Yö oli aavistuksen hankala. Ryokanin futonien peitot olivat niin raskaat ja huone sen verran vetoisa, että ilman peittoa tuli kylmä ja peiton kanssa taas kuuma.
En muista tällaista ongelmaa. Ehkä vika on minussa, sillä yleensä nukun hyvin missä vain. En muistaaksei ihmeemmin kärsinyt edes Euroopan yöjunien tavattoman kapeista lavereista. –Tuure
Vuoteemme peittivät yhdessä käytännössä koko ison huoneen lattian. Heräilimme hiljalleen, siistiydyimme, ja siirryimme sitten ruokasaliin aamupalalle. Aamupala ei ollut mikään kaiseki-kokemus, vaan sen sijaan ryokanin vieraiden syötäväksi oli katettu viikinki.
Buffet-aamiaista kutsutaan jostain syystä Japanissa viikingiksi. Se muistutti monelta osin tavanomaista hotelliaamiaista: tarjolla oli jopa prinssinakkeja ja lihapyöryköitä, jotka tuntuivat jo liki niin epäjapanilaisilta ruoilta kuin mahdollista. Buffetin valikoimista löytyi kyllä myös kaikenlaista erikoisempaa, kuten iso lajitelma japanilaisia lisukkeita ja herkkuja, paistettuja kaloja, ja tietenkin riisiä. Ahdoimme itsemme täyteen. Päivän suunnitelmamme oli kävellä pitkä kävelylenkki Izun vuoristossa, joten energialle oli tarvetta.
Japanilaisille Izu on kaikkein tunnetuin Izu no odoriko -tarinasta, jonka on kirjoittanut nobel-kirjailija Yasunari Kawabata. Yksi tarinan kuuluisimpia tapahtumapaikkoja on vanha Amagin tunneli, joka on saavutettavissa kävellen Nanadarusta. Tunneli on tunnettu myös siitä, että se on pisin perinteisin menetelmin rakennettu tunneli Japanissa. Kaiken lisäksi kaikki lähistön vesiputoukset sijaitsivat ryokanin ja tunnelin välisellä kävelyreitillä, joten päivän reittiä ei ollut vaikea arpoa.
Vesiputous 7
Palasimme aamiaiselta takaisin huoneeseemme ja lähdimme liikkeelle pienen sulattelutauon jälkeen. Sää oli mukavasti puolipilvinen, ei liian lämmin mutta myöskään sateen riskiä ei vaikuttanut olevan. Täydellinen pitkälle kävelyretkelle, siis. Vaikka olikin maanantai, Nanadarussa oli väkeä liikkeellä – muutama matkamuistoputiikki oli saanut viristeltyä itsensä pystyyn, ja tietä pitkin kurvasi jopa yksi bussikin täynnä kotimaisia turisteja.
Retkemme ensimmäinen etappi oli Nanadarun seitsemään vesiputoukseen tutustuminen. Ensimmäinen niistä, Oodaru, oli heti ryokanimme ulkokylpyjen kupeessa ja olimme saaneet ihastella sitä jo edellisen yön kylpemisen yhteydessä, joten jätimme nyt sen katsomatta. Jatkoimme sen sijaan suoraan seuraavalle putoukselle, joka oli vain kymmenisen metriä Oodarua pidemmällä yläjuoksulla.
Vesiputous 1
Vesiputousten kävelyreitti oli yksi Izun suosituimmista nähtävyyksistä, mutta tavallisesti se kuljettiin toiseen suuntaan – bussit ajoivat turistit ylös ylimmän vesiputouksen luokse, josta he kävelivät takaisin alamäkeen. Me taas olimme matkalla ylös Amagin tunnelille, ja siispä liikenne kulki pääasiallisesti meitä vastaan.
Miksi jättää taistelematta painovoimaa vastaan, jos sen kerran voi hoidella samalla kun itse polunkin? –Tuure
Useimmat seitsemästä putouksesta olivat pieniä, pienimmät vain hädin tuskin putouksiksi kutsuttavia. Vasta ylin putouksista, Kamadaru, oli poikkeuksellisen hieno näky. Saapuessamme sen luokse aurinkokin alkoi paistaa, joten ehdimme jopa nähdä putouksen kylkeen muodostuvan sateenkaaren.
Vimeinen, suuri putous
Kamadarun luota polku kääntyi suoraan ylämäkeen, ja jatkoi armotta muutaman sadan metrin ylämäkipolku- ja porrastreenillä. Kun pääsimme lopulta autotien varteen, istahdimme suosiolla lepäämään paikalle pystytettyyn retkimajaan. Majan viereltä löytyi myös juoma-automaatti. Houkutus sen käyttämiseen oli suuri, mutta taktisesti sijoitetulla automaatilla oli taktiset hinnatkin – vesi maksoi 200 jeniä, eli kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesti. Ylihinnoittelu vei halun tehdä maattiostoksia, etenkin kun kartan mukaan edessä oli vielä monta isompaa lepoasemaa.
Portaat olivat kyllä siinä määrin tappavat, että ehkä painovoiman olisi sittenkin voinut jättää toiseen kertaan. –Tuure
Olisi myös pitänyt tehdä joku päätelmä veden hinnasta. Ei kai siitä näin paljoa maksettaisi, jos lähellä olisi vettä muuallakin… Muistaakseni tosin itselläni veden ostamatta jääminen johtui myös siitä että automaatti ei hyväksynyt rahaani. –Tuure
Noin kymmenen minuutin tauon jälkeen olimme valmiita jatkamaan. Kävelyurakka tuntui nyt isommalta kuin aiemmin – vesiputouspolku oli ollut vain runsaan kilometrin mittainen, ja ihan riittävä kuntoilu itsessään, ja kävelymatkan tunnelille oli tarkoitus olla lähemmäs kymmenen kilometriä. Olli päätti ottaa Izun enemmän lomailuna ja vähemmän fyysisenä suorittamisena, ja lähti palaamaan takaisin ryokanille.
Paluureitti käsitti kuitenkin melkoisen edestakaisen lenkin paikallista driftaustietä ja metsäpolkua, joita pitkin ei pääse minnekään. Palasin kuitenkin ryokanille melko siedettävän kävelymäärän jälkeen. –Olli
Muut jatkoivat eteenpäin kävelytietä kohti korkeuksia ja Amagin tunnelia. Reitti onneksi helpottui tässä vaiheessa, sillä se kulki Izun vanhaa tietä pitkin, joka olisi ollut ajettavissa vaikka autollakin. Matkanteko oli jonkin aikaa helppoa ja mukavaa, mutta ennen pitkää kävelyreitti palasi takaisin vesiputouksien lähdejoen varrelle ja muuttui kapeaksi kävelypoluksi.
Izu on tunnettu kolmen eri kasvin viljelystä – satsumoiden, vihreän teen, ja wasabin. Tämän polun reitti kulki wasabiviljelysten läpi. Viljelykset muistuttivat kivireunusteisia joenuomia, joissa wasabit valuivat rinteitä alas. Polku jopa ylitti niitä siltoja pitkin.
Wasabivirta sillalta kuvattuna
Ilmeisesti Wasabia kasvatetaan virtaavan veden avulla jotenkin. Jossain pysähdyspaikalla oli halkileikkauskuva wasabijoesta. –Tuure
Wasabijokien jälkeen polku lähti taas jyrkkään nousuun, ja kohosi ylös Izun nykyisen tien varteen. Ylitimme sen, ja jatkoimme vielä ylöspäin alkuperäiselle vanhalle Amagin tielle, jota pitkin Izu no Odorikon päähenkilö – ja kaikki muutkin Izun matkustajat ennen muinoin – olivat kulkeneet.
Tien varrella oli yksinäinen perhonen
Kävelyreitti oli ollut vesiputousten jälkeen helppo, joten olimme vielä hyvissä voimissa jatkamaan. Meillä oli vain yksi ongelma: emme olleet löytäneet yhdeltäkään myöhemmältä lepoasemalta juoma-automaattia, ja kävely janotti. Paras toivomme oli lähistölle merkattu isompi pysähdysasema, jolla oli jopa erilliset WC-tilat, joten laskeuduimme takaisin uuden tien varteen. Pettymyksemme oli suuri, kun sielläkään ei ollut automaatteja, ja edes WC:n vesi ei ollut juomakelpoista. Mitä Japanillemme oli käynyt?!
Tämän johdosta piti aiemmin seitsemän tähteä viidestä saaneiden juoma-automaattien arvosanaa pudottaa kuuteen :( –Tuure
Jatkoimme katkerina vanhaa tietä pitkin. Tie kiemurteli loivasti ylöspäin, ja muutaman kilometrin päästä pääsimme viimein legendaarisen Amagin tunnelin luokse. Tunneli oli hieno, pitkä, ja näkemisen arvoinen. Olisimme tosin varmaan nauttineet siitä enemmän, jos meillä ei olisi ollut jano. Emme halunneet palata enää samaa pitkää kävelymatkaa takaisin, joten päätimme sen sijaan jatkaa eteenpäin tunnelin toiselta puolelta seuraavalle bussipysäkille.
Valoa tunnelin päässä
Tie kaarteli muutaman kilometrin alaspäin, ja liittyi sitten uuteen Izun tiehen. Paikalta löytyi myös etsimämme bussipysäkki, ja olisimme jääneet odottamaan siihen bussia ja palanneet ryokanille, ellei Juha olisi huomannut läheisestä opasteesta, että seuraavalle paremmalle, hienommalle ja kaikin puolin näkemisen arvoiselle lepopysäkille oli matkaa vain 3,6 kilometriä. Hän sai puhuttua muut ympäri jatkamaan matkaa. Päivää kun oli vielä paljon jäljellä.
Kyltissä matka vaikutti kyllä ihan kohtuullisesti lyhyemmältä kuin miltä tuntui. Varsinkin muinaisen kärrytien(?) raunioilla kävely oli välillä aika haastavaa. –Tuure
Jatkoimme siis kävelypolkua eteenpäin. Polku mukaili nyt toiseen suuntaan viettävän joen uomaa. Reitillä oli enemmän nähtävää, ja kohtasimme mm. keskelle metsää istutetun keinotekoisen metsän, suuren padon, ja palasen junaa, joka oli rahdattu keskelle pientä puistoa parin kymmenen metrin kiskonpätkälle.
Juna oli keskellä metsää ilmeisesti esittelytarkoituksessa
Saavutimme määränpäämme kello kolmen maissa iltapäivällä. Lepoasema sijaitsi suurin piirtein Izun keskipisteessä, ja oli selkeästi suunniteltu kaikkien tietä pitkin kulkevien turistibussien taukopaikaksi. Sinne oli rakennettu kaksi isoa myymälää, jotka myivät wasabituotteita, ja joka puolella kuhisi tuoretta wasabia hamstraavia mummoja. Juhlistimme perille pääsyä ostamalla pullot vettä.
Perillä turistimyymäläkeskuksessa. Kävelyn loppupuolelta ei ole juuri kuvia, sillä sää alkoi näyttää uhkaavalta, ja vettäkin ripsi muutaman pisaran verran.
Kun olimme taas kaikki täysin tajuissamme ja kurkut olivat kostuneet, palasimme takaisin kauppaan ja ostimme seuraavaksi pehmikset. Makuvaihtoehdotkin olivat paikalliset, eli perinteisen vaniljan lisäksi tarjolla olivat wasabi- ja satsumapehmis.
Antti selviytyi kävelystä
Kävimme virkistäytyneinä lopulta itse matkamuistopuotien kimppuun. Tarjolla oli jos jonkinmoista wasabiruokaa ja -rihkamaa. Jopa wasabiviinaa löytyi.
Ja satsumaherkkuja! Kummallista wasabin korostamista satsumoiden kustannuksella :/ –Tuure
Palasimme ostostemme kanssa bussipysäkille ja nappasimme seuraavan bussin takaisin Nanadaruun. Saimme täten tilaisuuden nähdä luuppisillan toistamiseen.
Tällä kertaa se saatiin videollekin paremmin. –Tuure
Perillä ryokanin pihalla meitä vastaan tuli Olli, joka oli muutaman tunnin kylpemisen ja rentoutumisen jälkeen juuri päättänyt lähteä jaloittelemaan ulos. Juha siirtyi Ollin korvikkeeksi pitämään ryokan-huonettamme paikoillaan, ja muut lähtivät käymään vielä pienen kierroksen kylällä. Antti oli kaivannut omaa leveälieristä olkihattua, ja Juha tilasi sellaisen vanhana Ragnarok Onlinen pelaajana myös.
Tuurekin hankki kyseisenlaisen hatun, kuva on otettu seuraavana päivänä Tyynen valtameren rannallla.
Kun muut palasivat takaisin, koko porukka siirtyi kylpyyn lepuuttamaan jalkojaan. Kylvyn jälkeen oli päivän kaiseki-illallisen vuoro – tämän päivän ateria oli vielä edellistäkin maukkaampi, ja ruokalajitkin olivat helpompia ja paremmin hallussamme.
Muistaakseni ne silti olivat kovin hankalia. –Tuure
Ruokailun jälkeen Antin ja Juhan japanifiiliaistit heräsivät, ja he päättivät lähteä iltakävelylle yukatoissaan – kuten ryokanin asiakkailla kirjojen mukaan oli tapana tehdä. He ottivat vielä uudet olkihatutkin mukaansa. Näky oli tarpeeksi huvittava että ryokanin henkilökuntakin tuli tervehtimään ja heittämään juttua heille aulassa. ”Look good! Samurai, samurai!”
Kävelyretki jäi harmi kyllä melko lyhyeksi, koska aurinko oli juuri laskemassa. Hatuille ei siis ollut muuta käyttöä kuin tyhmältä näyttäminen, ja pimeän tultua vaatetustakaan ei ollut hauska yrittää esitellä. Palasimme siis takaisin ryokanille, ja jatkoimme siitä koko porukalla uudelle isolle ulkokylpykierrokselle. Tällä kertaa vierailimme vain suosikkikylvyissämme, eli luolissa ja Oodarun vesiputouksen kuumissa näköalakylvyissä.
Tunnelma oli edellistäkin yötä parempi. Sää oli kirkas ja tähtitaivas hyvin näkyvissä, ja koko päivän kävelyn uuvuttamilla jaloilla oli upeaa makoilla kuumassa lähteestä vesiputouksesta ja luonnosta nauttien.
Unikin tuli tänä yönä helposti, eikä raskas peitto haitannut lainkaan.