Suomen go-edustusmaajoukkue 2009

Maanantaiaamuna herätykseni pärähti soimaan tavallista aiemmin. Nousin pystyyn ja reippailin saman tien suihkuun. Antti vain käänsi kylkeään sohvasängyllään kun kävelin ohi, ja Tuuren ja Jukan huone pysyi pimeänä ja unisena.

Olli saapui Kansai Internationaliin samalla lentokoneella kuin mekin, mutta vain kolme vuorokautta myöhemmin, ja olin luvannut, että ainakin minä olen Namban asemalla häntä vastassa kunhan hän sinne saakka on ennättämässä. Suihkun jälkeen puin päälleni ja jäin käsittelemään tietokonetta; Tuure ja Jukka heräsivät lopulta, Antti vain jatkoi uniaan. Kukaan kolmesta ei kuitenkaan ollut lähimaillakaan valmiina siinä vaiheessa kun Olli kertoi nousseensa Nankai Airport Expressiin.

Jätin siis muut teekkarit heräämään ja virkistäytymään, ja lähdin itse liikkeelle. Ostin asemalta päivän metropassin ja ajelin lopuillaan olevan aamuruuhkan mukana Nambaan, missä olin hyvissä ajoin; 20 minuuttia ennen teoreettista Ollin aikaisinta saapumishetkeä. Etsiydyin hyvään asemaan Nankain juna-aseman pohjoisessa lähtöaulassa ja jäin odottamaan ja katselemaan japanilaisia, jotka virtasivat aaltoina ulos junista ja suuntasivat töihin.

20 minuutin päästä ei kuitenkaan näkynyt ketään tuttua. Meni vielä toiset 20 minuuttia, ennen kuin sain tekstiviestin, jossa Olli ihmetteli, että milloin olen tulossa paikalle, ja että hän odottaa jo juna-aseman keskiaulassa. Hyvinpä olin miettinyt tapaamispaikan; en ollut tajunnut lainkaan, että junalaitureilta voisi päästä ulos useampaa eri kautta. Etsin siis tieni Namban sokkeloiden kautta toiselle asemalle ja toivotin siellä Ollin tervetulleeksi.

Hankimme myös Ollille metrolipun automaatista, ja ajelimme sitten minulle jo tutuksi tulleelle Tanimachi 4-choomen pysäkille kuulumisia vaihdellen. Ollin lento oli sujunut suunnilleen yhtä hyvin kuin meidänkin; oltavat olivat olleet kohtuullisen mukavat, mutta unta oli saanut vähän. Olli oli lisäksi onnistunut unohtamaan hattunsa jo kotimaassa Pendolinon hyllylle, ja hän kertoi aikovansa ostaa uuden Japanista.

Kävimme nappaamassa lähikaupastamme viisi bentoo-laatikkoa viemisiksi. Yllätyin, että myyjä ei ehdottanut meille laatikoiden lämmittämistä kaupan mikrossa; ilmeisesti myyjät eivät toimikaan aivan niin konemaisesti kuin usein tuntuvat, vaan osaavat myös harkita tilannetta ja todeta, että emme varmaan aio syödä viittä lounasta aivan heti. Näinhän tilanne olikin; meillä oli asunnossakin mikro, ja lämmitys olisi mukavampi tehdä siinä.

Hoidimme nopeasti muodollisuudet Weekly Mansion Osakan aulassa ja kirjasimme Ollinkin asukkaaksi, ja nousimme sitten hissillä yhdeksännen kerroksen huoneeseemme. Kolme aamu-unista teekkaria tervehti meitä; Anttikin näytti nippa nappa jaksaneen nousta. Oli kyllä hyvin ymmärrettävää että hän halusi kerätä voimia, hänellä kumminkin oli lähtö samana päivänä MM-kisoihin.

Söimme bentoot ja juttelimme samalla niitä näitä ja mietimme päivän toimintasuunnitelmaa. Antti halusi päästä käymään Kansai Ki-inissä, eli Kansain go-liiton päärakennuksessa ennen lähtöään, joka olisi viimeistään kello kolmen shinkansenilla. Päätimme siis ajaa metrolla liiton osoitteen lähelle Kitahama-pysäkille, kävellä yhden kilometrin mittaisen pysäkinvälin Yodoyabashiin, ja siellä hypätä toisen metrolinjan kyytiin ja jatkaa sillä Shin-Osakaan. Kun Antti oli pakannut, Olli peseytynyt ja kaikki virkeitä ja valmiita, lähdimme liikkeelle.

Kansai Ki-inin seutu oli taas uudenlaisehko tuttavuus meille. Kadut olivat sen luona liki kliinisen siistejä ja virikkeettömiä, ja talot korkeita. Vieressä kulki pienehkö joki, jossa sijaitsevalla pitkällä saarella opaskartta kertoi sijaitsevan mm. Osakan kaupungintalon. Koska saaren hienommat rakennukset kiinnostivat useimpia meistä enemmän kuin go-liitto, jaoimme ryhmän kahtia; minä ja Antti etsimme Ki-iniä, ja muut katsoivat saarta. Meidän hakumme päättyi melko tuloksettomana; ainoa gohon viittaavakaan paikka oli yksittäinen go-saluuna, jonka sisäänpääsy maksoi. Ehkä liiton tilat oli piilotettu johonkin korkeampaan kerrokseen samassa talossa; näin pitkälle emme kuitenkaan olleet valmiit tiloja etsimään.

Ehdimme kiertää sillan yli ja nähdä itsekin kaupungintaloa ja sen puistoista ympäristöä ennen kuin kohtasimme muut teekkarit. Tuuren valokuvaharrastus oli epäilemättä rajoittanut heidän nopeuttaan. Vaihdettuamme kokemuksia totesimme että tällä erää tämän kävelyreissun voisi päättää tähän, ja siirryimme metrolle ja Shin-Osakan asemalle.

Shin-Osakassa sijaitsee Japan Railin iso juna-asema, jossa shinkansenit eli luotijunat tekevät Osakan-pysähdyksensä. Se on siis tärkeä portti Osakasta muualle Japaniin, ja siksi muistuttaakin kooltaan ja varustetasoltaan monella tavoin lentokenttää. Asemalla oli lukuisten ruokakauppojen ja lehtikioskien lisäksi myös monia isoja matkamuistomyymälöitä, joista pystyi ostamaan Osakalle, Kobelle ja Kiotolle tyypillisiä matkamuistoja. Emme olleet ainakaan toistaiseksi kiinnostuneita niistä, vaan hakeuduimme vain JR:n lippuautomaatille, mistä Antti osti itselleen lipun vajaata tuntia myöhemmin lähtevään Nozomi-junaan – hän tulisi olemaan porukkamme ainoa jäsen, joka saisi kokeilla nopeimmista nopeinta luotijunaa. JR Passit kun eivät Nozomilla ajoon riitä.

Kun Antti oli päässyt lähtöporttien toiselle puolelle aseman odotusaulaan, me aloimme kierrellä asemaa vähän tarkemmin. Olli ilmoitti haluavansa tarjota meille kahvit ja jotkin lisukeherkut syntymäpäivänsä kunniaksi, joten aloimme etsiä sopivaa kahvilaa. Tuure yritti myös nostaa rahaa paikallisesta automaatista, mutta sai vastineeksi vain kuitin, joka kertoi ettei mokoma onnistu. Näin matkaoppaatkin olivat moneen kertaan kertoneet; ainoastaan 7-11-kauppojen ja postitoimistojen automaateista kannattaisi yrittää hakea rahaa.

Löysimme kuitenkin kahvilan, joka juuri sopivasti avasi jälkiruokamenunsa tarjolle kello 14 – kello oli 13:56 kun astuimme sisään sen tupakanhajuiseen tilaan (Japanissa ei saa tupakoida muualla kuin sisätiloissa). Meidät toivotettiin tervetulleeksi ja saimme jopa englanninkielisen menun, josta noin neljän minuutin pohdinnan jälkeen valitsimme jäätelöannokset ja kahvit. Tuure halusi suklaaparfaitin, me muut taas kokeilimme vihreän teen makua, eli macchavarianttia samasta.

Macchaparfait oli hieno kokemus. Itse jäätelö ei ollut kovin makeaa, mutta sen päälle oli laitettu paputahnaa, joka kävi hyvin hillosta. Lisäksi jäätelöä oli höystetty kermavaahdolla, maissilastuilla, ja valkoisilla tahmeilla palloilla, joiden koostumuksesta emme saaneet mitään selkoa. Ne kuitenkin sopivat hyvin kokonaisuuteen, joka oli suurenmoisen maukas. Tuure arvioi oman jäätelöannoksensa sisältävän enemmän energiaa kuin koko edellisen Kioton-päivän ruokien yhteensä.

Synttärijäätelöiden jälkeen hakeuduimme metroon ja ajoimme Nambaan, missä esittelimme Ollille Bic Cameran sekä Shinsaibashin massiivisen kauppakadun. Olli yritti tuloksetta katsella itselleen uutta hattua, ja samalla eksyimme käymään muun muassa kaksikerroksisessa hyvin äänekkäässä peli- ja uhkapelihallissa sekä alelevykaupassa. Sieltä olisi saanut mm. Gacktin ja Ayumi Hamasakin musiikkia 100 jenillä per levy/sinkku – jos kehtaisi, levyjä voisi ostaa sieltä laatikollisen ja myydä ne viisinkertaisella voitolla Huuto.netissä.

Olli ehti katsella myös levykaupan ulkopuolta, ja ehätti sen naapurista houkuttelevan näköisen liukuhihnasushipaikan nimeltä Ganko Sushi – “itsepäinen sushi”. Kerättyämme hetken rohkeutta astuimme sisään, ja saimme vastineeksi remakat “Irasshaimase”-huudot. Kuten Suomessa minulle ja Antille oli jo kerrottu, sushiravintolan laatu pitää arvioida juuri tästä – mitä reippaammin ja lujemmin kokit huutavat tervehdyksen, sitä tuoreempaa on sushikin. Tämä kelpasi minulle, joten istuimme alas kokin viittilöimään paikkaan liukuhihnan eteen.

Liukuhihnasushiravintolan idea on yksinkertainen. Ravintolan pöytiä kiertää liukuhihna, jolla on lautasia. Jokaisella lautasella on kaksi palaa sushia, ja lautasen väri kertoo hinnan. Ganko Sushin tapauksessa hinta oli 100-500 jeniä, missä 100 jenillä lähtivät kaikki tavanomaiset, Suomestakin löytyvät sushilajikkeet, ja hinta kipusi mitä eksoottisempiin ja hienompiin ateriavaihtoehtoihin päästiin. Vihreä tee, inkivääri ja soija olivat maksutonta ja niitä sai käyttää niin paljon kuin kaipasi, mutta wasabia pöydissä ei vaikuttanut olevan irrallisena lainkaan.

Istuimme sushilassa pitkän aikaa liukuhihnan tarjontaa katsellen ja maistellen ja keräten sushilautasia pinoon eteemme. Minä pääsin kahdeksaan lautaseen, Olli suunnilleen samaan määrään myös, ja Tuure ja Jukka taisivat olla lopuksi 5-6 vähän kalliimman annoksen kohdalla. Sushi maksettiin pyytämällä tarjoilija lukemaan RFID-lukijalla lautasten hinnat ja menemällä sitten kuitin kanssa kassalle. 16 palan muhkean sushiateriani kokonaishinnaksi jäi noin 1200 jeniä, eli 10 euroa.

Nyt ilta oli hiljalleen lähestymässä, joten päätimme toteuttaa erään jo edellisenä päivänä esiin tulleen idean – Osakan auringonlaskun katsomisen Umeda Sky Buildingin kattodonitsirakennelmasta. Jatkoimme ostoskatua pitkin eteenpäin ja onnistuimme lopulta hakeutumaan seuraavalle metropysäkille, mistä kiidimme Umedaan. Sitten edessä olikin haaste – mistä löytää Umeda Sky Building, ja miten päästä asemasokkeloista sinne?

Ongelmaan löytyi onneksi yllättävä ratkaisu, sillä jäätyämme metroaseman ulkopuolelle tulkitsemaan N810-laitteeni karttaa nuori japanilainen nainen tuli kysymään englanniksi, että minne olimme menossa. Kerroimme kohteemme, ja hän hymyili ja sanoi saattavansa meidät eteenpäin jonnekin, mistä näkisimme kohteen. Seurasimme häntä työstäpaluuruuhkan seassa muutaman sata metriä, ja hän tiputti meidät aseman turisti-infotoimiston eteen. Emme olleet ihan tätä toivoneet, mutta kiitimme kuitenkin kohteliaasti ja astuimme sisälle kysymään neuvoa.

Myös infotoimiston väki oli kohteliasta. Kun kerroin vain kohteemme nimen, toinen virkailija kaivoi heti kaapista Umeda Sky Buildingin esitteen, kertoi missä olimme, ja sanoi että mikä uloskäynti meidän pitäisi löytää ja näytti miten kartan mukaan pääsisimme siitä pidemmälle. Ettei reissu olisi tuntunut senkään vertaa turhalta, saimme myös mukaamme 10% alennuskupongin sisäänpääsymaksusta.

Päästyämme takaisin ruuhkan sekaan olimme vielä sitä mieltä, että koko homma oli vienyt vain turhaa aikaa; mielipiteemme muuttui, kun emme meinanneet löytää oikeaa uloskäyntiä edes ohjeiden kanssa. Onnistuimme kuitenkin sattumalta kävelemään juuri oikeaan suuntaan, ja pääsimme ulos sieltä mistä pitikin – tämän jälkeen meidän piti myös kulkea parin autotien vartta pitkin ja löytää liki piilotettu alikulkutunneli, joka vei meidät Sky Buildingin luo. Ilman opastusta olisimme varmaan päätyneet kiertämään jostain kaukaa ja ehkä missaamaan koko auringonlaskun.

Umeda Sky Building käsittää kaksi 40-kerroksista tornia, joiden päälle on pystytetty donitsin muotoinen useampikerroksinen näköalarakennus nimeltä Floating Garden Observatory. Jo pelkästään kelluvaan puutarhaan pääseminen oli pieni seikkailu. Nousimme liukuportaita pitkin talon kolmanteen kerrokseen, kävelimme sen toiseen päähän, jatkoimme sieltä läpikulkusiltaa pitkin Sky Buildingin toiseen torniin, nousimme sieltä näköalahissillä 35. kerrokseen, ja sieltä edelleen liukuportaita pitkin Floating Gardeniin. Siellä meiltä viimein veloitettiin pääsymaksu, ja vielä yksien liukuportaiden ja yhden kolmikerroksisen hissin/portaikon jälkeen olimme koko taivasrakennuksen katolla. Ajoituksemme oli juuri sopiva; aurinko oli juuri lähestymässä horisonttia, ja kaupungin valot eivät olleet vielä syttyneet.

Vietimme näköalatasanteella varmaan lähemmäs tunnin ajan katsellen, kuinka ilta pimeni ja Osakan valaistus vaihtui keinotekoiseksi. Samaan aikaan näköalatasanteen ultraviolettilamput laitettiin päälle ja allamme olevaan lattiakivetykseen ilmestyi fosforoivia kuvia ja kuvioita. Ennen pitkää siirryimme kerroksen alaspäin ja ostimme kahviosta Red Sky -nimiset drinkit. Ehdotin synttärimaljaa Ollille, ja Olli vaati maljan seuraksi synttäripuheen. Jouduin siis improvisoimaan lyhyen puheenpätkän, minkä jälkeen maistelimme juomia ja otatimme niistä kuvia Tuurella.

Palasimme vielä hetkeksi katolle katsomaan täysin hiljentynyttä yötaivasta, ja lähdimme sitten paluumatkalle. Pistäydyimme jo tutuksi tulleeseen tapaan lähikauppaan ostamaan jotain suolaista, jotain makeaa, ja tölkin jääkahvia. Sitten siirryimme oman asuntomme lämpöön valmistelemaan matkapäiväkirjoja ja käsittelemään valokuvia. Jetlag vei lopulta Ollista voiton ja hän sammahti ensimmäisenä, me muut jatkoimme hereillä pidempään. Tuure tajusi illalla että hänen pitäisi tehdä kahdeksan tunnin kuluessa yhdelle kursseistaan harjoitustyö, ja hän jatkoikin sitten sen parissa kello viiteen asti aamuyöllä. Samaan aikaan minä tunsin pahaenteisesti kurkkuni kipeytyvän – toivottavasti vain vähän koleamman päivän ja liian Sky Buildingin katolla seisoskelun takia…