Suomen go-edustusmaajoukkue 2009

Tässä vaiheessa Jukka, joka oli vielä puoliunessa, oli vaivoin päässyt suihkuun asti. Hätäratkaisuna me muut huikkaisimme hänelle että hän tulisi perässä seuraavalla junalla, ja säntäsimme sen jälkeen kohti Shin-Osakan asemaa paikallisjunaverkon kautta. Kenellekään ei ehtinyt tulla mieleen, että Jukalla ei ollut mukanaan Japanissa toimivaa kännykää…

Hotellin ovelta shinkansenin lähtöön oli noin 45 minuuttia aikaa. Ehdimme sen kyytiin äärimmäisen täpärästi – juna suhautti ovensa kiinni ja lähti liikkeelle vajaat 10 sekuntia sen jälkeen kun olimme päässeet sen sisälle. Olimme sännänneet kyytiin lähimmästä ovesta, ja saimme siksi kävellä junan poikki varaamattomien paikkojen vaunuun. Sekin oli oma kokemuksensa. Matkalla kun oli lukuisia keuhkosyöpävaunuja, joiden ilma oli täynnä ketjutupakoivien japanilaisten liikematkustajien katkuja.

Valitettavasti ryntäyksestämme ei ole kuvia eikä videota. Edes minä en ehtinyt ajatella kuvaamista tuosa kiireessä. –Tuure

Kun viimein pääsimme omaan vaunuumme, nautimme hetken täysin keuhkoin sen puhtaasta ilmasta ja jatkoimme sitten yöunia junatorkuilla. Torkkuhaluja edisti entisestään se, että juna kulki suuren osan alkumatkastaan tunnelissa, ja ikkunoiden ulkopuolella oli pelkkää pimeyttä.

Kun saavuimme Hiroshimaan, Tuure lähti heti omalle museokierrokselleen. Olli ja Juha taas jäivät keskustaan katsomaan kaupungin nähtävyyksiä.

Nappasimme asemalta aamiaiseksi leipätuotteita ja jäimme mutustelemaan niitä aseman ulkopuolelle. Jo tässä vaiheessa meille alkoi käydä selväksi, miten Hiroshima profiloi itseään turisteille. Suuri osa englanninkielisestä tekstistä ympäristössä liittyi atomipommeihin, rauhaan, tai atomipommien ja rauhan yhdistelmään.

Siinä missä muun muassa Osakan ja Tokion julkinen liikenne perustuu suurelta osin metroihin, on Hiroshima sen sijaan kyhännyt kaupunkiin kattavan raitiovaunuverkoston. Sitä meidänkin oli tarkoitus käyttää, joten harhailimme hetken aikaa etsimässä ratikkalippuja. Ensimmäisessä turisti-infossa ei ollut asiakaspalvelijaa paikalla, mutta seuraava yritys auttoi sitten enemmän. Info ohjasi meidät oikeaan paikkaan ja antoi mukaan hyödyllisen kartankin.

Raitiovaunut eivät poikenneet kummoisesti suomalaisista, joten lippujen hankinnan jälkeen saimme valittua helposti oikean kulkupelin ja pääsimme kartasta reittiämme tarkkaillen määränpäähämme, Hiroshiman Rauhanpuistoon. Hiroshima oli Japanin-matkamme eteläisin etappi, ja kun sääkin osoittautui hyvin kauniiksi, taivas tarjosi meille ennen kokemattoman version tuskaisan kuumasta japanilaisesta hellepäivästä.

Raitiovaunu jätti meidät pois lähellä Hiroshiman kuuluisaa A-domea, kupolinmuotoista rakennusta, jonka yläpuolella paikallinen atomipommi likimäärin räjähti. Hajanaisten turistien lisäksi paikalla kierteli lukuisia ala-astelaisista koostuvia yhdenmukaisesti puettuja ja värillisillä lippiksillä merkattuja koululaisryhmiä. Rauhanpuisto kun on erittäin yleinen luokkaretkikohde kaikkialla Japanissa. Koululaiset oli kaiken lisäksi valmennettu näkemään meidän kaltaisiamme gaijineita; kun kävelimme ryhmien ohi, saimme kohteliaita ”harro”-toivotuksia. Sitten lapset kiirehtivät ohitsemme, jotteivät varmasti joutuisi sanomaan meille mitään muuta.

Hakeuduimme heti pommikupolin näkemisen jälkeen lähimpien juoma-automaattien luokse ja ostimme kylmää juotavaa. Jälleen yksi hurraahuuto japanilaiselle automaattikulttuurille! Jatkoimme sitten matkaa puiston halki koululuokkien seassa. Monet ryhmät olivat vallanneet omia ruohoplänttejä puistosta retkeilyä ja evästämistä varten. Kaikilla oli mukanaan tehtävävihkoja, joihin he täyttelivät ympäri puistoa keräämiä tiedonjyväsiään – jäi mietittyttämään, mahtoiko yksi tehtävistä olla ”tervehdi gaijinia”.

Jatkoimme puiston halki rauhanmuseolle, ja luovimme sen eteen kokoontuneiden ryhmien halki sisälle. Rauhanmuseo sisälsi runsaan tunnin edestä video- ja kuvamateriaalia Hiroshiman atomipommin kehityksestä, vaikutuksesta, poliittisista lähtökohdista ja seuraamuksista sekä – mikä kenties kiehtovinta – kosketeltavia atomipommin räjähdyksestä jäljelle jääneitä esineitä.

Opettavaisen museokäynnin jälkeen poistuimme rauhanpuistosta ja jatkoimme läheistä ostoskatua pitkin kohti ydinkeskustaa ja rautatieasemaa. Matkalla pysähdyimme mm. ostamaan halpoja persoonallisia japanilaisia solmioita alennusmyynnistä.

Päivän ruokalistaksi olimme valinneet jo ennalta hiroshimalaisen okonomiyakin. Ensimmäiseksi kävimme etsimässä ruokapaikkaa legendaarisesta Okonomimurasta, kokonaisesta kauppakeskuksesta täynnä okonomiyakiloita. Se oli vähän vähemmän loistokas kuin ennalta odotimme – sisään mentiin tavallisen näköiseltä kadulta tavanomaisen näköisellä henkilöhissillä. Ylempänä odotti kolme kerrosta täynnä tyhjiä okonomiyakiravintoloita.

Olimme kaiketi tulleet paikalle huonoon aikaan, koska muita asiakkaita ei näkynyt koko Okonomimurassa kourallista enempää. Kiersimme kaikki kerrokset läpi – muutama okonomikokki yritti houkutella syömään omaan paikkaansa, ja loput tuijottivat passiivisena seinää kuin emme olisi olleet läsnä lainkaan. Lopulta emme osanneet tai uskaltaneet valita yhtäkään ravintoloista, vaan palasimme takaisin katutasoon ja menimme sieltä löytyvään vähän kalliimpaan, mutta englanninkielisellä menulla varustettuun okonomiraflaan.

Vaikka menu olikin englanninkielinen, se ei ollut kaikkein selvimmästä päästä – emme täysin tajunneet, mitä kaikkea mihinkin annokseen kuului. Kun lopulta saimme tilattua, tarjoilija ymmärsi tilauksemme väärin ja toimitti meille vain yhden yhteisen okonomiyakin. Onneksi se olikin sitten niin iso, että siitä riitti kummankin vatsantäytteeksi. Ruokajuomaksi nappasimme pullon kylmää sakea, joka osoittautui kuuman kävelypäivän jälkeen herkulliseksi suunkostukkeeksi.

Okonomiravitsemuksen jälkeen kävimme vielä läheisessä pienessä kahvilassa syömässä herkulliset jäätelöparfaitit ja palasimme sitten juna-asemalle. Tuure otti raitiomatkalla yhteyttä Juhan kännykkään, ja kertoi olevansa tulossa itsekin asemalle. Päätimme siis tavata siellä, ja jatkaa sitten eteenpäin päivän seuraavaan matkakohteeseen.

Suuntasin välittömästi shinkansenista päästyäni kohti läheistä Kuren kaupunkia, jonne Hiroshimasta vei näppärä paikallisjuna. Paitsi näppärä, oli paikallisjuna myös hidas. Se pysähtyi joka paikassa, kauan, ja ajoi hitaasti. Pysäkkejä oli parin kilometrin välein, ja matkaa 26 kilometriä rataa pitkin.

Menomatkalla oli myös junasta hyvät näkymät merelle, ja siellä näkyikin jäniä laivoja. Esimerkiksi suuri, kansirakenteeton laiva, joka myöhemmässä tarkastelussa paljastui autonkuljetusalukseksi. Ilmeisesti näiltä seuduin siis viedään autoja. Kokonaisuudessaan Kuren seutu muistutti hieman sellaista Japania, jota Miyazaki näytti Ponyo-leffassa. Merta, ja meren rannassa ketjussa junaradan varressa asuntoja, ja sitten suurempi kaupunki, jossa on telakoita ja kaikkea.

Kureen lähdin seikkailulle siksi että siellä on kaksi suurta merimuseota. Olin alunperin ymmärtänyt että museoita oli yksi, mutta ne onneksi sijaitsivat vierekkäin, joten toinenkaan ei mennyt ohitse.

Ensiksi kävin Kuren merimuseossa, eli tuttavallisemmin Yamato-museossa. Museo on saanut nimensä melko suuresta Yamaton pienoismallista. Malli tosin ei ollut aivan ällistyttävän detaljirikas, mutta vakuutti jo koollaan melkoisesti. Se oli isompi kuin useimmat näkemäni moottoriveneet, sillä mittakaava oli peräti 1:10. Yamato-teema näkyi museossa muutenkin. Sen ulkonäyttelyn jatkeena oli Yamaton keulakannen muotoinen laituri 1:1-koossa. Laituriin oli erilaisilla tiilikuvioilla merkattu myös aidon kokoiset tykkitornit. Pitää selkeästi pyrkiä vierailemaan jonkin vielä kelluvan taistelulaivan luona joskus tulevaisuudessa.

Asiasisällöltään Yamato-museo keskittyi Kureen. Yhdessä suuressa huoneessa oli Kuren merenkulun aikajana Japanin keisarillisen laivaston tukikohdasta nykypäivään. Ilmeisesti Kure on ollut jo pitkään suuri telakkakaupunki, ja siellä edelleenkin on sekä laivaston tukikohta että telakoita. Toisella puolella museota oli esineistöä toisen maailmansodan ajoilta. Esillä oli pienoissukellusvene, torpedo ja Zero, sekä vähän pienempää kalustoa. Museon toisessa kerroksessa oli jonkin verran pienoismalleja, sekä lapsille suunnattu osasto purjehtimisen ja merenkulun luonnonilmiöistä. Varsin vakuuttavaa oli esimerkiksi demonstraatio veden aaltoliikkeestä ja luovimisesta.

Museon sisänäyttely loppui tähän, ja poistuin museokaupan kautta ulos. Museokaupasta tarttui mukaan pehmo-Zero-jääkaapimagneetti ja setti japanilaisia merivoimien postikortteja 30-luvulta. Muutakin kiinnostavaa olisi ollut tarjolla, mutta onnistuin vastustamaan kiusausta.

Museon ulkopuolella oli esillä merentutkimussukellusvene, sekä jokin toinen vähemmän sotaisa alus, sekä toki Yamaton keulan kokoinen laituri. Lisäksi oli jonkinlainen koppi, sekä suihkulähteen tapainen, joka kasteli koko ympäristönsä varsin tehokkaasti.

Yamato-museon vieressä oli maalle nostettu sukellusvene. Ennakkotutkimukseni perusteella olin ymmärtänyt että se olisi ollut osa Yamato-museota, mutta paljastuikin Japanin meri-itsepuolustusvoimien Kuren museo. Kuressa Japanine meri-itsepuolustusvoimilla on ilmeisesti sukellusveneitä ja miinanraivaajia. Museossa oli esillä miinoja, miinanraivauskalustoa ja sukellusvene. Sukalleusveneessä oli opastamaton, rajattu kierros. Näytti varsin jännältä paikalta. Sieltä pitäisi olla videotakin tallessa, ja ehkä piakkoin myös Youtubessa. Valitettavasti kierrosta hieman haittasi se että sukellusveneen sisukset olivat aika hyvin kaikesta kiinnostavasta tyhjennetyt. Komentosillalla tosin näytti olevan runsaaasti vanhahkoa militäärielektroniikkaa, sekä pari toimivaa periskooppia.

Miinanraivauspuolella taas kertomus miinanraivaajien toiminnasta niin toisen maailamnsodan kuin persianlahden sodankin jälkimainingeissa. Esillä oli esimerkiksi käytettyjä miinanraivauslaitteita, jotka näyttivät ottaneen varsin kovasti osumaa miinaa raivatessa. Toisella puolella oli vielä muutama hieno kiikari, joilla sai tiirailtua merelle. Valitettavasti kiikarin läpi kuvaaminen osoittautui lähes ylitsepääsemättömän vaikeaksi, mutta itse kiikareista sentään on kuvia.

JMSDF-museon jälkeen lähdin siirtymään takaisin kohti Hiroshiman keskustaan. Matkalla yritin etsiä helppoa ja näppärää syötävää supermarketista. En kuitenkaan viitsinyt jäädä ravintolaan syömään, sillä alkoi jo olla kiire, mikäli halusimme samana päivänä ehtiä myös Miyajimaan. Valitettavasti Japanin supermarketeissa ei ole samanalaista leivonnaisvalikoimaa kuin kotipuolessa, joten jouduin tyytymään suklaapatukoihin, joita hieman yllättäen oli tarjolla. Sitten nopeasti junaan. Tai katsomaan, kun juna ajoi pois laiturilta ja odottamaan seuraavaa.

Koska kello oli nelisen, halusivat junaan myös kaikki paikalliset työläiset ja koululaiset, ja juna tulikin tupaten täyteen. Jostain syystä junien vuoroväli oli silti melko korkea. Ehkä siksi, että osa radasta oli yksiraiteista, eikä teknisesti ehkä ollut mahdollista liikennöidä mahdottoman tiheästi.

Pääsin kuitenkin onnellisesti mutta epämukavasti perille Hiroshiman asemalle, josta löysin pienen etsimisen jälkeen muun seurueen.

Jos joskus vielä palaan Hiroshimaan, on ohjelmassa ehdottomasti pääturistinähtävyyksien katselu, Miyajiman köysiradalla ajelu sekä Hiroshiman ja Kuren edustalla olevalla Etajiman saarella sijaisevaan Edashiman laivastoakatemian museoon tutustuminen.

Tapaaminen asemalla järjestyi pienellä odottelulla, minkä jälkeen jälleen vähän yhdistyneempi teekkariporukka – Juha, Olli, ja Tuure – suuntasi kohti Miyajiman saarta. Jukasta ei ollut kuulunut mitään, joten tässä vaiheessa edelleen neljännen teekkarin kännykänpuutteesta tietämätön ryhmä kuvitteli, että Jukka oli vain jäänyt Osakaan potemaan flunssaa tai muuten viettämään lepopäivää.

Miyajimaan matkattiin ensin paikallisjunalla ja sen jälkeen JR:n autolautalla. Lautta oli ainoa Japan Rail Passiin sisältyvä laivamatka, joten meidän täytyi tietenkin käyttää se hyväksi. Perillä meitä odotti yksi Japanin kolmesta hienoimmasta näköalasta: Miyajiman kelluva torii-portti.

Paitsi että se ei kellunutkaan. Pettymysten pettymys!

Torii-portin lahdessa oli niin matalalti vettä, että portti seisoi maalla. Pääsimme kävelemään sen juurelle asti, missä totesimme, ettei portti ylipäänsä kykenisi kellumaan. Sen perustukset olikin upotettu tukevasti maahan. Kiertelimme ympäri porttia ja katselimme ja kuvailimme sitä joka puolelta. Vaikka portti ei kellunut, niin näytti se silti todella komealta auringon laskiessa.

Yritimme miettiä syytä veden puuttumiseen, mutta ilmeisesti se ei aiheutunut ainakaan laskuvedestä. Kuu oli nimittin korkealla taivaalla ja veden pinta ei tuntunut liikkuvan minnekään koko Miyajiman-visiittimme aikana. Onnena onnettumuudessa pystyimme nyt poseeraamaan suoraan portin alla ja saamaan hienoja matkamuistovalokuvia.

Porttia tosiaan pääsee ihmettelemään joka puolelta. Lisäksi meressä oli muutama lintu, joista olisi auringonlaskua vasten saanut kivasti kuvia… jos en olisi ekaa kertaa tällä reissulla jättänyt 300-millistä teleä hotellille (koska aiemmin sille ei juuri ole löytynyt käyttöä). –Tuure

Näköalat todellakin olivat mahtavat. Paitsi että luonto ja arkkitehtuuri oli hienoa, rannalla käyskenteli myös kymmenittäin puolikesyjä peuroja, jotka mulkoilivat ohikulkijoita. Miyajimassa olisi pitänyt olla myös apinoita, mutta niitä emme nähneet. Päätimmekin lähteä käymään saaren ylemmissä osissa, mihin Miyajiman rannikolta oli köysiratayhteys.

Reitti köysiradalle oli hyvin opastettu (muista kuva!), mutta suureksi pettymykseksemme se oli jo suljettu. Apinat ja korkeammat näköalat jäivät siis näkemättä! Pientä lohdutusta antoi köysiradan lähistöltä löytynyt sympaattinen matkamuistokauppa, josta Juha osti mukaansa viehättävät teekupit.

Peurat ovat välillä turhankin tuttavallisia. Ilmeisesti turistit ruokkivat niitä. Yrittävät syödä kamerankin, tai ainakin nuolaista. –Tuure

Harhailimme saarella vielä jonkin aikaa, ja kävimme katselemassa torii-portin taakse laskeutuvaa aurinkoa. Tarkoituksenamme oli vielä kurkistaa näkymiä saaren toiselta puolelta, kun yllättäen vastaamme iski valtava koululaislauma. Tuntui siltä, että yksi tai kaksi koulullista lapsia oli yllättäen päättänyt saapua Miyajimaan yönviettoon. Ensin kylä oli melkein tyhjillään, ja sitten seuraavana hetkenä lapsia oli joka nurkassa. Merenrannan matkamuistoputiikit täyttyivät nuorista asiakkaista.

Kaikessa sekamelskassa harhauduimme omille teillemme. Harhailimme itsenäisesti ihmetellen Miyajiman eloisammaksi muuttuneita katuja. Muutaman vartin ja lyhyen puhelinkierroksen kuluttua tapasimme jälleen Miyajiman satamassa. Olimme ehtineet nähdä saarelta suunnilleen kaiken, mitä illalla oli nähtävissä, joten päätimmekin sitten lähteä paluumatkalle.

Laivasta näimme Hiroshiman auringonlaskun, ja tämän jälkeen myös kaupungin yönäköalan. Toisella rannalla junaa odotellessa Juha testasi ravistettavaa Fantaa – se oli ihmeellinen japanilainen tölkkijuoma, joka koostui virvoitusjuomasta ja vanukkaasta. Tölkkiä piti ravistaa, jotta mömmöt sekottuivat. Juha epäonnistui ravistuksessa, ja sai juoda limaklönttejä hiilihapottoman mehun seassa.

Ajoimme paikallisjunalla takaisin Hiroshimaan, ja vaihdoimme siellä shinkanseniin. Junamatka takaisin Osakaan kesti myöhään yöhön, ja ainakin Juha pääsi viimein opettelemaan japanilaisen puolitiedostavan junauinumisen hyödyllisen taidon.