Matkapäiväkirjamerkintöjen pituus vain paisuu. Se tuntuu korreloivan sen kanssa, millä laitteella tekstin kirjoitan; Tuuren Macbook Airilla tekstiä tulee vaikka loputtomiin (kuten tämän päivän merkinnän alkupuolella), omalla N810:llä vain nippa nappa riittävästi (kuten eilisessä merkinnässä), ja Eee:lläni siltä väliltä (tämän päivän merkinnän loppu).

Tuure ei kai vieläkään saanut multimediaansa tarpeeksi hyvään kuntoon, joten ei kuvia tähänkään merkintään ihan vielä. Huomiseen merkintään minun on pakko saada jotain kuvamateriaalia, tai muuten kaikki tarinointi Naran turremunkkimaskotista menee aivan hukkaan.

Vaikka uni tulikin nopeasti, se myös lähti aika hätäisesti pois. Heräsin toisen lentokone-elokuvan puolivälissä, juuri kun japanilaisen eläintarhan väki sai vehkeiltyä rahoituksen projektilleen saada pingviinit lentämään. Loppuosa matkasta kului nukkumista yrittäessä. Muilla tuntui olevan vaihtelevasti ongelmia; ainakin Antti ja Tuure vetelivät matkan loppupuolella tiheitä sikeitä.

Joskus loppuyöstä kävin kävelykierroksen koneen takaosassa vessakäynnin yhteydessä. Sillipurkkiosasto oli ahdettu täyteen japanilaisia. Monet olivat päättäneet – kai varmuuden varalta – pitää hengityssuojaimia päässään koko matkan ajan. Päässään sekä silmälaput että hengityssuojaimet nukkuvat japanilaiset näyttivät nuivahtaneilta Kamen Ridereilta.

Pari tuntia ennen koneen saapumista valot välähtivät takaisin päälle ja meille tarjoiltiin aamupala. Siihen sisältyi eilispäiväinen, nyt kovaksi kuivahtanut sämpylä, Valion jogurtti, ja siivu teollista munakasmassaa epämääräisen kastikkeen kera. Kahvia sai kupillisen, santsikierroksia ei tultu tarjoamaan. Kahvia sai santsikierroksen, mutta olin niin uninen että unohdin koko asian.

Kone löysi perille joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä ja pääsimme purkautumaan liki ensimmäisten joukossa ulos. Olimme vielä kohtuullisen hyvissä asemissa tulevia jonotuksia ajatellen senkin jälkeen, kun Tuure oli koukannut takaisin koneeseen hakemaan takkinsa.

Kansain lentokenttä on jännittävä paikka, jo pelkästään sijaintinsa vuoksi. Kenttää varten ei saatu hankittua mistään tilaa – mistään lähiseuduilta ei löytynyt tarpeeksi kansalaisia luovuttamaan maitaan ja ympäristönsä viihtyisyyttä kentälle, ja pakkolunastuksista oltiin aiemmin mm. Naritan kenttää pystyttäessä saatu todella huonoja kokemuksia – joten KIX yksinkertaisesti rakennettiin keskelle merta keinotekoiselle suorakulmaiselle saarelle. Nykyään sitä pidetään yhtenä ihmiskunnan suurimmista insinööritaidonnäytteistä.

KIX:n terminaali on maailman pisin yhtenäinen lentokenttärakennus, ja odottelu alkoikin melkein heti koneen ulkopuolelta – saapumisaulaan kun piti matkustaa sukkulajunalla, joka ei juuri silloin sattunut olemaan paikalla. Viiden minutin raidematkan ja muutaman käytävän jälkeen alkoi ensimmäinen osa saapumismuodollisuuksista; reitti ohjautui halliin, jossa maahan saapuvien ihmisten oli määrä luovuttaa koneessa täyttämänsä sikainfluenssalomakkeet. Samaan aikaan kenttävirkailijat tähyilivät lämpökameralla matkustajien ruumiinlämpöä kuumeen varalta.

Jonotus oli varsin pitkä – karanteenipisteestä oli yrittämässä päästä läpi satoja ihmisiä, mutta läpäisyä käsitteli vain kolme tiskiä. Ennen kaikkea monille vaikutti olleen kauhean vaikeaa täyttää lomaketta oikein, ja siitä saattoi esimerkiksi puuttua yöpaikan osoite tai passin numero. Täten jono aina vähän väliä pysähtyi paikoilleen hetkeksi, kun japanilainen virkaihminen yritti selittää huonolla englannilla uusimmalle matkaajalle että miksi hänen paperilappusensa ei kelpaa.

Kukaan meidän joukostamme ei onneksi päätynyt karanteeniin, joten jatkoimme matkaamme passintarkastukseen. Jokaiselta saapujalta otettiin samalla sormenjäljet ja naamakuva, minkä jälkeen passeihin kiinnitettiin 90 päivän turistiviisumi ja maastapoistumislomake. Sitten poimimme matkatavaramme, jotka näppärästi tulivat saman tien hihnaa pitkin kun saavuimme niitä odottamaan. Tämä oli toivottavasti sattumaa. Vielä tullitarkastus, ja olimme lentokentän saapumahallissa ja turvallisesti sisällä Japanissa.

Alakerrassa testasimme ensimmäisen kerran japanilaisia juoma-automaatteja – toimivat hyvin – ja hankimme läheiseltä infotiskiltä Surutto Kansai -liput (älkää tulkitko nimeä väärin, surutto ilmiselvästi tarkoittaa englannin sanaa “through”, eikä jotain aivan muuta). Suruttolla saa lähes koko Kansain alueelle ilmaiset julkiset matkat kolmen vuorokauden ajaksi. Tarkoituksemme oli käyttää sitä ensimmäisten päivien matkoihin, ennen JR Passin aktivoitumista ja vapaasti käytössä olevia Japan Railin junia.

Kun olimme maksneet ja saaneet matkapassit, jäljellä oli enää asioinneista vaikein – japanilaisen SIM-kortin noutaminen. Tuure oli tilannut työpaikkansa rahoilla (työsähköpostien lukemiseen!) koko matkan ajaksi kortin, jolla meidän oli määrä saada nopea ja rajaton kännykkänetti maailmalle. Tiesimme jo etukäteen noutopaikan sijainninkin kentän neljännessä kerroksessa check-inien lähellä, joten komplikaatioita tuli vasta sitten, kun tiskiltä Tuurelle vastattiin hengessä “emmä tiedä että mistä tollasia pitäis saada, käy kysyyn infosta”.

Kävimme kysymässä, ja info sanoi, että siltä äskeiseltä virkailijalta juurikin. Tuure palasi siis takaisin edelliseen paikkaan, tällä kertaa lomakeprintti ojossa, ja saikin nyt vastineeksi suuren ruskean kirjekuoren. Istuimme alas irkinkiilto silmissä, ja varttitunnin vääntämisen, neljän eri laitteen kokeilemisen ja yhden puhelinsoiton jälkeen saimme lopulta yhteyden toimimaan. Tuure julisti voiton nettiin, ja sitten pakkasimme tavarat laukkuihin ja aloimme miettiä seuraavaa operaatiota.

Osakan päivä oli sateinen ja melko lämmin, joten ilma oli nihkeä ja hiki valui. Kello ei ollut vedes yhtätoista, ja huone Weekly Mansion Osakasta oli luvattu meille vasta neljäksi, joten totesimme, että meillä ei ole kiirettä. Päätimme Osakaan matkaamisen sijaan lähteä kurkkaamaan, että mitä löytyy lyhyen bussimatkan päässä sijaitsevasta Observation Hall -nimisestä rakennuksesta. Ennakkotietojen mukaan kyseessä oli matkailijoiden viihdekeskus, josta löytyisi muun muassa museoita, myymäläkerros, ravintolakerros, sekä tähystystaso, josta lentokenttää voisi ihastella.

Perille ei päässyt jalan, joten etsiydyimme bussiin. Observation Hall Loop Bus maksoi sata jeniä (n. 80 senttiä) suuntaansa, ja oli todellakin nimensä veroinen – matkalla se varmaan tuplasi etäisyyden linnuntiehen nähden lentokentän monimutkaisten ja kiemurtelevien tieratkaisujen takia. Perillä kohtasimme pettymyksen. Observation Hall ei ollutkaan huikaisevan moderni korkea tähystystorni, vaan kaksi viisikerroksista betonitaloa. Bussi pysähtyi heti lähemmän viereen, ja sen ovelta oli vain muutama askel sisälle.

Myöskään sisäpuoli talosta ei aivan huikaissut. Ensimmäisessä kerroksessa oli vain aula, ja toisessa kerroksessa sijaitsi jonkin sortin ympäristövirasto. Kolmannessa oli Concorde-museo, joka oli kiinni. Neljännen “myymäläkerros” sisälsi yhden myymälän, joka myi tavaraa lentokoneharrastajille. Myymälästä pääsimme siltaa pitkin naapuritaloon, jonka “ravintolakerros” oli yksittäinen kahvila, jonka myyjä ei ollut paikalla. Ohitimme kahvilan ja kiipesimme ylös tähystystasolle, joka osoittautuikin sitten ainoaksi oikeaksi syyksi vaivautua tulemaan visiitille KIX:n tähän syrjänurkkaan. Rakennus nimittäin oli sijoitettu likipitäen optimaaliselle sijainnille lähtevien lentokoneiden seuraamiseksi. Tuure vietti hetken ottaen kuvia, ja saimme sopivasti katsella, kuinka Finnairin koneemme lähti takaisin paluumatkalle Suomeen.

Palattuamme alas likipitäen samaa reittiä erisuuntaisilla liukuportailla rakennus pullauttikin meidät ulos sen eri puolelle. Sinne oli pystytetty näppärästi bussien lähtöpysäkki, ja vielä näppärämmin bussi saapui juuri samalla hetkellä poimimaan meidät mukaan. Pääsimme muutamassa hetkessä takaisin lentokentän saapumisaulaan, ja siirryimme sieltä Nankain junalla Osakan keskustaan.

Japanissa – tai ainakin Osakassa – ilmeisesti ainoat junat, joissa on VR-tyyliset paripaikkarivit käytävän vierellä, ovat shinkanseneja ja Limited Expressejä. Niihin Surutto Kansaimme ei riitä ilman lisämaksua, joten ajelimme kaupunkiin Airport Expressillä. Se on käytännössä lähijuna, joka pysähtyy vain harvoilla pysäkeillä. Keskellä päivää matkustaessa juna ei ehtinyt kovinkaan täyteen ennen kuin saavuimme perille Namban isolle asemalle.

Finnairin laiha aamiainen ei ollut pitänyt nälkää poissa kovin pitkään, ja nyt kaipasimmekin kaikki ruokaa. Onneksi japanilaiset juna-asemat ovat käteviä paikkoja nälän tyydyttämiseen. Olin lukenut paljon hyvää japanilaisista bentooista – eli muovirasioihin pakatuista lounaista, joista saa suunnilleen kouluruoan ravintoarvot 300-500 jenin hintaan – joten etsimme ensimmäisen lähikaupan ja valitsimme sieltä 400 rahan lounaslaatikot mukaamme. Myyjä lämmitti lounaat mikrossa ja antoi mukaamme syömäpuikot, joten tarvitsimme enää vain paikan, jossa nauttia ensimmäisen kunnon ateriamme pitkään aikaan.

Sellaisen löytäminen ei ollutkaan helppo homma. Osakalaisilla juna-asemilla nimittäin ei ole istuimia yhtään missään, ja Namba oli niin valtava asema, että istuinten puute suorastaan korostui. Valitsimme suunnan ja kävelimme sinne pitkän matkaa löytämättä mitään ratkaisua lepopulmaamme, ja lopulta valitsimme vain sopivan syrjäiset portaat, valtasimme niistä yhden reunan, ja aloimme ruokailla. Ohikulkevat japanilaiset katsoivat meitä paheksuen, ja noin puolivälissä ruokailua paikalle saapuikin käsiä heilutteleva asemavirkailija, joka ilmoitti, että ei, ei siinä saa istua. Hetken mietinnän jälkeen hän sanoi että meidän pitäisi mennä puistoon syömään, ja osoitti lähintä uloskäyntiä.

Tottelimme ohjetta, ja kävelimme märkään ulkoilmaan. Lähistöllä ei ollut mitään oikeaa puistoa, mutta sentään pieni aukio, jonka reunoilla oli istuimiksi kelpaavaa kiviaitaa. Söimme ruoat nopeasti märällä kivellä istuen ja ehdimme takaisin sisälle ennen kuin sade jatkui.

Kello lähestyi hiljalleen kahta, meitä väsytti, ja tarve peseytymiseen oli ilmeinen, joten päätimme, että nyt odottaminen sai riittää. Lähdimme Weekly Mansion Osakaa päin koettamaan onneamme huoneen saatavuuden kanssa. Majoituspaikka oli kahden metromatkan päässä. Pääsimme siis samalla tutustumaan Osakan metroverkkoon. Se osoittautui karuksi ja kävelyintensiiviseksi joukkoliikennevälineeksi. Jokaisella asemalla joutui kulkemaan jalan reilun pätkän.

Emme olleet silloisessa tilassamme kovin hyvää matkaseuraa natiiveille; silmät harittivat, olimme peseytymättömiä ja haisimme hieltä. Useampikin vaunun matkakumppani tuntui antavan signaaleja siihen suuntaan, ettei lainkaan arvostanut läsnäoloamme – tai kenties minä kävin huonosta olosta vainoharhaiseksi. Joka tapauksessa hetken aikaa japanilainen ystävällisyys ja kohteliaisuus tuntui pelkältä huonolta myytiltä.

Sitten olimmekin taas maan pinnalla, ja hetkeä myöhemmin Weekly Mansion Osakan edessä, missä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Paikalla oli onnekkaasti henkilö, jonka kanssa olin jutellut sähköpostitse varausta tehdessäni, ja hän esittäytyi kädestä pitäen ja toivotti meidät tervetulleeksi Japaniin. Huonekin oli jo täysin valmiina, joten täytimme kiitollisena kasan lomakkeita, maksoimme, pääsimme oman huoneen lepoon, ja kaikki oli taas paremmin.

Weekly Mansion Osakaa voisi lähinnä kuvata huoneistohotelliksi, tai jopa vuokra-asuntolaksi. Sieltä saa pitkiksi ajoiksi täysin varustettuja huoneistoja matkalaisten käyttöön kohtuulliseen hintaan. Me olimme varanneet kahden makuuhuoneen asunnon, jossa oli toisessa huoneessa kaksi vuodetta ja toisessa yksi, sekä lisäksi olohuone-keittiössä taitettava sohvasänky. Huoneen varustetasoon kuului myös oma WC, oma kylpyhuone (ilman WC:tä), kaksi televisiota ja ilmainen internet. Kiistelimme lyhyen hetken siitä, että onko suihkussa käynti vai internetin virittäminen tärkeämpi projekti, ja lopulta Tuure ja Antti jäivät virittämään nettiä kuntoon sillä aikaa kun minä menin peseytymään.

Palatessani netti olikin jo toiminnassa. Antin Airport Express oli tuettu G.R.R. Martinin romaanin ja nenäliinapaketin varaan, ja meillä oli siis käytössämme ikioma luotettava langaton lähiverkko. Tietokoneet kaivettiin esille, ja pääsimme päivittämään blogia ja lähettämään terveisiä takaisin Suomeen.

Palautumisemme kesti muutaman tunnin. Ehdimme todeta, että meillä ei ollut läheskään tarpeeksi toimivia sähkötöpselisovittimia mukanamme – Kiinasta tilatut alle dollarin adapterit kun eivät olleetkaan oikein kelvollisia (saatika turvallisia). Kaivoimme netistä tietoa Osakasta, ja päätimme lähteä tutustumaan Shinsaibashin ja Namban alueeseen tarkemmin – sieltä luvattiin löytyvän isoja elektroniikkakauppoja ja jopa ihan oikea Apple Store. Antti taas oli sopinut erään go-puolen kaverin kaverinsa kanssa tapaamisen viiden ja kuuden välillä go-salonkivierailua varten. Kävelimme yhdessä metroasemalle, mistä Antti jatkoi matkaansa jalan pohjoisemmaksi ja me testasimme toisia metrolinjoja Shinsaibashiin.

Jo ensimmäisen metromatkan tapauksessa kävely maan pinnalta metroon ja linjojen vaihto oli tuntunut liiallisen työläältä, ja nyt valitsemamme reittiratkaisu oli liki tuskallinen. Tuntui siltä, että asematunneleita piti joka välissä kävellä vähintään yhden metropysäkin välimatkan verran. Osakan metro ei ansaitse hyviä pisteitä ainakaan vaihtojen organisoinnin puolesta.

Nousimme maan pinnalle Shinsaibashi-sujiin, eli Shinsaibashia halkovaan katettuun kauppakatuun. Se on kaupunginosan isoin nähtävyys, ja reunustettu pienillä kaupoilla kilometrien matkalta. Kävelimme sitä ensin pitkän pätkän yhteen suuntaan. Paikallistettuamme itsemme lopulta kartalta totesimme, että olimmekin menossa poispäin Nambasta. Käännyimme siis ympäri, palasimme takaisin, ja jatkoimme lähtöristeyksestä edelleen samaan suuntaan. Shinsaibashin kaupat eivät olleet teekkareille kauhean kiinnostavia; herkku- ja muotipuoteja oli paljon. Meidän mielenkiintomme heräsi kunnolla vasta Namban puolella, kun löysimme Tsutaya-tavaratalon, joka myi DVD:itä, CD:itä, kirjoja, mangaa ja videopelejä. Päästyämme sen nörttitavarakellariin huomasinkin yllättäen kärsiväni runsaudenpulasta – kerros oli pullollaan tavaroita, jotka olisin ostanut välittömästi, jos ne olisivat tulleet Euroopassa vastaan. Varttitunnin häkeltyneen valikoiman selaamisen jälkeen poistuimme ostamatta mitään. Toistaiseksi.

Tilanne vain parani, sillä seuraava kauppamme oli Bic Camera, valtava elektroniikkatavaratalo ja tämän ostosekskursion pääasiallinen kohde. Pian sisäänpääsyn jälkeen seuraamme liittyi aiemmin kännykkäosastolla “Sumimasen! Sumimasen!” -huudoin huomiota kerännyt myyjä, joka halusi auttaa meitä englanniksi. Kerroimme että kaipasimme Japani-yhteensopivaa Nokian laturia, ja hän katosi viideksi minuutiksi kysymään neuvoa joltakulta. Sitten hän palasi, ja valitsi edessämme olevasta hyllystä oikeat komponentit – japanilaisen yleiskännykkälataimen, ja siihen sopivan Nokia-konvertterin. Kysyimme myös uusia virtajohtoja, ja toisen tiedonhakureissun jälkeen myyjä suositteli meitä jatkamaan peremmälle kauppaan. Näin teimme.

Elektroniikkatavaratalossa riitti kerroksia enemmän kuin Helsingin Stockmannissa, ja kiinnostavat virtatarvikkeet oli hajasijoitettu ympäri sen kerrospaljouksia. Löysimme hakumatkan aikana muun muassa kokonaisen hyllyrivillisen USB-hubeja. Onnistuimme äkkäämään lopulta myös hyviä virtaratkaisuja, ja teimme irto-ostoksia useasta eri kerroksesta. Kauppaan olisi voinut vajota vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta ennen pitkää jalkani alkoivat pettää, ja ehdotin palaamista Weekly Mansioniin – tarpeeksi pitkän maanittelun jälkeen myös teimme näin.

Kävimme matkalla ostamassa lähikaupasta hyvää syötävää ja juotavaa, ja tasaannuimme sitten asuntoomme. Antti saapui runsasta tuntia myöhemmin, ja kertoi voittaneensa go-salongin omistajan, joka oli tasoltaan 6-dan. Toruimme häntä siitä, ettei hän ollut vaatinut salongin kylttiä itselleen voitonmerkiksi kuten taistelulajeissa dojon mestarin voittaneiden oli vanhoina aikoina tapana tehdä.

Loput illasta menikin sitten levätessä ja palautuessa. Tuure tappeli oman tietokoneensa kanssa, ja me muut kirjoittelimme matkapäiväkirjaa ja ihmettelimme Japanin TV:n sisältöä. Uni tuli illalla mainiosti.