Kysyntä ja tarjonta ovat jännä asia. Japanista saa kymmeniä hyllymetrejä hyväkuntoista mangaa 105 jenillä per pokkari, mutta käytetyt DVD:tkin maksavat aina 2000-3000 jeniä kappaleelta (ja esim. animelevyillä on usein vain kaksi jaksoa). Jenkeissä taas kai mistä tahansa paremmasta mangavalikoimasta saa edelleen maksaa kymmenisen dollaria per pokkari, mutta sen sijaan DVD-levy irtoaa usein (etenkin netistä) samalla kymmenen dollarin hinnalla. En kyllä vieläkään ota keksiäkseni, että mistä nämä näin isot hinnoitteluerot johtuvat.

Kyllä päivänä silti jotain nähtiin. Klikkaa "Lisää" tai jutun otsikkoa lukeaksesi päiväkirjan.

Edellinen ilta venyi pitkäksi, joten vastaavasti myös sunnuntaiaamu oli myöhäinen ja hidas. Olimme laittaneet herätyksen kello yhdeksäksi, mutta vain minä ja Antti pääsimme ylös asti silloin. Tuure jäi värkkäämään tietokonettaan sänkyyn ja Jukkakin pysytteli vielä aloillaan.

TV-ohjelmiston kannalta heräsimme juuri oikeaan aikaan, sillä sunnuntaiaamun huippuanimesarjat olivat juuri alkamassa. Ennätimme katsoa sekä Dragon Ball Kain että One Piecen samalla kun joimme runsaasti jääkahvia ja yritimme keksiä, että mitä Kiotosta pitäisi nähdä.

Matkasuunnitelmassamme oli varattu kaksi päivää Kioton käymiseen, joten oli järkevää käydä nyt Surutto Kansai -kortin voimalla läpi paikallisjunia ja busseja tarvitsevat paikat, ja myöhempänä päivänä kävelyetäisyydellä Japan Railin asemasta olevat nähtävyydet. Sattumoisin matkakorttimme mukana tulleessa opassa olikin hyvä ehdotus siitä, miten paikallisliikenteestä saisi mahdollisimman paljon irti. Päätimme siis alustavasti noudattaa sitä.

Pääsimme ulos asunnosta vasta noin kello 11. Poikkesimme ostamassa lähikaupasta pullaisaa leipää aamupalaksi ja ajelimme metrolla Umedaan, toiseen Osakan isoimmista kauppa- ja liikennekeskuksista. Käytimme siellä tunnin yrittäen löytää eteenpäin vielä Nambaakin sokkeloisemmassa tunneli- ja tavarataloverkostossa ja lopulta Yodobashi Camerassa, Osakan ilmeisesti suurimmassa elektroniikkaliikkeessä, joka muistutti melko paljon Helsingin Ruoholahden Verkkokauppa.comia – paitsi että Yodobashi Camera oli seitsemän Verkkokauppaa ladottuna päällekäin.

Umedassa oli myös Ruotsi. Siellä myytiin jäätelöä.

Me muut majoituimme joksikin aikaa peli- ja konsolilisälaiteosastolle sillä välin Tuure kävi etsimässä videokameraansa uuden akun. Akkukauppa onnistui, ja tyydytettyämme turistiviettimme kaupan eri kerroksia seikkaillen (ja päästyämme ulos sieltä ostamatta yhtään mitään muuta!) etsiydyimme Hankyu-rautatieyhtiön asemalle. Sieltä valitsimme puolipikajunan Kiotoon, joka oli jälleen liki identtinen Kintetsun ja Nankain vastaavien junien kanssa.

Kioton raide poistui Osakasta pohjoiskautta, joten pääsimme näkemään matkalla jonkin verran uusia näkymiä. Valloittavin niistä oli Umeda Sky Building, suuri kaksitorninen ja satametrinen rakennus, jonka päälle oli istutettu näköaladonitsi. Siellä vieraileminen oli ollut jo aiemmin suunnitelmissamme, mutta nyt kun näimme sen elävässä elämässä, olimme entistä vakuuttuneempia siitä, että siellä pitää päästä käymään.

Nousimme junasta jo Kioton rajoilla ja vaihdoimme toisen raiteen paikallisjunaan Arashiyamaan Surutto Kansai -oppaan ohjeen mukaisesti (tai no, oppaan mielestä meidän olisi kai pitänyt päästä perille yhdellä junalla, mutta tällaista junayhteyttä ei tuntunut käytännössä olevan olemassa tai ainakaan tiheästi käytössä).

Arashiyama oli kuuluisa idyllisestä Togetsu-kyo-sillastaan ja läheisestä bambumetsästä. Silta ja sen ympäristö eivät ilmeisesti olleet sunnuntaina päiväsaikaan kaikkein hehkeimmillään. Monet lähikojuista olivat kokonaan kiinni, ja pettymykseksemme siltaa pitkin kulki myös kohtalaisen vilkas autotie. Paikalla oli kuitenkin paljon japanilaisia – ja myös muutamia länsimaisia turisteja.

Näkymää Arashiyaman sillalta

Perinteisen Japanin tunnelma oli Arashiyaman ympäristössä kuitenkin vahva pikkupuoteineen, puisine taloineen ja kapeine katuineen. Muutama japanilaisten naisten porukka jopa käyskenteli sillan ympäristössä yukatoihin (perinteinen puuvillainen kimonoa muituttava vaate) pukeutuneina, ja meitä vastaan tuli jopa pieni kulkue kannettavia shintolaisia pyhättöjä eli mikosheja kuskaavia miehiä.

Mobiilit pyhätöt ovat näppäriä ja näyttäviä

Harmi kyllä alue oli niin eloisa, että sen kadut olivat täynnä ihmisiä, ja matkajoukkiomme äänesti nopean poistumisen puolesta. Bambumetsikkö polkuineen jäi siis näkemättä ja kävelimme sen sijaan suoraan Keifuku-rautatieyhtiön asemalle.

Keifukun raiteet kulkevat yksinomaan Kioton pohjoispuolella ja ovat jo liki raitiovaunumainen kulkuväline. Juna oli vain yhden vaunun mittainen, sinne tultiin sisään perästä ja poistuttiin kuljettajan vierestä etuovesta, ja se ajoi kapeaa rataansa talojen välistä ahtautuen. Vaihdoimme puolivälissä matkaa toiseen pikkujunaan, jonka reitti oli vielä edellistäkin ahtaampi. Junaankin mahtui meidän lisäksemme muita länsimaisia turisteja; täällä päin emme olleet mikään harvinaisuus.

Juna oli pieni ja täysi. Melkein raitiovaunu.

Jäimme pois Omuro-ninnajin asemalla ja kävimme katsomassa Ninnaji-temppeliä ulkopuolelta. Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Kinkaku-ji, eli Kioton Kultainen temppeli, joten päätimme säästää vierailuintomme sinne – sen sijaan kulutimme energiaa päättämällä kävellä temppelien välisen parin kilometrin matkan.

Seurasimme siis isomman tien vartta Kioton lämpimässä säässä. Pistäydyimme välissä kurkistamaan, että minne tien vieressä nousevalle kukkulalle vievät portaat johtivat, ja löysimme pienen pyhätön, kookkaan hautausmaan ja huomattavan määrän sääskejä. Niitä ei muualla Japanissa ollutkaan paljoa ollut, mutta nyt pääsimme kärsimään syödyksi tulemisesta hetken aikaa. Olisin halunnut jatkaa pyhätön vierestä menevää metsäpolkua, mutta Antti jäi tulkitsemaan sen vierelle pystytettyä kylttiä ja lopulta totesi, että siinä sanottiin japaniksi ettei siitä saanut mennä. No, takaisin alas ja eteenpäin tien viertä sitten.

Sivupolku houkutteli tutkimaan itsensä.

Kävellessämme temppeleiden viertä eteenpäin tuntui siltä, että vähintään joka toinen vastaan tullut ihminen oli länsimainen turisti. Tilanne muuttui kuin ohitimme Kioton modernin taiteen museon; siellä oli bussipysäkki, johon sikisi tyhjästä lauma japanilaisia matkustajia aina ennen kuin bussi saapui. Siinä vaiheessa kun uusin bussi ilmestyi tien päähän näkyville, jostain tien toiselta puolelta yllättäen ryntäsi joukko natiiveja sen yli ja pysäkille seisomaan. Kiirehdimme pakokauhun vallassa museon ohitse ja eteenpäin ennen kuin uusin valtaisa rynnäkkö ehti paikalle. Se olisi luultavasti lukinnut koko jalkakäytävän minuuteiksi.

Vähän ennen Kultaista temppeliä pysähdyimme vielä jäätelöautomaatille. Narassa edeltävänä päivänä syömämme jäätelöt olivat olleet tavallisia tuutteja, mutta tällä kertaa tarjolla oli jotain erilaista; minä söin kokonaan vohveliin upotetun mansikkajäätelön, kun taas Antille tupsahti pussillinen sormenpään kokoisia suklaalla kuorrutettuja jäätelökuulia. Joista jokainen oli yksilökääritty muoviin – japanilaisilla ei oikein ole taloudellinen asioiden pakkaaminen hallussa vielä.

Heti kultaisen temppelin ulkopuolella oli jo runsaasti väkeä nauttimassa kioskista ostetuista vähän vielä kalliimmista jäätelöistä. Yleisin puhuttu kieli taisi olla englanti. Pidimme WC- ja lepotauon ennen kuin siirryimme lipputiskille ja vaihdoimme 1600 jeniä neljään kauniisti kirjoiteltuun paperilappuun, jotka toimivat sisäänpääsylippuinamme. Kukaan ei tosin kysynyt niitä koskaan, vaan ne ilmeisesti jäivät vain matkamuistoiksi.

Kultainen temppeli on – kuten meille annettu opas kertoi – eläköityneen shoogunin Asikaga Yoshimitsun viimeisten vuosien projekti. Hän halusi rakentaa mahdollisimman hienon puutarhan, joten pystytti sinne muun muassa kullatun paviljongin. Paikan virallinen nimi on Rokuon-ji, mutta jostain syystä kultainen pytinki on jäänyt niin hyvin ihmisten mieleen, että “Kultainen temppeli”-lempinimi (Kinkaku-ji) on paljon oikeaa nimeä tunnetumpi ja käytetympi.

Kultaa? Check. Temppelimäinen rakenne? Check.

Temppeli taitaa olla liki kaikissa Kiotoa käsittelevissä matkaoppaissa kaikkein tärkeimpien pakkonähtävyyksien joukossa, joten on ymmärrettävää, että turisteja on alueella melkein tungokseksi asti. Tämä on harmi; paikalla käy suhteettoman paljon vierailijoita verrattuna kävelyreitin pituuteen ja puutarhan kokoon, ja alueen yleinen henki ei tuo enää mieleen rauhoittavaa puutarhaa, vaan liukuhihnaturistikohteen. Ihastelimme näkymiä sen verran kun pystyimme, mutta kokonaisuudessaan temppelin täytyy sanoa olleen pettymys.

Kunhan pääsimme ulos puutarhan alueelta ja sitä seuranneesta pienestä turistibasaarista, jossa turisteilta yritettiin nyhtää rahaa kaikissa mahdollisissa hintaluokissa, poistuimme nopeasti koko temppelin seudulta ja kävelimme bussipysäkille. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja meillä alkoi olla reipas nälkä – siispä päätimme matkustaa Kioton keskustaan ja etsiä jotain ruokaa.

Onnistuimme noudattamaan suunnitelmaa suunnilleen puoliväliin reittiä, kunnes  karttaa tulkitsemalla keksin, että bussireitin varrella olisi Nijon linna ja iso puisto. Surutto Kansain opas oli harmi kyllä harhaanjohtavan epätarkka, ja huomasimme bussista päästyämme ja käveltyämme yllättävän pitkän matkan puistoon, ettei linna ollutkaan siellä – siellä olikin vain Kioton keisarillinen puisto ja palatsi. Palatsi myös näytti olevan tiukasti suljettu, joten kävelimme vain puistoa pitkin sen reunalle asti ja hyppäsimme metroon.

Kioton liikennettä

Ensimmäinen metrolinja oli hyvin samankaltainen Osakan metrojen kanssa, mutta toinen oli ilmeisesti uudempi ja hitusen modernimpi; siinä oli laiturin reunoilla automaattiovet, vaikkakaan ei ilmeisesti automaattikuljettajaa. Nousimme maan pinnalle muutaman korttelin päässä juna-asemastamme ja yritimme etsiä ruokaa kauppakaduilta, mutta epäonnistuimme surkeasti; löysimme vain täpötäyden liukuhihnasushilan ja jonkin ravintolan, joka erikoistui pelkkään lehmänlihaan. Jostain syystä kaikki halvat nuudelipaikat ja muut edullisemmat ruokalat loistivat poissaolollaan; lopulta luovutimme ja siirryimme takaisin maan alle juna-aseman tuntumaan ja ostimme kioskista leivät. Osakastakin saisi ruokaa.

Ajoimme siis takaisin kotoisaan ja tuttuun metropoliimme. Perille päästyämme olimme jo niin väsyneitä, että vaihdoimme saman tien metroon ja ajoimme Weekly Mansion Osakan lähelle. Kävimme kokeilemassa lähistön ainoaa isompaa ruokamarkettia, joka sitten myös petti meidät – sieltä ei saanut valmisruokia lainkaan. Ostimme sen sijaan mikro- tai vesikuumennettavat ateriat päivän/illan pääruoaksemme ja runsaasti kaikenlaista muuta jännittävää purtavaa. Kaupan vanha myyjätäti otti nyreästi vastaan täpötäyteen pakkaamaimme korin, jossa juomatölkit oli päälimmäisenä, ja ähisten ja puhkuen kiskoi tölkkien alta mikroateriat ensimmäiseksi kassakoneen läpi. Ilmeisesti rikoimme kauppaetikettiä järjestelemällä tavarat väärin päin, ja täti ei missään nimessä suostunut lukemaan ensin tölkkien hintoja.

Päivä ei ollut mennyt kovin hyvin pulkkaan; ainoa todella hieno nähtävyys, jonka olimme ehtineet nähdä, oli Kultainen temppeli, ja sekään ei ollut kovin mahtava. Lisäksi tuntui siltä, että olimme nähneet jo aivan tarpeeksi turhia lähiökatuja ja tienvarsia koko tälle Japanin-matkalle. Tästä lähtien paikasta toiseen voisi siirtyä metrolla ja junalla ja jättää itsensä väsyttämisen vain nähtävyyksissä tehtäväksi hommaksi.

Ehkä tässä tosiaan on japanilaisen animaation tulevaisuus, kuten Jonathan Clements useampi vuosi sitten Animeconissa ennusti.