Kirjoitan jokaisesta matkapäivästä pidemmän perinteisen matkapäiväkirjamerkinnän, joka summaa päivän teot ja löydöt. Tämä ensimmäinen kertoo torstaista, toukokuun 21. päivästä, jolloin valtaosa edustusjoukkuettamme lähti matkalle Finnairin Osakan-lennolla.

Havahduttuani hereille haroin kännykän käsiini ja katsoin kellonaikaa. Se oli kuusi aamulla. Olin mennyt nukkumaan kello kahdelta. Tunsin silti itseni pirteäksi, ja olo oli muutenkin kerrassaan mainio. Mietin asiaa hetken ja totesin, että kai syypää hassuun tilanteeseen oli matkakuume. Olin kuitenkin ollut kiinnostunut Japanista jo kymmenen vuoden ajan, ja vasta nyt olin pääsemässä ensimmäistä kertaa käymään maassa. Kaivoin siis läppärini esiin ja aloin kerrata matkasuunnitelmaa.

Ei toki mennyt pitkää aikaa ennen kuin kehoni huomasi, ettei ollut nukkunut minkään vertaa. Minun olli pakko palata vajaata tuntia myöhemmin peiton alle aamu-unille.

Todellisesti heräsinkin vasta yhdeksän ja kymmenen välillä. Tämä herääminen oli paljon ensimmäistä unisempi. Nousin hereille ja siirryin vaivoin kylppäriin pakkaamaan vaatteitani, ja hetken päästä myös vieraspatjalle majoittunut Jukka heräsi ja kaivoi Eee-kannettavansa esiin. Murahdimme toisillemme huomenet ja jatkoimme omien puuhiemme toimittamista.

Kello yhden maissa olin saanut pakatuksi, ja Antti ja Tuure saapuivat kämpälleni omien laukkujensa kanssa. Tilasimme ja söimme pizzat, ja saimme niistä niin hyvät annokset suolaa ja rasvaa että tuskin Japaninkaan päässä huvittaa aivan heti turvautua roskaruokaan.

Kun kaikki oli kunnossa, kutsuimme taksin ja kiidimme helatorstain autioittaman tieverkoston halki lentokentälle. Taksi oli nopea, se ehti odottamaan meitä jo ennen kuin olimme matkalaukkuinemme tien varressa. Lentokentälle saavuttuamme viimeistelimme jo edellisenä yönä netissä aloittamamme check-inin (valitsimme silloin hyvät paikat) ja kävimme tekemässä ostoksia ennen laukkujen luovuttamista. Suosituimmat ostokset olivat vähemmän yllättävästi käsidesinfiointiaineet ja jenit.

Helsinki-Vantaa on yksi Suomen harvoja paikkoja, joissa jono-optimointi (eli yhdestä jonosta toiseen loikkaaminen) kannattaa.
Jos optimoida yrittää vaikkapa S-Marketissa, siitä seuraa vain pahaa mieltä – kassalle päästyään useimmiten huomaa että alkuperäinen jono olisi kumminkin ollut nopeampi. Lentokentällä taas ihmiset kaiketi jännittävät niin paljon, että jättävät kokonaan huomaamatta, että sadan metrin päässä liki autiossa lähtöaulassa voisi olla esimerkiksi tyhjä rahanvaihtopiste ja turvatarkastusportti.

Tällä kertaa lähtöaulan 2 turvatarkastuksessa oli noin 50 hengen jono, joten kävelimme tyylikkäästi sen vierestä lähtöaulaan 3, ja sieltä välittömästi tarkastuksen läpi ilman jonotusta. Sisällä ihastelimme hetken Pentikin matkamuistolumipalloja (autenttinen fiilis, mutta eivät ole kylmiä tai märkiä!) ja kävimme ostamassa suudesinfiointiainetta (eli minttuviinaa). Siirryimme sitten jonottamaan Schengen-alueen ulkopuolisten lentojen passintarkastukseen. Ainakin hetkeksi – valppaat hoksottimemme äkkäsivät, että aivan tarkastuspisteiden reunassa oli autio EU-kansalaisille tarkoitettu avoin pikaväylä, jota kukaan ei tajunnut käyttää. Jonotus olikin hetkessä optimoitu ohi.

Sisällä ulkolentoalueella ennätimme sopivasti tehdä viimeiset Suomen-blogaukset ennen kuin kutsu portille kävi. Kone oli niin iso, että se täytettiin osissa – me saimme vielä lisää aikaa, koska olimme käyneet vaihtamassa paikat koneen etuosaan. Alun perin päämme menoksi oli varattu takapuolen paikkoja, eli MD11:n sillipurkkipuolta. Siellä penkkejä olisi ollut 3 + 4 + 3, kun taas edempänä oli 3 + 4 + 2 riviä kohti. Ero käytävätilan määrässä oli huomattava, ja pääsimme kaiken lisäksi istumaan pareittain.

Finnair ei nuukaillut varusteiden määrässä. Paikoilla meitä odotti vesipullo, viltti, tyyny, ikiomat kurjalaatuiset nappikuulokkeet ja yösetti, joka sisälsi hammasharjan, hammastahnan, korvatulpat ja silmälaput. Pian nousun jälkeen meille jaettiin muutakin hupia, kuten esimerkiksi Japanin valtion virallinen lomakepaketti. Virkamiehet halusivat jäljittää maihinnousutietomme, tullattavat tavaramme, ja lisäksi selkeästi tuoreemmalla lomakkeella selvittää, että olimmeko olleet tekemisissä pohjoisamerikkalaisten ihmisten kanssa viimeisen kymmenen päivän aikana. Arvoimme hetkisen tulevan hotellimme osoitetta; Japanissa osoitteet eivät ole usein paljonkaan väärti, joten meillä ei ollut yhteystietoja tallessa. Onnistuimme sentään päättelemään osoitteen uusiksi kartasta ja ulkomuistista.

Lentoon lähtö (tai siitä seurannut paineenvaihtelu?) sai minut hyvin uniseksi, joten olin helpottunut siitä, kun Finnairin illallinen vihdoin jaettiin. Ruoka oli viehättävä sekoitus suomalaista ja japanilaista ruokakulttuuria – kanaa vihanneksilla, lisukkeina salaattia, kylmiä nuudeleita, sämpylää ja ruisleipää. Mukana tuli pussillinen nori-merilevää höysteeksi. Viimeinen selkeä muistoni ennen nukahtamista oli, että kaadoin norin pääruoan päälle ja söin sen sillä höystettynä. Nori sai kanan maistumaan kalalle.