Heräsimme jälleen varhain. Teekkareista pirteimmät – tällä kertaa Antti, Juha ja Tuure – kiiruhtivat kylpyyn ennen muita aamutoimituksia. Tiistaiaamun kylvyissä lillui meidän lisäksemme muutama vanha japanilainen papparainen, jotka pysyivät turvallisen etäisyyden päässä oudoista gaijineista.
Kylvyn ja siistiytymisen jälkeen siirryimme koko porukalla aamupalalle. Tänään meille ei tarjottu viikinkiä, vaan aamiainen oli kaiseki-henkinen. Ilmeisesti ryokanissa oli keskempänä viikkoa niin vähän vieraita ettei kokonaista buffetaamiaista kannattanut valmistella. Pöytäämme tarjoiltiin kalaa, riisiä, misoa, ja erä huolella valmisteltuja pikkuherkkuja. Kokonaisuudessaan ne täyttivät vatsan erittäin hyvin.
Kuva ei liity.
Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat ja täytimme ryokanin palautelomakkeen. Jätimme lomakkeen päälle muutaman Suomi-pinssin kiitokseksi hienosta kokemuksesta.
Jossain aamiaisen ja ryokanista poistumisen välissä ehdin käydä hakemassa itsellenikin hassun hatun. –Tuure
Suunnitelmamme ennättää vähän kymmenen jälkeen Nanadarusta lähtevään bussiin vesittyi tosin heti ryokanin ovelle. Kun olimme kirjautumassa ulos, ryokanin henkilökunta kysyi, että tarvitsisimmeko kuljetusta juna-asemalle. Emme tietenkään vastustaneet tilaisuutta säästää rahaa ja aikaa, joten seurasimme jo edellisenä iltana Juhalle ja Antille tutuksi tullutta ”Samurai, samurai!”-miestä sukkulabussille ja pakkauduimme sen sisään. Tilaa riitti porukallemme juuri sopivasti.
Oma bussi osoittautui hyväksi ideaksi, sillä Izun serpentiiniteiden ajelu oli tällä kertaa tavanomaista isompi urakka. Muutaman kilometrin päästä Nanadarusta aseman suuntaan oli tapahtunut auto-onnettomuus, ja sen takia ainoastaan tien toinen kaista oli käytössä. Tuke oli saanut aikaan kiitettävän pitkän jonon, joka jatkui aina luuppisillalle asti. Onnena onnettomuudessa ruuhkassa istuessamme saimme mukavasti lisäaikaa hienojen maisemien katseluun!
Hälytysajoneuvoista ja likenteen huonosta sujumisesta päätellen jossain oli tapahtunut onnettomuus.
Kun pääsimme viimein merenrantaan Kawazun kaupunkiin ja saimme kuskimme kiitettyä, marssimme saman tien ostamaan liput seuraavaan Superview Odoriko -junaan. Tässä tapauksessa SUPER tarkoitti sitä, että junan ikkunat olivat tavanomaista isommat, ja ensimmäinen vaunu oli kaksikerroksinen. Meille kävi hyvä tuuri, sillä lipunmyynnillä ei ollut jonoa ja saimme paikat juurikin ensimmäisen vaunun yläkerran kärjestä.
Superview Odoriko
Junan lähtöön oli vielä hyvin aikaa, joten pakkasimme laukkumme tallelokeroihin ja lähdimme biitsille. Matkaa asemalta merenrantaan oli vain muutama sata metriä, joten laskeuduimme jo hetkeä myöhemmin kaupungin kaduilta hiekkarannalle. Ranta vaikutti kulkevan Kawazun päästä päähän, ja se oli meitä lukuun ottamatta täysin tyhjä. Arkipäivänä kesäkuun alussa uimarannalle ei vaikuttanut olevan paljoa kysyntää.
Tyhjä on ranta.
Päivä oli kuitenkin lämmin ja aurinkoinen ja hiekka polttavan kuumaa – suomalaisella mittapuulla kyseessä olisi ollut mitä mainioin rantalomapäivä. Vietimme liki tunnin kävellen rannalla, kahlaten vedessä ja keräillen tuliaiseksi kiviä ja veden hiomia posliininkappaleita. Täten saimme tyynen valtamerenkin testattua. Se oli jees, ihan näppärä kahluuvesi!
Kahluulla
Palasimme takaisin asemalle paikallisen marketin kautta. Mukaamme tarttui laatikkolounaiden lisäksi muun muassa muovipussillinen riisimehua. Kohtasimme sisällä puheliaan japanilaisen myyjän, joka jakoi riisimehusta maistiaisia, ja tuntui olevan äärettömän kiitollinen, kun Juha nappasi pussin mehua mukaansa. Toisena erikoisuutena kärryihin eksyi hämäriä uppopaistettuja tikkujuttuja, jotka paljastuivat myöhemmin jonkin eläimen muniksi.
Tämän jälkeen siirryimme laiturille, ja sieltä piakkoin paikalle saapuneeseen Superview Odorikoon. Paikkamme osoittautuivat likipitäen junan parhaiksi: olimme ensimmäisen vaunun yläkerran etukärjessä. Kärki oli porrastettu niin, että ensimmäisiltä riveiltä näki suoraan ohjaamoon sekä ohjaamon läpi eteenpäin radalle. Näköalat olisivat olleet hienoja, ellei alkuosa matkasta olisi ollut hyvin tunnelivoittoista. Loppuosa taas jäi melkein kaikilta näkemättä, sillä ainoastaan Jukka kykeni vastustamaan halua univelan paikkaamiseen junatorkuilla.
Supernäkymä eteenpäin
Sääli sinänsä. Alussa oli hienoja maisemia, mutta en ehtinyt kuvata, koska söin. –Tuure
Heräsimme junan lähestyessä Tokiota. Noustuamme junasta häkellyimme Tokion pääjuna-aseman ruuhkista – siirtyminen Izun rauhasta Japanin suurimpaan kaupunkiin oli isompi kulttuurishokki kuin matkaaminen Suomesta Japaniin. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että päärautatieasemalta ajoimme paikallisjunalla Shinjukuun, maailman kiireisimmälle juna-asemalle.
Oikeastaan juna oli ihan helppo löytää. Olimme vain ylivarovaisia lippujen kanssa, jotka eivät ehkä oikeuttaneet lähijunamatkaan, vaan etsimme suoran vaihdon sijaan portin, josta poistua laiturialueelta, lippautomaatin, josta ostaa lippuja, ja portin josta palata takaisin samalla laiturialueelle ennen kuin pääsimme oikeaan junaan. Kaiken tämän siis teimme kaikkien matkatavaroidemme kanssa. –Tuure
Vasta joskus myöhemmin ymmärsin että Tokiossa junamatkan voi maksaa vasta jälkikäteen, tai hinnan ainakin tasata. Lisäksi kaukojunalippu oikeutti Tokion sisäisen lähiliikenteen käyttöön, joten koko ruljanssi oli turha. –Tuure
Harhailtuamme aikamme Shinjukun asemalla löysimme oikean uloskäynnin ja kanniskelimme tavaramme kaupunginosan ääriurbaaneja katuja pitkin Hotel Asukaan, vajaan kilometrin päähän asemasta. Jalkakäytävät olivat kapeita ja ihmisiä oli suunnattomasti. Iltapäiväliikenne oli murhaa.
Shinjukun rautatieaseman tienoota
Hotelli ei ollut niin ‘aska kuin pelkäsimme. Ensimmäisessä kerroksessa tosin ei ollut miehitettyä palvelutiskiä, joten sisäänkirjaus ja avaimen hakeminen piti käydä hoitamassa hotellin kellarissa. Tämä hoitui kohtuullisessa ajassa ja sitten nousimmekin 14-kerroksisen talon 12. kerrokseen ja pääsimme sisään ”sviittiimme”. Se osoittautui suomalaiseksi hotellihuoneeksi, jonka sivuun oli kytketty japanilainen tatamihuone. Antti ja Olli, Osakan vuodesohvanukkujat, saivat länsimaiset vuoteet, kun me muut taas valtasimme nurkkia tatamihuoneen puolelta.
Huoneemme tatamiosasto Asukassa
Kun olimme asettuneet kodiksi, kävimme iltapuhteiksi kävelyretkellä Shinjukussa. Suuntasimme ensiksi Metropolitan Government Buildingiin, joka on paikallinen megatalo ilmaisella havainnointikerroksella. Hyvää onnea oli, että siellä sijaitsi myös Shinjukun turisti-info. Saimme siis saman tien mukaamme matkaesitteitä ja Tokion ilmaiset kartat.
Saatu kartta ei ollut kovin hyvä. Google Maps vaikutti olevan Tokiossa täysin ylivoimainen karttaratkaisu. Harmillisesti se vaati joko karttojen lataamista etukäteen tai rajatonta dataliittymää. Itselläni oli jälkimmäinen kännykässä, Juhalla ensimmäinen N810:ssa. –Tuure
Katselimme rakennuksen korkeuksissa jonkin aikaa ympärillemme, ja hyödynsimme taivasravintolan happy hourin ostamalla stoutteja ja punaviiniä. Maistelimme niitä jonkin aikaa, kunnes happy hourin lähestyessä loppuaan aloimme tuntea itsemme epätoivotuiksi (normaalisti sisäänpääsykin ravintolaan maksoi). Siirryimmekin sitten kiertämään läpi krääsäisiä matkamuistokauppoja, ja jatkoimme siitä takaisin alakertaan. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt laskea, mutta sää oli niin huono, ettemme jaksaneet jäädä odottamaan yönäköalaa.
Stoutit toimitettiin äärettömän hämmentävissä tuopeissa. Tuoppi itse oli vain lasikartio täynnä olutta, ja se toimitettiin pöytään erillisen vastakappaleen kanssa, jonka varassa se pysyi pystyssä. Varsin omalaatuinen ratkaisu kertakaikkiaan. –Tuure
Pohjaton tuoppi
Hämmentävin tuoppi koskaan
Jatkoimme tämän jälkeen Shinjukun tutkimista. Päädyimme pian kaupunginosan länsipuolen kapeille kauppakujille, missä oli paljon muitakin shoppaajia ja harhailijoita. Ihmispaljouden välistä yritti toisinaan ängetä myös jokunen henkilöauto tai jopa bussi, mutta niiden eteneminen oli liki toivotonta.
Ei paskempi juttu
Tankkasimme vatsamme Japanin Hesburgerissa eli Lotteriassa, mistä on jo blogattu aiemmin toisessa kertomuksessa. Tämän jälkeen Juha ja Antti päättivät palata takaisin hotellille, muut taas lähtivät seikkailemaan paikallisiin peliluoliin.
Peiluolista löytyi Drum Mania, johon Tuure käytti X rahaa.
En muistaakseni vielä tässäkään vaiheessa keksinyt, miten vaikeampiin vaikeustasoihin pääsisi käsiksi. Hieno laite silti. –Tuure
Juha ja Antti vierailivat melkein suoralla paluumatkallaan ensin lähimmässä käytettyjen pelien kaupassa, ja sen jälkeen Shinjukun Bic Camerassa elektroniikkaostosmahdollisuuksiin tutustumassa. Valikoima oli samaa luokkaa Osakan kauppojen kanssa. Lyhyen ikkunashoppailukierroksen jälkeen he palasivat takaisin Askaan. Muut saapuivat perille ennen pitkää tipoittain.
Paluumatkalla Asukan kyltin vajavaisuus paljastui kaikelle kansalle. Osa kyltin valoista oli kovin pimeänä. Muutenkaan hotellin kunto ei vaikuttanut olevan ihan parasta A-luokkaa. –Tuure
Illalla uupumus oli sitä luokkaa, ettei kukaan jaksanut enää yrittää paljoa mitään. Ostimme ruokaa hotellin alakerrassa sijainneesta 7-11:stä ja tuuletimme huonetta raivoisasti. Muutenkin aika heikosti varustetun huoneen pahimmaksi puoleksi nimittäin paljastui sen kalustukseen ja seiniin hyvin pinttynyt tupakkakatku. Totesimme täten, että Tokiosta ei saa edes vähän isommalla rahalla mukavaa huonetta. Osakan Weekly Mansionia alkoi tulla ikävä.
Matkalla takaisin hotellille tuli vastaan katu, ja sen päässä valomainos