Aamumme kului siivotessa. Yksi halvan Osakan-majoituksemme huonompia puolia oli se, että huoneiston piti jäädä lähtiessämme riittävän siistiksi kelvatakseen seuraaville asukkaille. Saimme siivouksen tehtyä ajallaan, eikä checkoutkaan jäänyt kuin vähän täpärälle: olimme respan avaimenpalautusjonossa minuutin etuajassa.
Suoritettuamme lähtömuodollisuudet ja hyvästeltyämme hotellin henkilökunnan ajelimme metrolla Shinosakan asemalle. Olimme sopineet jo etukäteen tapaavamme Antin tietyn shinkansenin kyydissä, ja sen lähtöön oli vielä aikaa. Saimme siis tilaisuuden tutustua tarkemmin lentokenttää muistuttavaan shinkansen-asemaan.
Lounaspaikkamme asemalla
Asema oli jaettu kolmeen palaseen: kaikille avoimeen puoleen, josta löytyi lipunmyynti sekä lukuisia puoteja ja ruokaloita, tavanomaiseen lähijunien lähtöaulaan, sekä erillisten porttien takana olevaan shinkansen-matkustajien alueeseen, josta löytyi mukavampia lepotiloja sekä vielä lisää ruokapaikkoja ja matkamuistomyymälöitä.
Ostimme aseman pikaruokaloista lounaat. Olli valitsi sushia ja Tuure tyytyi leivonnaisiin, kun taas Jukka ja Juha uskaltautuivat kokeilemaan paikallista takoyakia. Siirryimme lähtöporttien läpi shinkansen-odotusaulaan maistelemaan ostoksiamme. Juha oli kokeillut jo aiemmin junaseikkailun aikana takoyakia, ja totesi aseman ketjumustekalan pitkälti samankaltaiseksi – mitä nyt paremmin paistetuksi, koska ruoka oli tiskissä jo valmiina eikä kokilla ollut siksi tällä kertaa kiirettä päästä eroon häiritsevistä gaijineista.
Lämminkin ruoka olisi voinut olla paikallaan, mutta elin näinkin. –Tuure
Kun ruoat oli nautittu ja sotkut siivottu, jäimme odottelemaan junaa paikoillemme. Matka alkoi pian hermostuttaa Juhaa siinä määrin, että hän kiirehti laiturille varmistelemaan hyviä paikkoja lähtevästä Hikarista. Hikari ei ollut kuitenkaan vielä päässyt asemalle, joten Juha muodosti vain jonon tulevan shinkansen-oven kohdalle. Maahan oli maalattu vaunun numero, sen ovien sijainti, ja jopa reitti, jota pitkin jonon tulisi kiemurrella jotta se ei olisi haitaksi junasta poistuville matkustajille.
Muutkin ehtivät jonottamaan jo ennen junan saapumista. Olimme ensimmäisiä vaunussa kun juna viimein saapui, ja saimmekin valloitettua suomalaisille teekkareille oman viiden paikan penkkirivin. Antille petasimme hyvän paikan muiden välistä. Siihen ei kukaan natiivi taatusti uskaltautuisi istumaan!
Junamatka oli sujuva, ja Anttikin ehti hyvissä-ajoin odottamaan kyytiä: eräs paikallinen tarjoutui kuljettamaan hänet autollaan Shizuokan shinkansen-asemalle, joten aikataulutuksen suhteen ei tullut mitään ongelmia. Päästimme Antin paikoilleen ja jatkoimme Shizuokasta vielä yhden pysäkin eteenpäin, Mishimaan.
Näin sujuvasti eteni matka.
Vaikka olimmekin juuri onnistuneet kokoamaan ryhmämme kasaan eri puolilta Japania liikkuvassa junassa, matkan jännitystekijät eivät olleet vielä loppuneet. Mishiman vaihto oli nimittäin melko kireä, ja seuraavasta paikallisjunasta myöhästyminen olisi tarkoittanut myöhästymistä ryokanin check-in-rajasta. Juha kiirehtikin asemakäytäviä pitkin puolijuoksua. Muut tulivat perässä tuli vähemmän hännän alla, ihmetellen toisen hosumista. Onneksi etäisyys shinkansen-laitureiden ja paikallisjunan laiturin välillä ei ollut kovin pitkä, liput sai kätevästi automaatista, ja ehdimme paikallisjunaan hyvissä ajoin.
Vaihto oli hassu. Paljon tunnelia, eikä itselläni ollut mitään käsitystä suunnista. –Tuure
Shinkansenimme poistuu vaihtoasemalta
Jatkoimme Izun junarataa pitkin Shuzenjin kylpyläkaupunkiin. Tässä vaiheessa näkymät olivat vielä normaaleja ruraaleja japanilaisia, eli ahtaasti rakennettuja omakotitaloja, joiden välissä oli pieniä peltoja. Joka puolella taustalla näkyi tiheiden metsien peittämiä vuoria.
Yksi jännänmallinen vuori oli. Jyrkänne oikein. Hyvin jännä. –Tuure
Jännä vuori
Shuzenji olisi ollut tarpeeksi iso nähtävyys, että sitä olisi voinut olla kiva jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa – mutta harmi kyllä bussiaikataulukin oli tiukka. Ehdimme vain katsoa paikallisen matkamuistopuodin läpi, käyttää WC:tä, ja ostaa bussiliput etukäteen, ja sitten bussimme kurvasikin laiturilleen. Noustessamme kyytiin vilautimme vielä varmuuden varalta lippujamme varmistaaksemme, että olemme oikeassa paikassa. Izussa päin kun ei ole niin paljoa ulkomaisia turisteja, että mitään olisi kirjoitettu latinalaisin aakkosin. Olimme täysin japanintaitojemme varassa.
Japanintaitoja demonstroimassa japaninkielisten paikannimien kera
Bussimatka oli hieno, ja kävi vain hienommaksi matkan edetessä. Tie nousi nopeasti pois kaupungista ja kiemurteli ylemmäs Izua pitkin, kunnes tie mutkitteli lopulta korkealla merenpinnan yläpuolella. Tässä vaiheessa ylimääräisen vaivan näkeminen bussimatkan järjestelemiseksi ei haitannut enää lainkaan. Näkymät olivat sen arvoisia. Lopulta bussi kiepahti kuuluisaa Nanadarun luuppisiltaa alas onsen-kyläämme.
720°! –Tuure
720° siltaa alas
Meinasimme ensin jäädä pois liian aikaisin, mutta kuljettaja oli onneksi riittävän ystävällinen ja huomautti asiasta. Maltoimme odottaa vielä yhden pysäkinvälin verran, ja pääsimmekin sitten ulos heti ryokanimme ulkopuolella. Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja kirjattiin sisään majataloon hyvin nopeasti, ja tämän jälkeen hymyilevä yukataan pukeutunut täti saattelikin meitä jo huoneeseemme niitä näitä höpisten. Hän kutsui meitä nimellä ”oniisan”, mikä suoraan käännettynä tarkoittaisi ”kunnioitettu veli”, mutta käytännössä jotakuinkin ”nuori herra”.
Täti esitteli huoneemme, kertoi meille miten rentoutuminen ryokanissa toimii, ja tuuppasi jokaisen syliin sopivankokoisen yukatan. Nyökyttelimme kohteliaasti ja ymmärsimme varmaan ainakin puolet siitä, mitä hän yritti sanoa. Onneksi ryokan-etiketistä oli myös paljon tietoa matkaoppaissamme, ja olimme saaneet sitä runsain mitoin myös netistä.
Kun täti poistui paikalta leveästi hymyillen, purkauduimme huoneeseen. Asuntoon kuului iso yhteinen huone futon-komerolla, pieni sivutila jääkaapilla ja tuoleilla ja hienolla näköalalla alas rinnettä pitkin, WC modernilla pöntöllä sekä laittautumishuone, jonka takana oli pieni kylpyhuone. Kylpyhuoneessa eleli jos jonkinmoisia ötököitä, eikä sille tietenkään ollut mitään tarvetta, koska olimme kylpylähotellissa. Vaihdoimme yukatat päällemme ja keräännyimme ison pöytämme ympärille nauttimaan rentouttavasta tunnelmasta.
Otimme itsestämme yhteiskuvan lähes välittömästi Onseniin saavuttuamme
Liian kauaa paikoillaan emme tietenkään voineet pysyä, koska nähtävää oli paljon. Pian olimme jo laskeutumassa hissillä ryokanin alimpaan kerrokseen testaamaan kylpykokemusta. Tädin kylpyohjeet olivat jääneet meiltä suurelta osin ymmärtämättä, joten tutustuimme pohjakerroksen tiloihin varovaisesti. Emme onnistuneet keksimään, että miten ulkokylpyihin pääsisi, joten päätimme viettää ensimmäisen kylpykierroksemme vain sisäkylpyjä testaten.
Onneksi nekään eivät olleet minkään sortin pettymys. Vesi oli samaa luonnonlähteistä virtaavaa kuumaa vettä kuin ulkonakin. Sisäkylpyihin kuului iso kylpy, pieni kylmäkylpy, osittain muista tiloista eristetty matala lastenkylpy, ulkoilmakylpy, ja RGB-kylvyt: erilliseen rakennukseen pistetyt kopit, joissa oli punaisen, vihreän, ja sinisen väristä vettä sisältäviä paljuja. Kun paljuihin istahti, niistä ylivuotava vesi aiheutti karjumiselta kuulostavaa ääntä. Oli jännittävä kokemus istua ahdistavan kuumaan sameaan verenpunaiseen kylpyyn ja kuunnella, kuinka jokin iso peto mylvi pimeydessä.
Missasin kylmäkylvyn ilmeisesti kokonaan. En muista, missasinko tarkoituksella. Hämärä mielikuva on sitä mieltä että kuulin siitä kyllä jo paikan päällä. –Tuure
Kylvyt olivat melko autioita. Altaissa istuskellessamme paikalle eksyi jokusen vanhan japanilaisen miehen ekskursio, joka ei kuitenkaan jostain syystä viihtynyt paikalla kovin pitkään, joten saimme nauttia onsen-kokemuksesta pitkälti omalla porukallamme.
Kattavan ja pitkän kylpemisen jälkeen palasimme huoneeseemme jäähtymään ja levähtämään. Sitten meitä odotti seuraava suuri kokemuksemme, kaiseki-illallinen. Siitä on kerrottu jo aiemmin erillisessä artikkelissa. Kaiseki oli kokonaisuudessaan monimutkainen ja hankala ruokailu, jota ei lainkaan helpottanut korkea kielimuuri. Me emme ymmärtäneet japanilaista ravintolasanastoa, ja henkilökunta ei osannut englantia. Onnistuimme tekemään paljon paljon virheitä – muun muassa tuhosimme ensimmäiset meille annetut tuorewasabit, ja meille jouduttiin toimittamaan uudet tilalle. Positiivisena yllätyksenä ruoan yhteyteen tilaamamme satsumaviini osoittautui todella herkulliseksi.
Vaikeaa ruokaa muutenkin, tuo japanilainen kylttyyriruoka. –Tuure
Kun olimme lopulta selvinneet ruoan loppuun, palasimme huoneeseemme voimaan paksusti. Aurinko ehti laskeutua ennen kuin jaksoimme uudestaan liikkeelle. Päätimme kokeilla viimein ulkokylpyjä. Arvelimme pystyvämme hakemaan oikeaa reittiä ulkokylpyihin paremmassa rauhassa nyt kun ryokan oli pimentynyt ja rauhoittunut.
Laskeuduimme takaisin ryokanin pohjakerrokseen, ja hetken tutkimisen jälkeen keksimme, miten ulkokylpyihin pääsisi. Vaihdoimme uimahousut jalkaan sisäkylpyjen pukuhuoneessa (kylpyjen lähistöllä kulki julkinen kävelypolku, joten kylpijöiltä odotettiin poikkeuksellisesti siveellisyyttä), ja lähdimme sitten seikkailemaan ryokanin pihamaille läheisestä ulko-ovesta. Muutamien kymmenten portaiden jälkeen löytyikin ensimmäinen kylpy sekä opaste, joka osoitti muiden kylpyjen sijainnit.
Kävimme kaikki opasteen esittelemät kylvyt huolellisesti läpi. Tähän meni aikaa, sillä niitä oli kymmeniä. Kaksi kylvyistä oli luolissa, joista toinen jatkui kymmeniä metrejä kallion sisään, kun taas toinen oli hyvin tunnelmallinen ja vesihöyryn täyttämä onkalo ryokanin rinteessä. Lukuisia tavallisempia luonnonkylpyjä oli sijoitettu Oodarun, alueen suurimman vesiputouksen vierelle. Kylvyssä lilluessa pystyi katsomaan putousta, kuuntelemaan sen pauhua, ja samaan aikaan nauttimaan Izun kauniista luonnosta ja kirkkaasta tähtitaivaasta. Osakan-rasitukset liukenivat pois yltämme.
Lisäksi alueelle oli sijoitettu uima-allas, seitsemää vesiputousta kuvastavat seitsemän kylpyämpäriä (joista kokeilimme vuorotellen kaikki, hypäten ketjuna ämpäristä toiseen), sekä yksityinen varattava kylpy, joka oli nyt tyhjillään. Varasimme sen siis lennossa, ja astelimme sisään. Se osoittautui kylvyistä oikeastaan tylsimmäksi, mutta täydensi kuitenkin bongauskokoelmamme täydelliseksi – lukuun ottamatta naisten sisäkylpyjä, joihin ymmärrettävistä syistä emme päässeet.
Koko kylpyaikana näimme vain muutaman satunnaisen ihmisen iltakävelyllä. Muuten ulkokylvyt olivat lähes autioita, mikä vain paransi tunnelmaa entisestään. Paikalla oli vain viisi suomalaista teekkaria, vesiputous, ja muutama kylpy per tupsulakki. Palasimme hyvin kylpeneinä ja väsyneinä takaisin huoneeseemme ja nautimme illan päätteeksi hotellin aulan matkamuistomyymälästä ostamamme pullon satsumaviiniä.