajuna vaihtui tuntia myöhemmin Hashimoto-nimisellä asemalla paikallisjunaan. Hiljalleen maisemat olivat alkaneet muuttua tasaisesta ja itseääntoistavasta lähiöalueesta pienempiin kyliin korkeiden ja metsäisten kukkuloiden välissä. Paikallisjuna odotteli hetken vaihtajia ja lähti sitten liikkeelle kohti vielä vaihtelevampaa maastoa. Vasta junassa huomasin, että se ei ollutkaan menossa perille Kooyasanille asti; näköjään osa jatkoyhteyksistä jatkoikin vain puoliväliin, Kooyashita-nimiseen kylään. Ajelimme siis sinne saakka ja nousimme junasta muiden mukana. Laiturilla luoksemme saapui melkein heti asemavirkailija selittämään vaihtoyhteyttä, vaikka se luki ihan selkonumeroin laiturin kiinteässä aikataulunäytössäkin; meillä olisi puolisen tuntia idlausaikaa Kooyashitassa.

Kylä koostui lähinnä kukkuloiden välissä viettävän joen ja sitä mukailevan tien vierille rakennetuista taloista. Aseman läheltä löytyi kolme juoma-automaattia; hinnat olivat korkeammat kuin kaupungissa, ja automaatiit ylläpitivät tiukkaa hintakartellia. Päätimme kävellä hetken joenvartta pitkin ennen juomien ostelua. Seuraavan sillan katveesta löysimmen sinisorsan ja ankan istuskelemassa joenpenkalla. Tuure käytti hukka-aikaamme hyväksi luontokuvaamalla näitä harvinaisia maan ja veden olentoja. Hetken päästä kai joku paikallinen huomasi mielenkiintomme, ja tuli ulos ruokkimaan nokkaeläimiä pullalla. Ne havahtuivat nopeasti ja liplattivat ruoan perässä toiselle puolelle jokea. Tällöin edellisen junan toiset matkustajat, myöskin Kooyasaniin ilmeisesti oleva japanilainen pariskunta saapui paikalle meitä seuraten ja alkoi kumarrella sillan kaiteen yli ilosta huudahdellen.

Jätimme japanilaiset ihmettelemään lintuja itsekseen ja palasimme asemalle lähimmän automaatin kautta. Juna saapui minuutilleen ajallaan. Kello oli nyt yli kuusi, ja aurinko oli hiljalleen laskemassa. Pystyimme silti nauttimaan alati paranevista näköaloista koko loppumatkan ajan; raide kiipesi ylöspäin, ja kukkulat kävivät entistä jyrkemmiksi. Silti rinteissä sitkeästi kasvoi korkeita ja komeita puita. Suomen maaperässä vastaavasti tuskin olisi kasvanut mitään muuta kuin jäkälää.

Junan pääteasema oli nimeltään Gokurakubashi. Se oli viimeinen paikka, johon vaakasuunnassa liikkuva junalaite pääsi matkalla Kooya-vuorelle; nyt vaihdoimmekin kaapelivaunuun, joka kiipesi raiteita pitkin ylös vuoren jyrkkää rinnettä. Ylhäällä piti vielä vaihtaa bussiin, joka jatkoi erittäin mutkaista tietä varovaisesti ja hitaasti asemalta temppelikylään asti. Tien rakentajat eivät ilmeisesti olleet kehdanneet rakentaa kauniiseen maastoon enempää siltoja kuin oli aivan pakko – siksi tie halaili hyvin huolella vuorenrinnettä, ja jokaista linnuntietä edettyä metriä vastasi ainakin kaksi tiemetriä.

Itse Kooyasanin kylä paljastui luultua suuremmaksi paikaksi. Taloja ja temppeleitä riitti pitkälti, ja pääsimme näkemään melkein koko kylän ajellessamme bussin päätepysäkille Okunoinin ulkopuolelle. Kylä sijaitsee useamman vuoren välissä olevassa laaksossa, joten näköaloja bussilla ei paljoa ollut meille tarjota. Aurinko alkoi jo laskea, ja ilma viileni pimeyden myötä entisestään. Oli jo jopa mukavan vilpoisaa.

Olisin halunnut lähteä heti katsomaan temppeliä kun pääsimme ulos bussista, mutta Tuure ja Antti vaativat, että tarkastaisimme ensiksi bussiaikataulun. Se olikin hyvä idea – suureksi kauhuksemme huomasimme, että juuri ajamamme bussi oli toiseksi viimeinen… ja viimeinen yhteys lähtisi 25 minuuttia myöhemmin. Do-do-do-dooooom. Meillä oli siis kahden ja puolen tunnin matkan jälkeen alle puoli tuntia aikaa käytettävissä itse nähtävyyksien näkemiseen.

Tuumasta siis toimeen, kävelimme saman tien Okunoin-temppelin hautausmaalle. Itse temppeliin on haudattu Kuukai, Japanin shingon-buddhalaisuuden perustaja, ja yksi suurimpia uskonnollisia merkkihenkilöitä koko maan historiassa. Japanilaisten mielestä hyvin pyhän miehen lähelle on hyvä tulla haudatuksi (se auttanee tulevien elämien ja valaistumisten kanssa), joten Okunoinin ympäristö on myös Japanin suurin hautausmaa – ja juuri tämä hautausmaa on yöllä merkittävä nähtävyys. Se on tällöin sytytetty täyteen lyhtyjä, jotka valaisevat hautoja ja kulkutietä.

Kävelimme hautausmaata niin pitkälle kuin uskalsimme bussista myöhästymättä. Matkalla näkyi loputtomiin hienoja ja suuria hautoja, ja muun muassa myös yksi raketti. Palasimme hyvissä ajoin takaisin bussiasemalle ja ostimme sen läheisistä juoma-automaateista piristeitä. Kahvi auttoi minua käyttämään koko paluumatkan matkapäiväkirjan vääntämiseen. Pääsimme takaisin asuntoomme myöhään illalla, ja istuimme kahteen asti yöllä kaupasta ostettuja naposteltavia testaillen ja ollen tyystin uupuneista päivästä. Päätimme, että tästä lähtien emme yritä sovittaa kahta aivan eri suunnilta löytyvää suurta nähtävyyttä samalle päivälle.