...ja junaseikkailu siitä sitten tulikin!

Alla koko junaseikkailu interaktiivisena Google-karttana. Karttaa pystyy vierittelemään ja zoomailemaan vapaasti. Matkat on värikoodattu ajan mukaan; mitä tummempi reitti, sitä myöhempänä osana päivää se ajettiin.

Näytä Junaseikkailu Japanissa 28.5. suuremmalla kartalla

Seikkailuretkikuntamme varustettiin normaalivarustuksen lisäksi yhdellä miniläppärillä ja Tuuren videokameralla, ja se lähti liikkeelle Osakan perusleiristä klo 07:45. Ensimmäinen haaste oli oosakalaisen aamuruuhkan selvittäminen. Kohtasimme ruuhkan urheasti, ja se paljastuikin yllättävänkin lempeäksi vastustajaksi – maanalaiset tunnelit vetivät hyvin, emme joutuneet seisomaan turhia, ja mahduimme helposti sisään sekä metroon että JR:n lähijunaan.

Huomionarvoinen seikka tosin on, että JR:n lähijuna oli kolme minuuttia myöhässä. Kaikki lukemamme japanilaista kulttuuria ihannoivat artikkelit ja matkaoppaat ovat aina väittäneet, että junat ovat poikkeuksetta ajallaan. Juha koki itsensä katkerasti petetyksi.

Retkikuntamme ensimmäinen kaukojunayhteys oli rutiininomainen Hikari-shinkansen Shinosakasta Nagoyaan. Nagoyassa vaihdoimme ensimmäiseen kiinnostavampaan matkavälineeseen – Shinano-nimiseen “wideview”-junaan, joka muistutti kovasti suomalaista Pendolinoa, jonka joku oli keksinyt ehostaa isommilla ikkunoilla. Ajoimme sen kyydissä syvälle Japanin Alpeille, Shiojirin kaupunkiin asti. Matka kesti liki kaksi tuntia ja rata nousi korkeimmillaan kilometrin korkeuteen. Varhainen lähtö pääsi vaivaamaan maisemien katselua, sillä Juha nukahteli alkumatkasta ja Olli loppumatkasta.

Shiojirissa vaihdoimme naapurikaupunkiin Okayaan kiitävään Asuza-junaan (sekin Limited Express -luokkaa, mutta tavallisilla ikkunoilla). Vaikka olimmekin korkealla vuorilla, tämän yhteyden näkymät olivat kovin tylsiä; Okaya ja Shiojiri ovat kasvaneet niin hyvin kiinni, ettei ulkona näkynyt kuin tavanomaista japanilaista esikaupunkialuetta. Juha joutui viettämään tästä junamatkasta liki puolet vessassa. Matka kesti kahdeksan minuuttia.

Shiojiri ja Okaya olivat päivän matkasuunnitelmamme kauimmaiset kohteet. Ne sijaitsevat Naganon prefektuurissa, suunnilleen keskellä koko Honshuun saarta. Okayan vaihto – kuten kaikki vaihdot tähän asti – oli ajoitettu riittäväksi vain juoma-automaatilla pysähtymiseen ja seuraavaan junaan siirtymiseen. Seuraava juna oli tällä kertaa Japan Railin paikallisjuna, jolla aloimme palailla takaisin shinkansenin raiteita päin.

“Hiljalleen” on avainsana, sillä paikallisjunalla kesti matkansa kulkemiseen pidempään kuin Shinanolla, vaikka matkaa se ehti tehdä vain puolikkaan. Ainakin kahden eri koulun oppilaat käyttivät samaa junaa koulumatkoihinsa – ja olivat jostain syystä päässeet jo koulustakin, keskellä päivää – joten sisään lappoi aalloittain äänekkäitä ja pirteitä natiivilapsia matkaa piristämään. Vaikka matka kulkikin kaupunkialueiden läpi, myös näköaloja riitti, sillä kaupungit päättyivät tällä puolella Japania äkkijyrkkiin metsän kattamiin kukkuloihin. Tällä reitillä näkyi lumihuippuisiakin vuoria – olimme ehtineet jo tottua siihen, että Japanissa runsaan kilometrin korkuisetkin nyppylät ovat täysin rehevän kasvillisuuden peittämiä, joten tämä peräti yllätti.

Jäimme pois junasta Iida-kaupungin (väkiluku: noin Oulu) pysäkillä, ja pidimme hyvin ansaitun runsaan tunnin lepotauon. Lyhyt kävelymatka Iidan keskustassa aiheutti kuitenkin suuren pettymyksen; kaupungin ravintolat olivat viettämässä siestan kaltaista taukoa, ja olivat lakanneet palvelemasta asiakkaita päivän ajaksi. Onnistuimme onneksi saamaan ravintoa kadun varteen pysäköineeltä pakettiautonsa tavaratilasta takoyakia (mustekalatäytteisiä taikina-salaattipalloja) kokkaavalta japanilaiselta sedältä.

Koska aikaa oli vielä runsaasti, seuraavaksi vierailulistalla oli paikallinen ruokakauppa. Se ei osoittautunutkaan miksikään mitättömäksi nurkkakaupaksi, vaan isoksi ja paljolti suomalaisia kauppoja muistuttavaksi marketiksi. Hankimme sen leipätiskiltä uusia jännittäviä leipäkokemuksia; vaahterasiirappipullan, juustoleivän, ja japanilaisen halpispullan, jotka kaikki todettiin rahanarvoisiksi kokemuksiksi.

Iidalaisia eväitä - piristävä pulla ja purkki Pomon Sateenkaarivuoristokahvia

Sitten palasimmekin takaisin asemalle, ja nousimme junan kyytiin. Tämä seuraava juna, nimeltään Inaji, oli taas “wideview”-tyyppinen, ja sen reitti kulki takaisin shinkansenin radalle poikkeuksellisen hienoa reittiä pitkin. Seurailtuaan jonkin aikaa Iidan esikaupunkialueita rata nimittäin puikahti keskelle metsää, ja mukaili sitten Tenryuugawa-joen reittiä korkealla sen penkalla. Reitti tarjoili niin paljon ihastuttavia näkyjä, että alun perin Ollin suunnittelemat päiväunetkin taisivat jäädä väliin. Videokamera oli kovalla kulutuksella.

Ikkunakuvaa Inajista ennen kuin pääsimme joen varrelle

Inajissa opimme lopulta optimoimaan paikkamme näköalojen maksimoimiseksi; toinen istui toisella, toinen toisella puolella käytävää.

Pääsimme takaisin luotijunaradan varteen auringon ollessa jo laskiessa. Viimeisten kymmenien kilometrien aikana kuulimme ukkosenkin jyrähtelevän, joten päivän tähän asti hyvä matkasää tuntui olevan lopussa. Juha ylipuhui kuitenkin Ollin vielä pienelle kiertomatkalle – pistäytyminen sadan kilometrin päässä Shizuokassa nimittäin aiheuttaisi sen, että päivän junamatkan yhteenlaskettu pituus ylittäisi megametrin, eli 1000 kilometriä! Tämä oli sen luokan saavutus, että se piti ehdottomasti toteuttaa. Laiturilla huomasimme, että seuraava Hikari-shinkansen Tokion suuntaan itse asiassa lähtisikin alle kymmenen minuutin päästä. Siispä kiiruhdimme odottamaan sitä.

Pikaisen vaihdon järkevyys alkoi mietityttää heitä vasta siinä vaiheessa, kun shinkansen oli matkannut jo yli tunnin ajan – eihän pysähdyksettömältä yli 200 km/h matkaavalta junalta pitäisi mennä näin pitkään sadan kilometrin kulkemiseen!

Olli kaivoi esiin Lonely Planet Phrasebookinsa, ja hetken kertaamisen jälkeen kysyi asiaa naapuripenkin japanilaiselta rouvalta. Rouva vastasi, että juna pysähtyisi ihan kohta Shinyokohamassa.

Hälytyskellot alkoivat soida teekkareiden päissä, ja Juha tarkasti pahat ennakkoluulonsa todeksi kämmentietokoneeltaan – kyllä, he olivat saapuneet Tokion metropolialueelle. Hikari oli ehtinyt jo ajaa hujauttaa ylimääräiset 150 kilometriä Shizuokan ohi.

Hups, matka taisi mennä vähän pitkäksi.

Päätimme hyvittää pienen lipsahduksemme kävelemällä Shinyokohaman aseman ulkopuolelle ja filmaamalla videokameralla kuvaa kaupungista. Sitten ostimme paikallisesta lahjapuodista Yokohama-brändättyjä tuomisia Osakaan jääneille kumppaneillemme, ja lähdimme nuokkuvalle ja myöhäiselle paluumatkalle takaisin kotikaupunkiimme. Pääsimme takaisin Weekly Mansion Osakaan vasta täpärästi perjantain puolella – viimeisellä mahdollisella metrolla.

Paluumatkan aikataulut tarkastimme *huolella*.

Hakone on niin valmiiksi puristeltu turistikierros, että sen matkareittikin on mietitty viimeistä detaljia vaille valmiiksi. Matkaan lähdetään Shinjukusta junalla. Hakonen asemalla vaihdetaan paikallisjunaan, joka säkättää edestakaisin ylös rinnettä. Ylhäällä kaapelivaunu vie Goran kylästä vielä ylemmäs, mistä taas köysratagondolilla pääsee Oowakudanin rikkihappoiseen vuoristolaaksoon. Oowakudanista toinen köysirata kuljettaa matkustajat alas Ashi-järvelle. Järvi ylitetään korneilla muovisilla purjelaivareplikoilla (yksi tosin esittää Vaasa-laivaa!), toisella puolella kävellään muutama kilometri rantaa pitkin, ja sitten ajetaan bussilla takaisin Hakonen juna-asemalle. Sieltä taas Shinjukuun, Tokioon, nopeaa junaa käyttäen.

Jälkikäteen ajatellen olisi ollut järkevää mennä matka juuri vastakkaisessa järjestyksessä, koska perinteisellä reitillä seurassamme riitti porukkaa. Erityisesti kaapelivaunu jäi hyvin mieleen sillipurkkitunnelmastaan – ja väliasemilta vain tunki lisää väkeä kyytiin. Muuallakin sai joka paikassa jonottaa.

Onneksi matkalla riitti iloisiakin asioita. Oowakudanin rikkilähteissä paistetut kananmunat antavat kuulemma seitsemän vuotta elinikään, ja olivat ainakin parhaimman makuisia munia mitä olen ikinä maistanut. Fuji-vuorikin kurkisti pilvien yläpuolelta suureksi yllätykseksemme. Se on iso. Köysiradat olivat kokonaisuudessaan todella hienoja, ja isolla muovisella “purje”-laivalla järvellä streiffaaminen oli hassu kokemus.

Kunhan huomenna vielä selviämme Shinjukun maanantaiaamuruuhkasta ja Naritan lentokentästä, on ainakin japanilaiset ihmismassat tullut koettua hyvin. Helsinki ei tämän jälkeen tule tuntumaan yhtään miltään.

Rautatiemuseo oli hienommasta päästä näkemiäni, joskaan kalusto ei ollut ihan yhtä erikoista kuin Pietarissa. Esillä oli Japanin rautateiden historia alkuvaiheista nykypäivään. Valitettavasti suurin osa teksteistä oli vain japaniksi, joten ymmärrys historiasta jäi hiukan vähäiseksi. Museossa ei ollut pelkästään staattisia näyttelyitä, vaan monet junista olivat ilmeisesti ainakin jonkinlaisessa käyttökunnossa edelleen, ja aika-ajoin niiden toimintoja esiteltiin yleisölle. Vaikutti olevan suositua.

Shinkansen 200 esittelee valojaan ja kytkintään

Museo näytti myös olevan suosittu kohde koululaisvierailuille. Pahin koululaisruuhka tosin oli jo hajaantumassa, kun alkuiltapäivästä saavuin paikalle, mutta kyllä pieniä ja nopeita ihmisiä silti riitti häiriöksi asti visiitin alkuvaiheessa. Ajan myötä koululaismäärä väheni, eikä museon päädemonstraation (myöhemmän semmoisen) tungosta enää ollut.

Ehkä hämmentävin kokemus museossa olikin suuren höyryveturin 360 asteen pyöräytys kääntöpöydällä höyrypillin vihellysten säestyksellä. Kääntönopeus oli kovin hidas, mutta esitys oli silti varsin vakuuttava. Koitan myöhemmin saada videon esityksestä nettiin.

Yleiskuva rautatiemuseosta

Kalustonäyttelyn ja demonstraatioden lisäksi museossa oli myös arkisto, jossa oli esimerkiksi vanhoja JR:n aikataulukirjoja ja muuta paperimateriaalia. Lisäksi oli jonkinlainen varaston ja näyttelyn yhdistelmä, jossa oli runsaasti materiaalia ilman mitään esitteitä. Varastontapaisen avaaminen tällä tavoin yleisölle on mielestäni oiva veto.

Varastontapaisessa esittelytilassa oli materiaalia muualtakin kuin Japanista

Rautatiemuseossa vierähti aikaa sen verran että Yushukan jäi perjantaina väliin. Ajoin rautatiemuseolta junalla Shinjukuun ja soitin muulle seurueelle kysyäkseni, onko keikalle muita lähtijöitä. Kuulin että osa seurueesta oli hukassa ja loput eivät olleet kiinnostuneita. Jatkoin siis Shinjukusta noin kello 18 kahdella junalla n. 20 kilometriä etelään Kawasakiin. Tai yritin jatkaa. En nimittäin mahtunut ensimmäiseen laiturille tulleeseen Kawasakin-junaan vaihdettuani Shinagawassa. Lisäksi eksyin hieman Kawasakissa, ja saavuin keikkapaikalle melko reilusti myöhässä. Ilmeisesti tapahtuma oli kuitenkin alkanut ajallaan kello 18:30, sillä jokin bändi oli jo lavalla soittamassa.

Tähti klubin katossa

Keikkapaikka oli Club Citta, joka on ilmeisesti paikallisen La Cittadelle-kauppakeskuksen yhteydessä sijaitseva konserttisali. Paikan kattoa koristaa varsin suuri valotrussitähti. Itse tapahtuma taas oli Revelations 3. Englanninkielistä ennakkotietoa ei bändilistaa lukuunottamatta juuri löyytynyt – onneksi joku matkaseurueesta ylipäänsä löysi koko tapahtuman Last.fm:n keikkalistalta.

Keikkajärjestelyt olivat suomalaisittain hämmentävät. Keikkapaikan lattiassa oli kiinteästi asennettuja pehmustettuja mellakka-aitoja, järjestyksenvalvojia ei ollut, eikä myöskään narikkaa. Yleisöä oli paikalla muutamia satoja, ja paikka näytti melko tyhjältä. Myyntipöydiltä löytyi suht. halpaa metallimusiikkia ja erilaista asiaankuuluvaa tilpehööriä, mutta en innostunut ostoksille. Valitettavasti mistään paikan päältä ei saanut korvatulppia, ja olin juuri matkaa ajatellen tyhjentänyt omat tulppani pois takin taskusta, joten musiikillisesti ilta ei ollut kovin nautinnollinen. Osa bändeistä kuitenkin soitti varsin menettelevää musiikkia. On tosin vaikea sanoa, mitkä, koska aikataulua ei missään ollut esillä.

Yleiskuva klubista

Koska olin liikkeellä kameran kanssa, yritin löytää henkilöä, jolta saisi kuvausluvan. Itse paikan seinillä ja ovella kuvaaminen toki kiellettiin, mutta yleensä pienempien bändien kanssa asiasta on voinut neuvotella. Pitkällisen yrityksen jälkeen onnistuinkin pääsemään tapahtumajärjestään puheille, ja saamaan viestini perille huolimatta yhteisen kielen vähyydestä. Kuvauslupa heltisi kahdelta viimeiseltä bändiltä, joista ensimmäinen oli Head Phones President ja toisen nimi jäi epäselväksi.

Kokonaisuutena neljä ensimmäistä bändiä olivat aika mitäänsanomattomia. Kaikki soittivat metallia, osa enemmän nu-, osa vähemmän. Setit olivat lyhyitä muutaman kymmenen minuutin lämppärisettejä. Head Phones President oli ilmeisesti illan pääesiintyjä, jos sellaista yleensä oli. Ainakin HPP:n esiintymisen jälkeen suurin osa yleisöstä poistui paikalta. Musiikillisesti yhtye oli illan tarjonnasta kiinnostavin. Metalli naisvokaaleilla menettelee aina. Viimeinen yhtye taas soitti muita kevyempää musiikkia, joka ei oikein iskenyt. Lavakarismaa laulajalla kuitenkin riitti.

Rokkikukko tuntemattomasta yhtyeestä

Keikka-aikataulu oli myös suomalaisittin hämmentävä. Siinä missä Suomessa ensimmäinen bändi tavallisena kahden bändin iltana ei välttämättä ole puoli yhdeltätoista edes vielä aloittanut, täällä viimeinen bändi oli jo niihin aikoihin lopettelemassa. Ehdin takaisin hotellillekin jo hyvissä ajoin ennen kahtatoista.

Olli: *** – sujuvaa nousua, mutta maisemat eivät aivan vastanneet odotuksia.
Juha: **** – kivoja maisemia, harmi että oltiin väärällä puolella junaa ja kokemus vähän kärsi; lisäksi aivan liikaa tunneleita

Shiojiri-Okaya Azusa-junalla

Olli: *** – nopea ja kivuton.
Juha: ***** – nopea, mukava, ja näkymiäkin uusia – mitä muuta kahdeksan minuutin matkalta voisikaan vaatia?

Okaya-Iida paikallisjunalla

Olli: ***1/2 – eloisa pätkä matkaa koululaisseurassa, joskin turhan tiuhoilla pysähdyksillä.
Juha: *** – hidas juna pääasiassa itseään toistavilla esikaupunkialueilla, mutta ainakin matkaseura toi vaihtelua

Takoyaki

Olli: *** – palleroiden paistumisen seuraaminen oli kiintoisaa, mutta omani valmistuivat ehkä hitusen turhan kiireellä.
Juha: ***1/2 – minunkin olivat vähän raa’an tapaisia, ehkä se kuuluu ruokaan; 500 jeniä on kuudesta pallosta paljon, mutta kokemus oli ainakin jännä

Iidalaisen marketin leivonnaiset

Olli: ***** – juustoleivonnainen maistui mahtavalta ja 50 jenin peruspulla oli ainakin hintansa väärti.
Juha: *** – meepuru(jotain) oli kuin olikin vaahterasiirappipulla – makoisa (ja makea!) tusinaleivonnainen

Iida

Olli: **** – viihtyisän oloinen pikkukaupunki hyvällä parturitarjonnalla, vaikkakin luvattoman moni ravintola oli kiinni.
Juha: **** – hassuja ovat iidalaiset, viettävät siestaa ja myyvät matkamuistopuodissa melkein pelkkiä omena-asioita

Iida-Toyohashi Inaji-junalla

Olli: ****1/2 – upea joenvarsirata teki junakierroksesta kiertämisen arvoisen, joskin loppua kohti maisemat taas latistuivat.
Juha: ***** – parhaita junaratoja joita olen ajanut, Alpit mukaanlukien

Vaihtoväli Toyohashissa

Olli: ***** – Shinkansen lähti liiankin kätevästi.
Juha: ***** – onneksi ei pysähdytty syömään sobaa

“Shizuokan”-kierros
…eli kun vaihtoväli puristettiin lyhyeksi hieman liian huolimattomasti. Hikari ei pysähtynyt Shizuokassa eikä muuallakaan ennen Tokion metropolialuetta, joten ajoimme aivan vahingossa 300 km liikaa. Tämä on mahdollista vain Japanissa!

Juha: * – ei nähty Shizuokaa sitten ollenkaan, edes huomattu että se meni ohi :(
Olli: ***** – eihän tämä muuten olisi junaseikkailu!

Shin-Yokohaman asema

Olli: ** – melko huonot näköalat ja muutenkin tylsänpuoleinen. Yokohamalaista seesam-juttua sentään löytyi.
Juha: **1/2 – vähän köyhänoloinen utilitaristinen asema, yläkerrassa tosin olisi ollut Bic-Camera

Yokohamalainen seesam-juttu

Juha: ***** – arvostelin jo etukäteen juttua edes näkemättä; tällaisen ostosmatkan jälkeen tämän on pakko maistua mannalta!
Olli: *** – koostumus jännä, muutoin ei kummoinen.
Tuure: *** – söinkö minä semmoisenkin?
Jukka: *** – suht jännä koostumus ja… joo
Antti: *** – hauska konsistenssi.

Lepopäivä

Tuure: – ei ole tähdenkään arvoinen.
Jukka: * – counter-intuitive – edellisen päivän piillyt kurkkukipu pääsi hyökkimään, joskin jalat palautuivat
Olli: **** – jalat tuntuvat palautuneen lähes normaalikuntoon junissa lepäilyn ansiosta.
Juha: **** – istuskellen flunssakin on hävinnyt melkein

Kyllä päivänä silti jotain nähtiin. Klikkaa "Lisää" tai jutun otsikkoa lukeaksesi päiväkirjan.

Edellinen ilta venyi pitkäksi, joten vastaavasti myös sunnuntaiaamu oli myöhäinen ja hidas. Olimme laittaneet herätyksen kello yhdeksäksi, mutta vain minä ja Antti pääsimme ylös asti silloin. Tuure jäi värkkäämään tietokonettaan sänkyyn ja Jukkakin pysytteli vielä aloillaan.

TV-ohjelmiston kannalta heräsimme juuri oikeaan aikaan, sillä sunnuntaiaamun huippuanimesarjat olivat juuri alkamassa. Ennätimme katsoa sekä Dragon Ball Kain että One Piecen samalla kun joimme runsaasti jääkahvia ja yritimme keksiä, että mitä Kiotosta pitäisi nähdä.

Matkasuunnitelmassamme oli varattu kaksi päivää Kioton käymiseen, joten oli järkevää käydä nyt Surutto Kansai -kortin voimalla läpi paikallisjunia ja busseja tarvitsevat paikat, ja myöhempänä päivänä kävelyetäisyydellä Japan Railin asemasta olevat nähtävyydet. Sattumoisin matkakorttimme mukana tulleessa opassa olikin hyvä ehdotus siitä, miten paikallisliikenteestä saisi mahdollisimman paljon irti. Päätimme siis alustavasti noudattaa sitä.

Pääsimme ulos asunnosta vasta noin kello 11. Poikkesimme ostamassa lähikaupasta pullaisaa leipää aamupalaksi ja ajelimme metrolla Umedaan, toiseen Osakan isoimmista kauppa- ja liikennekeskuksista. Käytimme siellä tunnin yrittäen löytää eteenpäin vielä Nambaakin sokkeloisemmassa tunneli- ja tavarataloverkostossa ja lopulta Yodobashi Camerassa, Osakan ilmeisesti suurimmassa elektroniikkaliikkeessä, joka muistutti melko paljon Helsingin Ruoholahden Verkkokauppa.comia – paitsi että Yodobashi Camera oli seitsemän Verkkokauppaa ladottuna päällekäin.

Umedassa oli myös Ruotsi. Siellä myytiin jäätelöä.

Me muut majoituimme joksikin aikaa peli- ja konsolilisälaiteosastolle sillä välin Tuure kävi etsimässä videokameraansa uuden akun. Akkukauppa onnistui, ja tyydytettyämme turistiviettimme kaupan eri kerroksia seikkaillen (ja päästyämme ulos sieltä ostamatta yhtään mitään muuta!) etsiydyimme Hankyu-rautatieyhtiön asemalle. Sieltä valitsimme puolipikajunan Kiotoon, joka oli jälleen liki identtinen Kintetsun ja Nankain vastaavien junien kanssa.

Kioton raide poistui Osakasta pohjoiskautta, joten pääsimme näkemään matkalla jonkin verran uusia näkymiä. Valloittavin niistä oli Umeda Sky Building, suuri kaksitorninen ja satametrinen rakennus, jonka päälle oli istutettu näköaladonitsi. Siellä vieraileminen oli ollut jo aiemmin suunnitelmissamme, mutta nyt kun näimme sen elävässä elämässä, olimme entistä vakuuttuneempia siitä, että siellä pitää päästä käymään.

Nousimme junasta jo Kioton rajoilla ja vaihdoimme toisen raiteen paikallisjunaan Arashiyamaan Surutto Kansai -oppaan ohjeen mukaisesti (tai no, oppaan mielestä meidän olisi kai pitänyt päästä perille yhdellä junalla, mutta tällaista junayhteyttä ei tuntunut käytännössä olevan olemassa tai ainakaan tiheästi käytössä).

Arashiyama oli kuuluisa idyllisestä Togetsu-kyo-sillastaan ja läheisestä bambumetsästä. Silta ja sen ympäristö eivät ilmeisesti olleet sunnuntaina päiväsaikaan kaikkein hehkeimmillään. Monet lähikojuista olivat kokonaan kiinni, ja pettymykseksemme siltaa pitkin kulki myös kohtalaisen vilkas autotie. Paikalla oli kuitenkin paljon japanilaisia – ja myös muutamia länsimaisia turisteja.

Näkymää Arashiyaman sillalta

Perinteisen Japanin tunnelma oli Arashiyaman ympäristössä kuitenkin vahva pikkupuoteineen, puisine taloineen ja kapeine katuineen. Muutama japanilaisten naisten porukka jopa käyskenteli sillan ympäristössä yukatoihin (perinteinen puuvillainen kimonoa muituttava vaate) pukeutuneina, ja meitä vastaan tuli jopa pieni kulkue kannettavia shintolaisia pyhättöjä eli mikosheja kuskaavia miehiä.

Mobiilit pyhätöt ovat näppäriä ja näyttäviä

Harmi kyllä alue oli niin eloisa, että sen kadut olivat täynnä ihmisiä, ja matkajoukkiomme äänesti nopean poistumisen puolesta. Bambumetsikkö polkuineen jäi siis näkemättä ja kävelimme sen sijaan suoraan Keifuku-rautatieyhtiön asemalle.

Keifukun raiteet kulkevat yksinomaan Kioton pohjoispuolella ja ovat jo liki raitiovaunumainen kulkuväline. Juna oli vain yhden vaunun mittainen, sinne tultiin sisään perästä ja poistuttiin kuljettajan vierestä etuovesta, ja se ajoi kapeaa rataansa talojen välistä ahtautuen. Vaihdoimme puolivälissä matkaa toiseen pikkujunaan, jonka reitti oli vielä edellistäkin ahtaampi. Junaankin mahtui meidän lisäksemme muita länsimaisia turisteja; täällä päin emme olleet mikään harvinaisuus.

Juna oli pieni ja täysi. Melkein raitiovaunu.

Jäimme pois Omuro-ninnajin asemalla ja kävimme katsomassa Ninnaji-temppeliä ulkopuolelta. Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Kinkaku-ji, eli Kioton Kultainen temppeli, joten päätimme säästää vierailuintomme sinne – sen sijaan kulutimme energiaa päättämällä kävellä temppelien välisen parin kilometrin matkan.

Seurasimme siis isomman tien vartta Kioton lämpimässä säässä. Pistäydyimme välissä kurkistamaan, että minne tien vieressä nousevalle kukkulalle vievät portaat johtivat, ja löysimme pienen pyhätön, kookkaan hautausmaan ja huomattavan määrän sääskejä. Niitä ei muualla Japanissa ollutkaan paljoa ollut, mutta nyt pääsimme kärsimään syödyksi tulemisesta hetken aikaa. Olisin halunnut jatkaa pyhätön vierestä menevää metsäpolkua, mutta Antti jäi tulkitsemaan sen vierelle pystytettyä kylttiä ja lopulta totesi, että siinä sanottiin japaniksi ettei siitä saanut mennä. No, takaisin alas ja eteenpäin tien viertä sitten.

Sivupolku houkutteli tutkimaan itsensä.

Kävellessämme temppeleiden viertä eteenpäin tuntui siltä, että vähintään joka toinen vastaan tullut ihminen oli länsimainen turisti. Tilanne muuttui kuin ohitimme Kioton modernin taiteen museon; siellä oli bussipysäkki, johon sikisi tyhjästä lauma japanilaisia matkustajia aina ennen kuin bussi saapui. Siinä vaiheessa kun uusin bussi ilmestyi tien päähän näkyville, jostain tien toiselta puolelta yllättäen ryntäsi joukko natiiveja sen yli ja pysäkille seisomaan. Kiirehdimme pakokauhun vallassa museon ohitse ja eteenpäin ennen kuin uusin valtaisa rynnäkkö ehti paikalle. Se olisi luultavasti lukinnut koko jalkakäytävän minuuteiksi.

Vähän ennen Kultaista temppeliä pysähdyimme vielä jäätelöautomaatille. Narassa edeltävänä päivänä syömämme jäätelöt olivat olleet tavallisia tuutteja, mutta tällä kertaa tarjolla oli jotain erilaista; minä söin kokonaan vohveliin upotetun mansikkajäätelön, kun taas Antille tupsahti pussillinen sormenpään kokoisia suklaalla kuorrutettuja jäätelökuulia. Joista jokainen oli yksilökääritty muoviin – japanilaisilla ei oikein ole taloudellinen asioiden pakkaaminen hallussa vielä.

Heti kultaisen temppelin ulkopuolella oli jo runsaasti väkeä nauttimassa kioskista ostetuista vähän vielä kalliimmista jäätelöistä. Yleisin puhuttu kieli taisi olla englanti. Pidimme WC- ja lepotauon ennen kuin siirryimme lipputiskille ja vaihdoimme 1600 jeniä neljään kauniisti kirjoiteltuun paperilappuun, jotka toimivat sisäänpääsylippuinamme. Kukaan ei tosin kysynyt niitä koskaan, vaan ne ilmeisesti jäivät vain matkamuistoiksi.

Kultainen temppeli on – kuten meille annettu opas kertoi – eläköityneen shoogunin Asikaga Yoshimitsun viimeisten vuosien projekti. Hän halusi rakentaa mahdollisimman hienon puutarhan, joten pystytti sinne muun muassa kullatun paviljongin. Paikan virallinen nimi on Rokuon-ji, mutta jostain syystä kultainen pytinki on jäänyt niin hyvin ihmisten mieleen, että “Kultainen temppeli”-lempinimi (Kinkaku-ji) on paljon oikeaa nimeä tunnetumpi ja käytetympi.

Kultaa? Check. Temppelimäinen rakenne? Check.

Temppeli taitaa olla liki kaikissa Kiotoa käsittelevissä matkaoppaissa kaikkein tärkeimpien pakkonähtävyyksien joukossa, joten on ymmärrettävää, että turisteja on alueella melkein tungokseksi asti. Tämä on harmi; paikalla käy suhteettoman paljon vierailijoita verrattuna kävelyreitin pituuteen ja puutarhan kokoon, ja alueen yleinen henki ei tuo enää mieleen rauhoittavaa puutarhaa, vaan liukuhihnaturistikohteen. Ihastelimme näkymiä sen verran kun pystyimme, mutta kokonaisuudessaan temppelin täytyy sanoa olleen pettymys.

Kunhan pääsimme ulos puutarhan alueelta ja sitä seuranneesta pienestä turistibasaarista, jossa turisteilta yritettiin nyhtää rahaa kaikissa mahdollisissa hintaluokissa, poistuimme nopeasti koko temppelin seudulta ja kävelimme bussipysäkille. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja meillä alkoi olla reipas nälkä – siispä päätimme matkustaa Kioton keskustaan ja etsiä jotain ruokaa.

Onnistuimme noudattamaan suunnitelmaa suunnilleen puoliväliin reittiä, kunnes  karttaa tulkitsemalla keksin, että bussireitin varrella olisi Nijon linna ja iso puisto. Surutto Kansain opas oli harmi kyllä harhaanjohtavan epätarkka, ja huomasimme bussista päästyämme ja käveltyämme yllättävän pitkän matkan puistoon, ettei linna ollutkaan siellä – siellä olikin vain Kioton keisarillinen puisto ja palatsi. Palatsi myös näytti olevan tiukasti suljettu, joten kävelimme vain puistoa pitkin sen reunalle asti ja hyppäsimme metroon.

Kioton liikennettä

Ensimmäinen metrolinja oli hyvin samankaltainen Osakan metrojen kanssa, mutta toinen oli ilmeisesti uudempi ja hitusen modernimpi; siinä oli laiturin reunoilla automaattiovet, vaikkakaan ei ilmeisesti automaattikuljettajaa. Nousimme maan pinnalle muutaman korttelin päässä juna-asemastamme ja yritimme etsiä ruokaa kauppakaduilta, mutta epäonnistuimme surkeasti; löysimme vain täpötäyden liukuhihnasushilan ja jonkin ravintolan, joka erikoistui pelkkään lehmänlihaan. Jostain syystä kaikki halvat nuudelipaikat ja muut edullisemmat ruokalat loistivat poissaolollaan; lopulta luovutimme ja siirryimme takaisin maan alle juna-aseman tuntumaan ja ostimme kioskista leivät. Osakastakin saisi ruokaa.

Ajoimme siis takaisin kotoisaan ja tuttuun metropoliimme. Perille päästyämme olimme jo niin väsyneitä, että vaihdoimme saman tien metroon ja ajoimme Weekly Mansion Osakan lähelle. Kävimme kokeilemassa lähistön ainoaa isompaa ruokamarkettia, joka sitten myös petti meidät – sieltä ei saanut valmisruokia lainkaan. Ostimme sen sijaan mikro- tai vesikuumennettavat ateriat päivän/illan pääruoaksemme ja runsaasti kaikenlaista muuta jännittävää purtavaa. Kaupan vanha myyjätäti otti nyreästi vastaan täpötäyteen pakkaamaimme korin, jossa juomatölkit oli päälimmäisenä, ja ähisten ja puhkuen kiskoi tölkkien alta mikroateriat ensimmäiseksi kassakoneen läpi. Ilmeisesti rikoimme kauppaetikettiä järjestelemällä tavarat väärin päin, ja täti ei missään nimessä suostunut lukemaan ensin tölkkien hintoja.

Päivä ei ollut mennyt kovin hyvin pulkkaan; ainoa todella hieno nähtävyys, jonka olimme ehtineet nähdä, oli Kultainen temppeli, ja sekään ei ollut kovin mahtava. Lisäksi tuntui siltä, että olimme nähneet jo aivan tarpeeksi turhia lähiökatuja ja tienvarsia koko tälle Japanin-matkalle. Tästä lähtien paikasta toiseen voisi siirtyä metrolla ja junalla ja jättää itsensä väsyttämisen vain nähtävyyksissä tehtäväksi hommaksi.

Olli: **** – palvelu pelasi asemalla paremmin kuin hyvin, ja Shinkansenin uskomaton nopeus teki ensikokemuksesta vaikuttavan. Junareissu loppuu toisaalta turhankin äkkiä, ja maisemat ovat tyypillistä radanvartta.
Jukka: **** – pehmeä, hiljainen, nopea
Tuure: **** – vaikuttava kokemus – olisipa Fuji vielä ollut näkyvissä radan sivussa, niin ensikokemus olisi ollut täydellinen

Aamukävely Kioton aseman lähistöllä

Olli: *** – jäi melko päämäärättömäksi harhailuksi, mutta sain kosketusta tavalliseen kaupunkimaisemaan kissoineen kaikkineen. Lopulta myös edullinen lounaspaikka löytyi.

Nijon linna

Olli: *** – laaja ja huolellisesti pidetty, mutta itseään toistava, eikä hienoimpiin paikkoihin puutarhassa päässyt.
Jukka: *** – sisätilat jättivät toivomisen varaa – enimmäkseen tyhjiä huoneita ilman mitään nähtävää. yritykseni jallittaa ninja-hälytin epäonnistui, joskin syytän joukkoa muita ihmisiä jotka samaan aikaan linnassa käyskentelivät!
Tuure: **** – varsin toimivan oloinen ninjantorjuntajärjestelmä

Philosopher’s path

Olli: *** – tämä olisi ollut polkupyörän selästä monin verroin parempi. Myös polulta harhailu kannatti, joskin kävi jalkojen päälle.
Jukka: *** – melkein hirvenpelätin
Tuure: *** – polku sinänsä ihan OK, mutta ei ehkä vastaa ihan mainettaan varsinkaan näkymien suhteen. Kuulin myöhemmin että näkymiä olisi ollut, jos olisi kiivennyt ylemmäs varsinaisille temppeleille.

Jukka nousemassa mäkeä - kaikkiaan tätä katua kiivettiin korkeudessa mitattuna 60 metriä.

Taksimatka asemalle

Olli: *** – hiljainen ja mukava väsyneille jaloille, hinnaltaan kohtuullinen.
Jukka: **** – osui loppujenlopuksi oivaan saumaan

Kävely- ja junamatka asemalle

Tuure: *1/2 – arvioin kävelymatkan Ginkaku-ji:ltä asemalle noin puolet lyhemmäksi kuin se oli, ja lisäksi junanvaihto paikallisen junayhtiön linjalta JR:n linjalle oli äärettömän sekava

Kioton aseman sushila

Olli: **** – hintatasoltaan ja eläväisyydeltään edellispäiväistä parempi, ja viereinen asiakas opasti sählätessäni vesihanan kanssa.
Jukka: **** – ruokaa riitti about koko ajan kivasti ja eväät tasahintaiset, jees.

Kioton aseman Sky Garden

Olli: **** – Kioto Towerin aukioloajoista myöhästyminen ei harmittanut ilmaisen näköalan jälkeen lainkaan.
Jukka: **** – ei ihan niin korkealle päästy, kuin olisi mahdollisuus ollut, mutta hyvin näkyi sieltäkin. liukuportaat ++
Tuure: **** – liukuportaita oli paljon, ja näkymät alas rakennuksen sisällä varsin vaikuttavat

Juha: **1/2 – epäselviä opasteita ja valtava alue, josta tosin shoppaillessa varmaan löytäisi mitä tahansa; vaihtoyhteydet kammottavia
Jukka: *** – haastetta reitinhaussa piisaa, mutta mikäpä siinä
Tuure: ***** – äärettömän hämmentävä kompleksi, oletan että se on tarkoituksellista

Yodobashi Camera
Osakan isoin(?) elektroniikkatavaratalo

Juha: ***** – jos jaksaa etsiä, täältä varmaan löytää kaiken elektroniikan mitä ikinä tulee tarvitsemaan
Jukka: **** – tarjonnasta ei puutetta, välkettä jokaiseen makuun
Tuure: ***** – kerrassaan mainio valikoima

Namba – Arashiyama -junayhteydet
Kaksi eri junaa, joilla pääsimme Kioton laidalla sijaitsevaan Arashiyamaan.

Juha: *** – ihan tavallisia junia olivat
Jukka: *** – juna meni eteenpäin
Tuure: *** – vaikuttivat kovin tavallisilta junat

Togetsu-kyo-silta ja sen ympäristö
Vanha silta perinteisen Japanin hengessä

Juha: ***1/2 – hienoa seutua, joka olisi ollut kerrassaan upeaa jos autotiet olisi muutettu kävelykaduiksi
Jukka: **** – eipä autot haitanneet, paikka oli kiva
Tuure: *** – liikaa turisteja, siitä miinusta takaisin kolmeen tähteen

Keifukun pikkujuna
Arashiyamasta Kioton luoteisten temppeleiden läheisyyteen

Juha: **1/2 – jännät näkymät, mutta liian pieni ja täysi juna; voisivat ajaa tiheämpiä vuoroja tai hankkia useampia vaunuja
Jukka: ***1/2 – juna meni eteenpäin, kiva reitti kuitenkin
Tuure: ***** – tällaisia kaikkien japanilaisten lähijunien pitäisi olla – muistaakseni Miyazakin animeissakin on ollut tällaisia

Kävelyreitti Omuro-Ninnajista Kultaiseen temppeliin

Juha: *** – pidempi kuin odotettiin, kuten etäisyydet Kiotossa olivat ylipäänsäkin; seutu oli kiinnostavaakin vain ajoittain
Jukka: *** – kävelymatkaa riitti, ja lämpöä löytyi, mutta perille päästiin
Tuure: ** – liikaa autoja liian lähellä ja matkalla hyvin vähän nähtävää

Kultainen temppeli
Eli japanilaiselta nimeltään Kinkaku-ji

Juha: ** – arvosana suhteutettuna paikan ennakkomainintaan; olihan se neljän tähden paikka oikeasti, mutta ei nyt aivan ihan täysin pakkovierailukohde
Jukka: **** – kultaiselta temppeliltä olisi odottanut ehkä vielä jotain ++, mutta näyttävä se oli silti
Tuure: *** – pakkovierailukohde, mutta turisteja taas mahdottomasti, kuten Kioton alueella yleensäkin

Kioton bussit
Ja erityisesti bussi, jolla ajelimme Kultaisesta temppelistä kohti keskustaa

Juha: ** – bussi kulki, ainakin aina silloin kun sen moottori ei sammunut pysäkille tai liikennevaloihin
Jukka: *** – japanialaisten busseja ei vieläkään ole suunniteltu meikäläisen jaloille. Joka pysähdyksessä sammuva bussi oli hassu kuitenkin. Jännänä ilmiönä bussit tuntuvat toimivan hieman Left 4 Deadin panic-eventien tapaan – linja-auton saapuessa pysäkille jostain kulman takaa spawnasi muuten hiljaiselle kadulle joukko bussiin juoksujalkaa ryntääviä japanilaisia.
Tuure: *** – bussissa oli avoin ikkuna, josta pystyi kuvaamaan. Valitettavasti se oli niin korkealla että käsi väsyi. Muuten varsin normaali bussi.

Kioton keisarillinen puisto

Juha: *** – iso puisto, jossa satunnaisia pieniä täpliä kiinnostavampaa nähtävää siellä täällä
Jukka: **** – olihan se iso ja varmasti miellyttävä, jos olisi jaksanut tarkastella
Tuure: *** – puisto oli puisto, muta tässä vaihessa kaikki muut olivat jo kovasti väsyneitä, enkä ehtinyt edes keskittyä kuvaamiseen

Kioton metro

Juha: *** – aika pitkälti samanlainen kuin Osakassa
Jukka: **** – boonusta jännistä ovista
Tuure: *** – hyvin samanlainen kuin Osakassa, mutta toinen linjoista ilmeisesti automatisoitu tai jotakin, koska käynti metroon oli samanlaisista ovista kuin vaikkapa Pariisin automaattilinjalla

Kawaramachin kauppakadut

Juha: **1/2 – niitä oli paljon, mutta niistä oli hyvin vaikea löytää syötävää nälkäisenä ja väsyneenä
Jukka: ? – ei mitään muistikuvaa – käveleminen oli varmaan imenyt huomiokyvyn
Tuure: ** – isoja, paljon, täynnä, ei helppoa ja halpaa ruokaa.

Lähimarketti Osakassa
Takaisin Osakaan päästyämme ostimme ruoat täältä.

Juha: ** – taisi olla enemmän suunnattu omat ruokansa laittaville kuin valmista purtavaa kaipaaville ihmisille; kello kahdeksalta sunnuntai-iltana valikoimakin alkoi olla todella huono
Jukka: **** – sehän on selviö, mutta löytyihän sieltä valikoima toimivia mikrovalmisteisia aterioita
Tuure: **** – mikroateriat olivat hyviä, eikä niitä taida saada pikkukaupoista

Ensimmäinen Kioton-reissu
Kuinka hyvä reissu oli kokonaisuudessaan?

Juha: ** – ei sentään täysi epäonnistuminen, mutta suhteettoman paljon vaivaa tuli käytettyä verraten koettujen asioiden määrään ja hienouteen
Jukka: *** – Kyoto tuntui kivalta ja miellyttävältä paikalta, mutta matka siellä oli pitkä ja lämmin.
Tuure: ** – liikaa turisteja ja liikaa matkaa nähtävyyksien välillä

Koska meillä oli niin mukavaa, emme haluakaan vielä pois. Lähdimme shinkansen-rataa juuri vastakkaiseen suuntaan ja käymme katsomassa Shizuokan asemaa.

p.s. N810-nettijako toimii, jee!