Heräsimme aamulla varhain ja virkeinä. Päivän ohjelmaan kuului yksi matkan kohokohdista, vierailu Ghibli-museoon!
Museon sisäänkäynnin lähellä
Olli oli päättänyt löytää Japanin-reissun aikana ainakin yhden geokätkön, ja oli ladannut etukäteen puhelimeensa useita lupaavia kätköjä Inokashiran lähettyviltä. Kävelimme useammankin kätkön ohi, mutta emme pystyneet katoamaan pusikoihin niitä etsimään, sillä puistossa oli arkiaamupäivänäkin aivan liikaa jästejä. Geokätköilijä ei saa herättää huomiota kätköjä etsiessään, joten Ollin ensimmäinen kätkönhakuyritys epäonnistui.
Vaikka emme löytäneet kätköjä, löysimme sentään Ghibli-museon. Jonkin matkaa puistossa käveltyämme tiemme yhdistyi seuraavalta juna-asemalta tulevaan suositeltuun kävelyreittiin, ja samassa joka puolella ympärillämme oli museo-opasteita. Animeohjaaja Hayao Miyazakin päsmäröimän jatkuvan katumainonnan turvin meidän oli helppo päästä perille asti.
Museokin on erityisesti ohjaaja Miyazakin päsmäröinnin tulos. Monessa oheismateriaalissa se rinnastetaan Miyazakin leffoihin samantasoisena taideteoksena. Miyazakin näkemys ei rajoitu pelkästään museon ympäristöön ja sen toteutukseen, vaan myös vierailijoiden käyttäytymiseen. Ohjaaja vaatii, että museossa saa käydä vain yhden kerran, ja sisällä ei saa ottaa valokuvia — näin vierailu on ainutlaatuinen kokemus, josta joutuu nauttimaan ihan itse ja sillä hetkellä kun paikalla on.
Museon katolla oli puutarha
Museovierailumme alkoi mieleenpainuvasti, sillä museon sisäportilla olevan lippuluukun takana seisoi 1:1-kokoinen täytetty Totoro. Totoron vieressä avulias kyltti suositteli jatkamaan pidemmälle ja kertoi, että *oikea* lippuluukku oli vasta edempänä.
Noudatamme Miyazakin ohjeita, emmekä kerro tarkasti museon sisällöstä. Joudutte käymään itse paikan päällä kokemassa sen. Sen verran voimme luvata, että se on ahdettu täyteen hienoja, kiinnostavia ja mielikuvituksekkaita näyttelyitä, ja että etenkin pelkästään museon omassa elokuvasalissa näytettävä animoitu lyhytfilmi on hieno kokemus.
Lisäksi näyttelyt vaihtuvat. Me näimme Ponyo-näyttelyn, ja lähinnä sen vuoksi aikaan päädyimme Ponyon katsomaankin. Traileri kun ei hirvittävästi vakuuttanut. –Tuure
Museon ylimmässä kerroksessa oli kirjakauppa ja yleinen museokauppa, jotka veivät aikaamme melkein yhtä paljon kuin muu museo yhteensä. Kaupoissa nimittäin oli paljon uniikkeja Ghibli-tuotteita, joita ei voi saada mistään muualta, eikä siis enää koskaan toistamiseen elämässä jos noudattaa Miyazakin vaatimuksia. Ostoksien valikointi oli tämän takia työn ja tuskan takana.
Museon ulkopuolella oli myös kahvila nimeltä Olkihattu. Olisimme pysähtyneet syömään sinne, mutta harmi kyllä sen ruokapuoli (kodinläheisiä ja luomuisia terveellisiä ruokia) oli aivan täynnä ja sisäänpääsyäkin jonotti toistakymmentä asiakasta. Seisoimme hetken äimistyneinä paikoillamme kunnes tajusimme jonon pituuden, ja sitten siirryimme läheisen kioskin jonoon ostamaan kodinläheiset ja luomuiset hodarit.
Pikaruokailun jälkeen poistuimme museosta. Suuntasimme tällä kertaa ohjeiden mukaiselle asemalle, ja pääsimme poukkoilemaan japanilaisen hienosto-omakotitaloalueen halki. Osa alueen asukkaista oli jopa niin fiinejä, että kirjoittivat nimensä länsimaisilla aakkosilla!
Japanilainen pyramidi
Luomuhodarit eivät auttaneet meitä vielä kovin paljoa, joten asemalle päästyämme olimme jälleen nälkäisiä. Hakeuduimmekin sitten läheisen ostoskeskuksen yläkerran sushiravintolaan. Koska oli lounasaika, hinta-laatusuhde oli erinomainen. Noin 1000 jenin hinnalla saimme isot monipuoliset sushilautaset, ja viimeisetkin jäsenet teekkariporukastamme saivat maistettua ankeriassushia.
Sushisetti oli maittava. Silloin kun liikuin yksin, yleensä unohdin syödä mitään päivän aikana. Pääasiassa siksi että aina oli paljon nähtävää ja koettavaa, ja ruokailu tuntui kovin toissijaiselta. –Tuure
Ruokailun jälkeen Olli jäi aseman ympäristöön etsimään geokätköjä, kun taas muut lähtivät sisään asemalle aikomuksenaan palata keskustaan. Ollin harhailu ei edelleenkään tuottanut tulosta, ja geokätköt pysyivät piilossa. Kätköjä etsiessään hän pääsi kuitenkin tutustumaan vielä paremmin seudun mielenkiintoisiin lähiöihin, eksyi harhailemaan Book Offiin, ja bongasi muutaman jalkapallokentän kokoisen ruohoisen aukion toisen geokätkön väitetyn sijainnin vierestä.
(Tarpeeksi seutua ihmeteltyään hän palasi bussilla juna-asemalle ja sieltä junalla Shinjukuun.)
Muut onnistuivat pääsemään melkein asemalle saakka, kun heidän huomionsa kiinnittyi läheiseen mielenkiintoiseen leipomoon. Päätimme poiketa sisälle hakemaan sieltä jälkiruokaa. Harmi kyllä jälkiruokaleivoksia ei saatavilla paljoa ollut, mutta sen sijaan sieltä löytyi paljon erilaisia pullamaisia leipä, ja muutama todella eksoottinen ulkomainen leipä: hapan ruisu vokka ja hapankorupu!
Juha päätti ostaa hapankorpun testiksi. Suomessa ei saakaan leipomohapankorppuja mistään, joten illaksi luvassa olisi varmasti jännittävä kokemus!
Asemalla junaa kohti siirtyäessämme huomasin junamuseon mainoksen. Olin kovin yllättynyt, sillä en muistanut minkään ennakkomateriaalin maininneen koko paikkaa. Päätin, että junamuseoon on päästävä. Muut eivät vaikuttaneet kovin innostuneilta –Tuure
Takaisin Shinjukuun päästyämme Antti erkani porukasta ja lähti omistamaan seuraavaa go-salonkia. Muut toivottivat hyvää matkaa ja käskivät vaatimaan salongin nimikylttiä, kunhan sen omistaja oli voitettu.
Juha, Jukka, ja Tuure puolestaan päättivät varmistaa, että ovatko urbaanit legendat totta — olisiko Japanissa todellakin olemassa kauppaketju nimeltä ”Ehkä Söpö”. Totesimme, että kyllä se oli, ja että se oli vieläpä helppo löytää. Kyseessä oli pieni puoti Shinjukun asemaan kytköksissä olevassa Mylord-muotikauppakeskuksessa. Päästyämme naistenvaatteita ja muotiesineitä täynnä olevan kauppakompleksin oikeaan kerrokseen ja luettuamme huolellisesti kaupan kyltin naurahdimme, napsaisimme kuvan, ja poistuimme nopeasti paikalta.
Kenties suloinen.
Kun Antti ehti myöhemmin takaisin myös, Juha, Antti, ja Jukka lähtivät kiertämään Shinjukun Book-Offeja. Kirjakauppaketju oli jo tullut teekkareille karkeasti ottaen tutuksi — sen konsepti on ostaa käytettyjä kirjoja ja mangapokkareita naurettavan halvoilla hinnoilla, ja myydä niitä edelleen melkein yhtä naurettavilla hinnoilla eteenpäin. Suuri osa mangoista maksaa vain 100 jeniä, eli vajaan euron. Useimmat japanilaiset käyttävät jostain syystä Book-offeja yksinomaan julkisena kirjastona, ja pysähtyvät seisomaan sen hyllyjen väliin muutamaksi tunniksi töistä tai koulusta poistuessaan. Jos kirjassa ei ole muoveja päällä, sitä nimittäin saa lukea vaikka alusta loppuun rauhassa.
Vaikka tiesimme Book-offien perusperiaatteen, emme olleet vielä paneutuneet kunnolla käytettyjen kirjojen shoppailuun. Nyt oli aika tälle. Tiesimme, että Shinjukussa oli kolme ketjun kirjakauppaa, ja päätimme nyt katsoa ne kaikki läpi.
Yksi löytyi heti naapurikorttelista ja oli pienehkö. Jatkoimme matkaa Itä-Shinjukuun, missä väistelimme väenpaljouksia ja sisäänheittäjiä, ja kaukaa Shinjukun periltä löysimme toisen, isomman kaupan. Kolmas puolestaan oli Etelä-Shinjukussa, ja kaikki käymällä tulimmekin kiertäneeksi melkein koko Shinjukun ympäri.
Jokaisessa Book-offissa oli hyllymetrejä mangaa, jota selasimme antaumuksella. Muut ostelivat omia heräteostoksiaan, ja Juha keräili hienoja silvottavia mangoja Kupolin improleikemangaprojektiin. Sellaisia löytyikin: Masaru-sania, Detroit Metal Cityä, Fate: Stay Nightia ja Yakitate!! Japanin kaikkein villeimpiä kirjoja.
Myöhemmin Suomessa pistimme porukalla kaikki neljä kirjaa palasiksi ja leikkasimme niistä siirtohahmoja omiin projekteihimme. Edelleen, jokaisessa tapahtumassa jossa leikkeet otetaan esiin, joku parahtaa kauhusta nähdessään julmasti murhatun DMC:n tai Yakitaten tai Masaru-sanin. Sekään ei paljoa lohduta, että kerron niiden maksaneen alle euron kappaleelta. Anteeksi, kumman mangan fanit! – Juha
Kun pääsimme lopulta ulos viimeisestä kaupasta, oli jo pimeää. Kävelimme läheisen kauppakadun läpi takaisin Pohjois-Shinjukuun ja asetuimme aloillemme. Päivän saldo oli vain yksi museo ja kolme kirjakauppaa, mutta niiden vaatima seisoskelu ja kävelemisen määrä olivat vieneet voimamme kattavasti.
Tässä välissä Olli oli ehtinyt takaisin hotellille, huomannut läppärille auki jääneen Book Off -kartan ja päättänyt myöskin tehdä vielä pienen ekskursion lähimpään halpakirjakauppaan.
Illalla rentouduimme kuluttamalla mukaamme kerääntyneitä alkoholivarastoja. Ostoksia alkoi olla jo aivan liikaa vietäväksi Suomeen, joten jouduimme jättämään jotain jälkeen — ja helpoitenhan sitä jättää alkoholipullot, kunhan niiden sisältö on ensin saatu maisteltua.
Tuure oli vielä poissa, mutta aloittelimme silti illanvieton yhdellä pullolla mikan-viiniä ja kahdella vajaalla minttuviinapullolla, joita Juha ja Antti olivat käyttäneet suudesinfiointiaineena matkan aikana.
Ennen pitkää Tuure palaa ja onnekkaasti kertoo jo itsekin saaneensa hyvät pohjat; on kierrellyt ympäriinsä etsimässä maailman parasta viskiä epäonnistuneesti. Käydään ostamassa pullollinen halpaviskiä alakerran Seven-Elevenistä ja jatketaan, kunnes kukaan ei enää jaksa.
Tämä oli se ilta, jona kävin etsimässä viskiä sekä Tokion kuuluisimmalla yliopistolla. Päinvastaisessa järjestyksessä. Kukaan muu ei ollut halukas lähtemään lyhyelle parin kilometrin iltakävelylle, joten lähdin sitten yksin.
Rupään-kauppa - muut eivät olleet uskoa että sellainen on oikeasti olemassa, mutta kuvalla todistin väitteeni!
Ajoin ensin Shinjukusta junalla kirjakorttelireissulta tutulle rautatieasemalle. Olin katsonut etukäteen kartasta summittaisen reitin, jota tarkensin matkalla kännykän Google Mapsista. Reitti vei muunmuassa erään huvipuiston ohi, josta löytyikin kaikenlaista kiinnostavaa, kuten Lupin-kauppa, japanilaisen TV-sarjan kuvaukset sekä vuoristorata, joista vain ensimmäisessä kävin ja toisen keskelle törmäsin. Kävelin siis kirjakortelireissulla käytetyltä rautatieasemalta pohjoiseen tämä huvipuistokeskittymän ohi, ja jatkoin siitä satunnaisen Hiljaisen Asuinalueen läpi yliopistolle.
- Vuoristorata
Yliopistolla oli kuuluisa päärakennus ja kuuluisa puistokävelytie portilta päärakennukselle. Päärakennuksen takan oli vähemmän kuuluisa mutta kiinnostavampi alue, jossa oli muun muassa hämmentävä jättiläiskokoinen taksijono. Yliopiston kampusalueelta pois päästyäni osuinkin suoraan Uenon puistoon, jossa oli sorsa ja umpeen kasvanut vesialue. Sekä temppeli. Puiston läpi onnistuin pääsemään Uenon aseman viereen, mutta valitettavasti sellaiselle puolelle asemaa, josta ei helposti päässyt sisään. Kävelinkin sen sijaan Akihabaran kehärata-asemalle asti.
- Toodain päärakennus
Akihabarasta jatkoin kehärataa eteläkautta kiertäen Shibuyaan asti, tarkoituksenani löytää maailman paras viski ja juoda sitä. Shibuyaan saavuttuani olin suunnista sekaisin, ja GPS:stä oli sähkö lopussa. Onnistuin kuitenkin lopulta pelkän kartan ja maamerkkien perusteella suuntaamaan kohti valmistajan viskibaaria. Löysinkin paikan. Tavoite oli tässä vaiheessa jo näköpiirissä baaritiskillä … mutta sitä ei tarjoiltu. En onnistunut vakuuttamaan baarimikkoa tarjoilemaan oikeaa vuosikertaa, mutta naapurivuosikertaa oli vapaasti saatavilla rahaa vastaan, ja otinkin sitä lasillisen. Saavutin sentään tavoitteeni puoliksi, ja minulla on kuva todisteena asiasta!
- Nikan viskilä
- Nikka-single maltit rivissä
Valmistajan viskibaarista lähdin seikkailemaan ja etsimään erästä toista lähistöllä ollutta baaria, jossa piti olla hyvä viskivalikoima. Olihan siellä, mutta skottiviskejä. Paikassa oli kuitenkin kirja japanilaisesta viskistä, ja siinä lista Tokion viskibaareista. Tilasin elämäni kalleimman Guinnessin, ja sitä siemaillessani selailin kirjasta vielä yhden viskibaarin osoitteen. Se sijaitsi aivan hotellin lähellä Shinjukussa. Ennen Shinjukuun paluuta oli listallani Shibuyan lähellä kuitenkin vielä yksi viskibaari. Sen viskivalikoima paljastui jo ikkunan läpi katsomalla niin mitättömäksi, etten edes vaivautunut sisälle.
- Jännittävä rekisterinumero
Löysin melko vaivattomasti tieni takaisin Shibuyan asemalle, ja jatkoin junalla takaisin Shinjukuun. Tässä vaiheessa alkoi väsymys painaa päälle, mutta etsin silti Shinjukusta kirjassa esitellyn viskipaikan. Löysin oikean kadun helposti, mutta mikään kadulla ei viitannut maailman- tai ainakin japaninkuulun baarin olemassaloon. Lopulta keksin erään asuintalon ovenpielestä kyltin, jossa oli oikea nimi. Paikka ei ollutkaan katutasossa, vaan 2. kerroksessa. Hissin ovet aukesivat suoraan pieneen yhden huoneen baariin, jossa oli muutaman metrin mittainen baaritiski ja mittava rivistö viskipulloja tiskin takana. Kysyin luonnollisesti, oliko maailman parasta Nikka Yoichia saatavilla. Baarimikko nauroi ja totesi, ettei sitä luultavasti ollut saatavilla missään. Tästä lannistuneena poistuin paikalta mitään juomatta ja palasin hotellille, missä muilla näyttikin olevan hyvät bileet käynnissä.
- Asuka Shinjukun suunnasta kuvattuna
Koska Tuure oli jo onnistunut itsekin saamaan hyvät pohjat, pääsimme jatkamaan bileitä porukalla. Tuuren kerrottua omista viskiseikkailuistaan me muutkin halusimme kokeilla jotain vastaavaa, ja kävimme ostamassa pullollisen halpaviskiä alakerran Seven-Elevenistä. Jatkoimme elämästä nauttimista, kunnes viimeisenkin teekkarin voimat loppuivat kesken ja uni vei koko porukan.
Uni vei tämänkin seikkailijan, mutta toisena päivää ja toisessa paikassa...