Tuure ei kai vieläkään saanut multimediaansa tarpeeksi hyvään kuntoon, joten ei kuvia tähänkään merkintään ihan vielä. Huomiseen merkintään minun on pakko saada jotain kuvamateriaalia, tai muuten kaikki tarinointi Naran turremunkkimaskotista menee aivan hukkaan.

Vaikka uni tulikin nopeasti, se myös lähti aika hätäisesti pois. Heräsin toisen lentokone-elokuvan puolivälissä, juuri kun japanilaisen eläintarhan väki sai vehkeiltyä rahoituksen projektilleen saada pingviinit lentämään. Loppuosa matkasta kului nukkumista yrittäessä. Muilla tuntui olevan vaihtelevasti ongelmia; ainakin Antti ja Tuure vetelivät matkan loppupuolella tiheitä sikeitä.

Joskus loppuyöstä kävin kävelykierroksen koneen takaosassa vessakäynnin yhteydessä. Sillipurkkiosasto oli ahdettu täyteen japanilaisia. Monet olivat päättäneet – kai varmuuden varalta – pitää hengityssuojaimia päässään koko matkan ajan. Päässään sekä silmälaput että hengityssuojaimet nukkuvat japanilaiset näyttivät nuivahtaneilta Kamen Ridereilta.

Pari tuntia ennen koneen saapumista valot välähtivät takaisin päälle ja meille tarjoiltiin aamupala. Siihen sisältyi eilispäiväinen, nyt kovaksi kuivahtanut sämpylä, Valion jogurtti, ja siivu teollista munakasmassaa epämääräisen kastikkeen kera. Kahvia sai kupillisen, santsikierroksia ei tultu tarjoamaan. Kahvia sai santsikierroksen, mutta olin niin uninen että unohdin koko asian.

Kone löysi perille joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä ja pääsimme purkautumaan liki ensimmäisten joukossa ulos. Olimme vielä kohtuullisen hyvissä asemissa tulevia jonotuksia ajatellen senkin jälkeen, kun Tuure oli koukannut takaisin koneeseen hakemaan takkinsa.

Kansain lentokenttä on jännittävä paikka, jo pelkästään sijaintinsa vuoksi. Kenttää varten ei saatu hankittua mistään tilaa – mistään lähiseuduilta ei löytynyt tarpeeksi kansalaisia luovuttamaan maitaan ja ympäristönsä viihtyisyyttä kentälle, ja pakkolunastuksista oltiin aiemmin mm. Naritan kenttää pystyttäessä saatu todella huonoja kokemuksia – joten KIX yksinkertaisesti rakennettiin keskelle merta keinotekoiselle suorakulmaiselle saarelle. Nykyään sitä pidetään yhtenä ihmiskunnan suurimmista insinööritaidonnäytteistä.

KIX:n terminaali on maailman pisin yhtenäinen lentokenttärakennus, ja odottelu alkoikin melkein heti koneen ulkopuolelta – saapumisaulaan kun piti matkustaa sukkulajunalla, joka ei juuri silloin sattunut olemaan paikalla. Viiden minutin raidematkan ja muutaman käytävän jälkeen alkoi ensimmäinen osa saapumismuodollisuuksista; reitti ohjautui halliin, jossa maahan saapuvien ihmisten oli määrä luovuttaa koneessa täyttämänsä sikainfluenssalomakkeet. Samaan aikaan kenttävirkailijat tähyilivät lämpökameralla matkustajien ruumiinlämpöä kuumeen varalta.

Jonotus oli varsin pitkä – karanteenipisteestä oli yrittämässä päästä läpi satoja ihmisiä, mutta läpäisyä käsitteli vain kolme tiskiä. Ennen kaikkea monille vaikutti olleen kauhean vaikeaa täyttää lomaketta oikein, ja siitä saattoi esimerkiksi puuttua yöpaikan osoite tai passin numero. Täten jono aina vähän väliä pysähtyi paikoilleen hetkeksi, kun japanilainen virkaihminen yritti selittää huonolla englannilla uusimmalle matkaajalle että miksi hänen paperilappusensa ei kelpaa.

Kukaan meidän joukostamme ei onneksi päätynyt karanteeniin, joten jatkoimme matkaamme passintarkastukseen. Jokaiselta saapujalta otettiin samalla sormenjäljet ja naamakuva, minkä jälkeen passeihin kiinnitettiin 90 päivän turistiviisumi ja maastapoistumislomake. Sitten poimimme matkatavaramme, jotka näppärästi tulivat saman tien hihnaa pitkin kun saavuimme niitä odottamaan. Tämä oli toivottavasti sattumaa. Vielä tullitarkastus, ja olimme lentokentän saapumahallissa ja turvallisesti sisällä Japanissa.

Alakerrassa testasimme ensimmäisen kerran japanilaisia juoma-automaatteja – toimivat hyvin – ja hankimme läheiseltä infotiskiltä Surutto Kansai -liput (älkää tulkitko nimeä väärin, surutto ilmiselvästi tarkoittaa englannin sanaa “through”, eikä jotain aivan muuta). Suruttolla saa lähes koko Kansain alueelle ilmaiset julkiset matkat kolmen vuorokauden ajaksi. Tarkoituksemme oli käyttää sitä ensimmäisten päivien matkoihin, ennen JR Passin aktivoitumista ja vapaasti käytössä olevia Japan Railin junia.

Kun olimme maksneet ja saaneet matkapassit, jäljellä oli enää asioinneista vaikein – japanilaisen SIM-kortin noutaminen. Tuure oli tilannut työpaikkansa rahoilla (työsähköpostien lukemiseen!) koko matkan ajaksi kortin, jolla meidän oli määrä saada nopea ja rajaton kännykkänetti maailmalle. Tiesimme jo etukäteen noutopaikan sijainninkin kentän neljännessä kerroksessa check-inien lähellä, joten komplikaatioita tuli vasta sitten, kun tiskiltä Tuurelle vastattiin hengessä “emmä tiedä että mistä tollasia pitäis saada, käy kysyyn infosta”.

Kävimme kysymässä, ja info sanoi, että siltä äskeiseltä virkailijalta juurikin. Tuure palasi siis takaisin edelliseen paikkaan, tällä kertaa lomakeprintti ojossa, ja saikin nyt vastineeksi suuren ruskean kirjekuoren. Istuimme alas irkinkiilto silmissä, ja varttitunnin vääntämisen, neljän eri laitteen kokeilemisen ja yhden puhelinsoiton jälkeen saimme lopulta yhteyden toimimaan. Tuure julisti voiton nettiin, ja sitten pakkasimme tavarat laukkuihin ja aloimme miettiä seuraavaa operaatiota.

Osakan päivä oli sateinen ja melko lämmin, joten ilma oli nihkeä ja hiki valui. Kello ei ollut vedes yhtätoista, ja huone Weekly Mansion Osakasta oli luvattu meille vasta neljäksi, joten totesimme, että meillä ei ole kiirettä. Päätimme Osakaan matkaamisen sijaan lähteä kurkkaamaan, että mitä löytyy lyhyen bussimatkan päässä sijaitsevasta Observation Hall -nimisestä rakennuksesta. Ennakkotietojen mukaan kyseessä oli matkailijoiden viihdekeskus, josta löytyisi muun muassa museoita, myymäläkerros, ravintolakerros, sekä tähystystaso, josta lentokenttää voisi ihastella.

Perille ei päässyt jalan, joten etsiydyimme bussiin. Observation Hall Loop Bus maksoi sata jeniä (n. 80 senttiä) suuntaansa, ja oli todellakin nimensä veroinen – matkalla se varmaan tuplasi etäisyyden linnuntiehen nähden lentokentän monimutkaisten ja kiemurtelevien tieratkaisujen takia. Perillä kohtasimme pettymyksen. Observation Hall ei ollutkaan huikaisevan moderni korkea tähystystorni, vaan kaksi viisikerroksista betonitaloa. Bussi pysähtyi heti lähemmän viereen, ja sen ovelta oli vain muutama askel sisälle.

Myöskään sisäpuoli talosta ei aivan huikaissut. Ensimmäisessä kerroksessa oli vain aula, ja toisessa kerroksessa sijaitsi jonkin sortin ympäristövirasto. Kolmannessa oli Concorde-museo, joka oli kiinni. Neljännen “myymäläkerros” sisälsi yhden myymälän, joka myi tavaraa lentokoneharrastajille. Myymälästä pääsimme siltaa pitkin naapuritaloon, jonka “ravintolakerros” oli yksittäinen kahvila, jonka myyjä ei ollut paikalla. Ohitimme kahvilan ja kiipesimme ylös tähystystasolle, joka osoittautuikin sitten ainoaksi oikeaksi syyksi vaivautua tulemaan visiitille KIX:n tähän syrjänurkkaan. Rakennus nimittäin oli sijoitettu likipitäen optimaaliselle sijainnille lähtevien lentokoneiden seuraamiseksi. Tuure vietti hetken ottaen kuvia, ja saimme sopivasti katsella, kuinka Finnairin koneemme lähti takaisin paluumatkalle Suomeen.

Palattuamme alas likipitäen samaa reittiä erisuuntaisilla liukuportailla rakennus pullauttikin meidät ulos sen eri puolelle. Sinne oli pystytetty näppärästi bussien lähtöpysäkki, ja vielä näppärämmin bussi saapui juuri samalla hetkellä poimimaan meidät mukaan. Pääsimme muutamassa hetkessä takaisin lentokentän saapumisaulaan, ja siirryimme sieltä Nankain junalla Osakan keskustaan.

Japanissa – tai ainakin Osakassa – ilmeisesti ainoat junat, joissa on VR-tyyliset paripaikkarivit käytävän vierellä, ovat shinkanseneja ja Limited Expressejä. Niihin Surutto Kansaimme ei riitä ilman lisämaksua, joten ajelimme kaupunkiin Airport Expressillä. Se on käytännössä lähijuna, joka pysähtyy vain harvoilla pysäkeillä. Keskellä päivää matkustaessa juna ei ehtinyt kovinkaan täyteen ennen kuin saavuimme perille Namban isolle asemalle.

Finnairin laiha aamiainen ei ollut pitänyt nälkää poissa kovin pitkään, ja nyt kaipasimmekin kaikki ruokaa. Onneksi japanilaiset juna-asemat ovat käteviä paikkoja nälän tyydyttämiseen. Olin lukenut paljon hyvää japanilaisista bentooista – eli muovirasioihin pakatuista lounaista, joista saa suunnilleen kouluruoan ravintoarvot 300-500 jenin hintaan – joten etsimme ensimmäisen lähikaupan ja valitsimme sieltä 400 rahan lounaslaatikot mukaamme. Myyjä lämmitti lounaat mikrossa ja antoi mukaamme syömäpuikot, joten tarvitsimme enää vain paikan, jossa nauttia ensimmäisen kunnon ateriamme pitkään aikaan.

Sellaisen löytäminen ei ollutkaan helppo homma. Osakalaisilla juna-asemilla nimittäin ei ole istuimia yhtään missään, ja Namba oli niin valtava asema, että istuinten puute suorastaan korostui. Valitsimme suunnan ja kävelimme sinne pitkän matkaa löytämättä mitään ratkaisua lepopulmaamme, ja lopulta valitsimme vain sopivan syrjäiset portaat, valtasimme niistä yhden reunan, ja aloimme ruokailla. Ohikulkevat japanilaiset katsoivat meitä paheksuen, ja noin puolivälissä ruokailua paikalle saapuikin käsiä heilutteleva asemavirkailija, joka ilmoitti, että ei, ei siinä saa istua. Hetken mietinnän jälkeen hän sanoi että meidän pitäisi mennä puistoon syömään, ja osoitti lähintä uloskäyntiä.

Tottelimme ohjetta, ja kävelimme märkään ulkoilmaan. Lähistöllä ei ollut mitään oikeaa puistoa, mutta sentään pieni aukio, jonka reunoilla oli istuimiksi kelpaavaa kiviaitaa. Söimme ruoat nopeasti märällä kivellä istuen ja ehdimme takaisin sisälle ennen kuin sade jatkui.

Kello lähestyi hiljalleen kahta, meitä väsytti, ja tarve peseytymiseen oli ilmeinen, joten päätimme, että nyt odottaminen sai riittää. Lähdimme Weekly Mansion Osakaa päin koettamaan onneamme huoneen saatavuuden kanssa. Majoituspaikka oli kahden metromatkan päässä. Pääsimme siis samalla tutustumaan Osakan metroverkkoon. Se osoittautui karuksi ja kävelyintensiiviseksi joukkoliikennevälineeksi. Jokaisella asemalla joutui kulkemaan jalan reilun pätkän.

Emme olleet silloisessa tilassamme kovin hyvää matkaseuraa natiiveille; silmät harittivat, olimme peseytymättömiä ja haisimme hieltä. Useampikin vaunun matkakumppani tuntui antavan signaaleja siihen suuntaan, ettei lainkaan arvostanut läsnäoloamme – tai kenties minä kävin huonosta olosta vainoharhaiseksi. Joka tapauksessa hetken aikaa japanilainen ystävällisyys ja kohteliaisuus tuntui pelkältä huonolta myytiltä.

Sitten olimmekin taas maan pinnalla, ja hetkeä myöhemmin Weekly Mansion Osakan edessä, missä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Paikalla oli onnekkaasti henkilö, jonka kanssa olin jutellut sähköpostitse varausta tehdessäni, ja hän esittäytyi kädestä pitäen ja toivotti meidät tervetulleeksi Japaniin. Huonekin oli jo täysin valmiina, joten täytimme kiitollisena kasan lomakkeita, maksoimme, pääsimme oman huoneen lepoon, ja kaikki oli taas paremmin.

Weekly Mansion Osakaa voisi lähinnä kuvata huoneistohotelliksi, tai jopa vuokra-asuntolaksi. Sieltä saa pitkiksi ajoiksi täysin varustettuja huoneistoja matkalaisten käyttöön kohtuulliseen hintaan. Me olimme varanneet kahden makuuhuoneen asunnon, jossa oli toisessa huoneessa kaksi vuodetta ja toisessa yksi, sekä lisäksi olohuone-keittiössä taitettava sohvasänky. Huoneen varustetasoon kuului myös oma WC, oma kylpyhuone (ilman WC:tä), kaksi televisiota ja ilmainen internet. Kiistelimme lyhyen hetken siitä, että onko suihkussa käynti vai internetin virittäminen tärkeämpi projekti, ja lopulta Tuure ja Antti jäivät virittämään nettiä kuntoon sillä aikaa kun minä menin peseytymään.

Palatessani netti olikin jo toiminnassa. Antin Airport Express oli tuettu G.R.R. Martinin romaanin ja nenäliinapaketin varaan, ja meillä oli siis käytössämme ikioma luotettava langaton lähiverkko. Tietokoneet kaivettiin esille, ja pääsimme päivittämään blogia ja lähettämään terveisiä takaisin Suomeen.

Palautumisemme kesti muutaman tunnin. Ehdimme todeta, että meillä ei ollut läheskään tarpeeksi toimivia sähkötöpselisovittimia mukanamme – Kiinasta tilatut alle dollarin adapterit kun eivät olleetkaan oikein kelvollisia (saatika turvallisia). Kaivoimme netistä tietoa Osakasta, ja päätimme lähteä tutustumaan Shinsaibashin ja Namban alueeseen tarkemmin – sieltä luvattiin löytyvän isoja elektroniikkakauppoja ja jopa ihan oikea Apple Store. Antti taas oli sopinut erään go-puolen kaverin kaverinsa kanssa tapaamisen viiden ja kuuden välillä go-salonkivierailua varten. Kävelimme yhdessä metroasemalle, mistä Antti jatkoi matkaansa jalan pohjoisemmaksi ja me testasimme toisia metrolinjoja Shinsaibashiin.

Jo ensimmäisen metromatkan tapauksessa kävely maan pinnalta metroon ja linjojen vaihto oli tuntunut liiallisen työläältä, ja nyt valitsemamme reittiratkaisu oli liki tuskallinen. Tuntui siltä, että asematunneleita piti joka välissä kävellä vähintään yhden metropysäkin välimatkan verran. Osakan metro ei ansaitse hyviä pisteitä ainakaan vaihtojen organisoinnin puolesta.

Nousimme maan pinnalle Shinsaibashi-sujiin, eli Shinsaibashia halkovaan katettuun kauppakatuun. Se on kaupunginosan isoin nähtävyys, ja reunustettu pienillä kaupoilla kilometrien matkalta. Kävelimme sitä ensin pitkän pätkän yhteen suuntaan. Paikallistettuamme itsemme lopulta kartalta totesimme, että olimmekin menossa poispäin Nambasta. Käännyimme siis ympäri, palasimme takaisin, ja jatkoimme lähtöristeyksestä edelleen samaan suuntaan. Shinsaibashin kaupat eivät olleet teekkareille kauhean kiinnostavia; herkku- ja muotipuoteja oli paljon. Meidän mielenkiintomme heräsi kunnolla vasta Namban puolella, kun löysimme Tsutaya-tavaratalon, joka myi DVD:itä, CD:itä, kirjoja, mangaa ja videopelejä. Päästyämme sen nörttitavarakellariin huomasinkin yllättäen kärsiväni runsaudenpulasta – kerros oli pullollaan tavaroita, jotka olisin ostanut välittömästi, jos ne olisivat tulleet Euroopassa vastaan. Varttitunnin häkeltyneen valikoiman selaamisen jälkeen poistuimme ostamatta mitään. Toistaiseksi.

Tilanne vain parani, sillä seuraava kauppamme oli Bic Camera, valtava elektroniikkatavaratalo ja tämän ostosekskursion pääasiallinen kohde. Pian sisäänpääsyn jälkeen seuraamme liittyi aiemmin kännykkäosastolla “Sumimasen! Sumimasen!” -huudoin huomiota kerännyt myyjä, joka halusi auttaa meitä englanniksi. Kerroimme että kaipasimme Japani-yhteensopivaa Nokian laturia, ja hän katosi viideksi minuutiksi kysymään neuvoa joltakulta. Sitten hän palasi, ja valitsi edessämme olevasta hyllystä oikeat komponentit – japanilaisen yleiskännykkälataimen, ja siihen sopivan Nokia-konvertterin. Kysyimme myös uusia virtajohtoja, ja toisen tiedonhakureissun jälkeen myyjä suositteli meitä jatkamaan peremmälle kauppaan. Näin teimme.

Elektroniikkatavaratalossa riitti kerroksia enemmän kuin Helsingin Stockmannissa, ja kiinnostavat virtatarvikkeet oli hajasijoitettu ympäri sen kerrospaljouksia. Löysimme hakumatkan aikana muun muassa kokonaisen hyllyrivillisen USB-hubeja. Onnistuimme äkkäämään lopulta myös hyviä virtaratkaisuja, ja teimme irto-ostoksia useasta eri kerroksesta. Kauppaan olisi voinut vajota vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta ennen pitkää jalkani alkoivat pettää, ja ehdotin palaamista Weekly Mansioniin – tarpeeksi pitkän maanittelun jälkeen myös teimme näin.

Kävimme matkalla ostamassa lähikaupasta hyvää syötävää ja juotavaa, ja tasaannuimme sitten asuntoomme. Antti saapui runsasta tuntia myöhemmin, ja kertoi voittaneensa go-salongin omistajan, joka oli tasoltaan 6-dan. Toruimme häntä siitä, ettei hän ollut vaatinut salongin kylttiä itselleen voitonmerkiksi kuten taistelulajeissa dojon mestarin voittaneiden oli vanhoina aikoina tapana tehdä.

Loput illasta menikin sitten levätessä ja palautuessa. Tuure tappeli oman tietokoneensa kanssa, ja me muut kirjoittelimme matkapäiväkirjaa ja ihmettelimme Japanin TV:n sisältöä. Uni tuli illalla mainiosti.

Juha: ** – meluisa lento, huonot unet, sentään vessat pelasivat
Jukka: * – näin. ehkä silmäyksen oikeaa unta ehti saada
Antti: *1/2 – unien suhteen ei tosiaan ollut kehumista
Tuure: **1/2 – luulen että yölento voisi olla parempikin, mutta tämäkin olisi voinut olla paljon huonompi

Kansai International (KIX)
KIX on Osakan seudun suurin kansainvälinen lentokenttä, ja vieläpä rakennettu merelle kun maatilaa ei enää riittänyt

Juha: **** – pitkä kenttä oli pitkä
Jukka: **** – pitkä se oli
Antti: *** – ei mitään mullistavaa nähtävää, lisäksi paljon säätöä
Tuure: **** – selkeä rakenne ja virallinen spottausrakennus

KIX:n pandemiavarovaisuus
Sisään maahan ei päässyt ennen kuin todisti uskottavasti ettei voi kantaa sikainfluenssaa. Jos ei pystynyt, saattoi päästä sen sijaan pariksi päiväksi karanteeniin.

Juha: *** – jono veti huonosti, vaikka tarkastettiin vain lämpökameran kuva ja itse täytetty lyhyt lomake
Jukka: ***1/2 – hyvinhän se toimi, kun oli muistanut täyttää kaiken eikä ollut amerikkalainen
Antti: ***1/2 – ei lisättävää edellisiin, ainakin itsellä meni ihan sujuvasti
Tuure: *** – vaikea kuvitella että karanteenitarkastus voisi olla enemmän ok, mutta toki perusluonteeltaan negatiivinen kokemus

KIX:n Observation Hall
Lentokentän reunan palvelurakennus, josta pystyi stalkkaamaan lähteviä lentokoneita.

Juha: *1/2 – päivän isoin pettymys, näki vain lentsikoita hyvin
Jukka: ** – merelliseltä lentokentältä käsin näkyy yllättäen paljon vettä
Antti: * – olisi saanut olla edes vähän korkeampi; oikeastaan hukkareissu, mutta onneksi aikaa riitti
Tuure: ****1/2 – en ymmärrä pettymystä, näkymä nouseviin koneisiin oli mainio – päivän parhaita asioita

Nankain Airport Express -juna Nambaan

Juha: *** – perusjuna
Jukka: *** – meni eteenpäin
Antti: *** – ei mitään ihmeellistä
Tuure: ** – en muista kokeneeni peruksempaa lentokenttäjunaa – yleensä niissä on ollut ainakin istumaorientoitunut penkkilayout

Osakan metro

Juha: **1/2 – hitaahko vuoroväli, hyvä peitto, liikaa käveltävää vaihdoissa
Jukka: *** – toimii. Vaihtoja on.
Antti: *** – vaihdot epäkäytännöllisiä, ei juuri muuta vikaa
Tuure: *** – kattavuus mainio, mutta mukavuus ja vuorovälit kompensoivat

Shinsaibashin ostoskatu
Tämä on Osakan tärkein kauppakeskittymä.

Juha: **** – pidempi kuin KIX?
Jukka: **** – silmänkantamattomiin pikkukauppoja jotka myyvät kaikkea. Ihmisiä. Köyhän opiskelijan tm paratiisi.
Tuure: **** – pitkä kauppakatu on pitkä – valitettavasti suureksi osaksi vaatekauppoja, joskin ehkä vähemmän kuin pahimmillaan saattaisi olla vaikka länsimaissa

Tsutaya, Namba
Nambasta löytynyt monikerroksinen viihdetavaratalo, josta löytyi kirjoja, DVD:itä ja pelejä yllin kyllin. Pohjakerros oli omistettu mangalle, konsolipeleille ja muulle nörttitavaralle.

Juha: ***** – täällä meni raukkapolo Japani-harrastaja tainnoksiin; liikaa tavaraa, miten täällä muka osaa tehdä ostoksia?
Jukka: **** – sepä. uusia xbox 360-pelejä taisi olla tarjolla tasan resident evil 5. Pyh.
Tuure: *** – Japaniharrastumatonta vaikutti lähinnä koko ja musiikkivalikoima – aakkosjärjestys olli myös ihmeellinen

Bic-Camera, Namba
Bic on yksi Namban alueen isoimpia elektroniikkatavarataloja.

Juha: ****1/2 – iso kuin mikä, ja meluisa/eloisa myös
Jukka: **** – sensory overload. Tripodien vieressä olutta, viskiä yms.
Tuure: ****1/2 – tekisi mieli sanoa että mitä täältä ei löydä, sitä ei tarvitse – emme kuitenkaan lötäneet Apple-laturiin paikallista pistoketta, joten en sano

Go-salonki
Antin iltavierailukohde Minamimorimachissa.

Antti: ***1/2 – hyvin piilotettu paikka, jossa ystävällinen omistaja (minun ei tarvinnut maksaakaan) ja hyvät pelivälineet – liekö johtunut vuorokaudesta tai vuorokaudenajasta, mutta ihmisiä oli harmillisen vähän

Weekly Mansion Osaka (ensivaikutelma)

Juha: **** – ikääntynehkö talo ja laitteisto, mutta muuten kerrassaan mukava – myös hintatasoltaan (3250 jeniä per yö per henki)
Jukka: **** – kerrassaan toimiva vaihtoehto.
Antti: ****1/2 – mainio hinta-laatu-suhde, tärkeimmät varusteet nettiä myöten löytyy
Tuure: **** – varsin mainiosti varustettu paikka – luulen että neljä tähteä on aiempien matkapäiväkirjojen asteikolla vähättelyä

Taksikyyti
Juha: **** – paljon, paljon helpompaa kuin busseilu, ja neljällä hengellä melkein edullistakin
Antti: *** – näppärää ja nopeaa, muttei silti ihan hintansa väärti
Tuure: **** – ehdoton valinta neljällä hengellä, nopea ja mukava
Jukka: **** – kuten sanottu, ehdottomasti voittoisa vaihtoehto busseiluun

Helsinki-Vantaa
Juha: *** – kaipaa isompia myymälöitä käyttöesinevalikoimilla, ja ennen kaikkea sitä kehärataa valmiiksi
Antti: *** – ei lisättävää edelliseen
Tuure: *** – pieni ja helppo kenttä, mutta ei kengänpohjallisia
Jukka: *** – eipä lisättävää. Helsinki-vantaa on.

Boeing MD11
Juha: **** – iso ja komea kone, etuosassa jopa melkein tilava
Antti: ***1/2 – ei hassumpi kapistus, oheistuotteita jaettiin myös kivasti (mm. viltti, tyyny, kuulokkeet, silmälaput)
Tuure: ** – vanha ja meluisa kone, jonka turistiluokasta onneksi saatiin paikat edestä, missä istuinjärjestely on vain 3+4+2
Jukka: *** – tilaa on melkein nukkumiseen ja melunkin saa tulpilla melkein ei-häiritsevälle tasolle. Plussana lennolla esitetty Adam Sandler-jengin leffa parani eksponentiaalisesti japanidubeilla katsottuna.

Finnairin tarjoilu
Juha: ***1/2 – japanilais-suomalainen ruoka on jännää, ja sitä oli riittävästi
Antti: **** – tarjoilu pelasi, ruoka oli hyvää ja sitä tosiaan oli myös riittävästi
Tuure: *** – perus
Jukka: *** – ulkoisesti industrial-henkinen lentokonesapuska teki tehtävänsä olematta erityisen maukasta tai pahaakaan.

Havahduttuani hereille haroin kännykän käsiini ja katsoin kellonaikaa. Se oli kuusi aamulla. Olin mennyt nukkumaan kello kahdelta. Tunsin silti itseni pirteäksi, ja olo oli muutenkin kerrassaan mainio. Mietin asiaa hetken ja totesin, että kai syypää hassuun tilanteeseen oli matkakuume. Olin kuitenkin ollut kiinnostunut Japanista jo kymmenen vuoden ajan, ja vasta nyt olin pääsemässä ensimmäistä kertaa käymään maassa. Kaivoin siis läppärini esiin ja aloin kerrata matkasuunnitelmaa.

Ei toki mennyt pitkää aikaa ennen kuin kehoni huomasi, ettei ollut nukkunut minkään vertaa. Minun olli pakko palata vajaata tuntia myöhemmin peiton alle aamu-unille.

Todellisesti heräsinkin vasta yhdeksän ja kymmenen välillä. Tämä herääminen oli paljon ensimmäistä unisempi. Nousin hereille ja siirryin vaivoin kylppäriin pakkaamaan vaatteitani, ja hetken päästä myös vieraspatjalle majoittunut Jukka heräsi ja kaivoi Eee-kannettavansa esiin. Murahdimme toisillemme huomenet ja jatkoimme omien puuhiemme toimittamista.

Kello yhden maissa olin saanut pakatuksi, ja Antti ja Tuure saapuivat kämpälleni omien laukkujensa kanssa. Tilasimme ja söimme pizzat, ja saimme niistä niin hyvät annokset suolaa ja rasvaa että tuskin Japaninkaan päässä huvittaa aivan heti turvautua roskaruokaan.

Kun kaikki oli kunnossa, kutsuimme taksin ja kiidimme helatorstain autioittaman tieverkoston halki lentokentälle. Taksi oli nopea, se ehti odottamaan meitä jo ennen kuin olimme matkalaukkuinemme tien varressa. Lentokentälle saavuttuamme viimeistelimme jo edellisenä yönä netissä aloittamamme check-inin (valitsimme silloin hyvät paikat) ja kävimme tekemässä ostoksia ennen laukkujen luovuttamista. Suosituimmat ostokset olivat vähemmän yllättävästi käsidesinfiointiaineet ja jenit.

Helsinki-Vantaa on yksi Suomen harvoja paikkoja, joissa jono-optimointi (eli yhdestä jonosta toiseen loikkaaminen) kannattaa.
Jos optimoida yrittää vaikkapa S-Marketissa, siitä seuraa vain pahaa mieltä – kassalle päästyään useimmiten huomaa että alkuperäinen jono olisi kumminkin ollut nopeampi. Lentokentällä taas ihmiset kaiketi jännittävät niin paljon, että jättävät kokonaan huomaamatta, että sadan metrin päässä liki autiossa lähtöaulassa voisi olla esimerkiksi tyhjä rahanvaihtopiste ja turvatarkastusportti.

Tällä kertaa lähtöaulan 2 turvatarkastuksessa oli noin 50 hengen jono, joten kävelimme tyylikkäästi sen vierestä lähtöaulaan 3, ja sieltä välittömästi tarkastuksen läpi ilman jonotusta. Sisällä ihastelimme hetken Pentikin matkamuistolumipalloja (autenttinen fiilis, mutta eivät ole kylmiä tai märkiä!) ja kävimme ostamassa suudesinfiointiainetta (eli minttuviinaa). Siirryimme sitten jonottamaan Schengen-alueen ulkopuolisten lentojen passintarkastukseen. Ainakin hetkeksi – valppaat hoksottimemme äkkäsivät, että aivan tarkastuspisteiden reunassa oli autio EU-kansalaisille tarkoitettu avoin pikaväylä, jota kukaan ei tajunnut käyttää. Jonotus olikin hetkessä optimoitu ohi.

Sisällä ulkolentoalueella ennätimme sopivasti tehdä viimeiset Suomen-blogaukset ennen kuin kutsu portille kävi. Kone oli niin iso, että se täytettiin osissa – me saimme vielä lisää aikaa, koska olimme käyneet vaihtamassa paikat koneen etuosaan. Alun perin päämme menoksi oli varattu takapuolen paikkoja, eli MD11:n sillipurkkipuolta. Siellä penkkejä olisi ollut 3 + 4 + 3, kun taas edempänä oli 3 + 4 + 2 riviä kohti. Ero käytävätilan määrässä oli huomattava, ja pääsimme kaiken lisäksi istumaan pareittain.

Finnair ei nuukaillut varusteiden määrässä. Paikoilla meitä odotti vesipullo, viltti, tyyny, ikiomat kurjalaatuiset nappikuulokkeet ja yösetti, joka sisälsi hammasharjan, hammastahnan, korvatulpat ja silmälaput. Pian nousun jälkeen meille jaettiin muutakin hupia, kuten esimerkiksi Japanin valtion virallinen lomakepaketti. Virkamiehet halusivat jäljittää maihinnousutietomme, tullattavat tavaramme, ja lisäksi selkeästi tuoreemmalla lomakkeella selvittää, että olimmeko olleet tekemisissä pohjoisamerikkalaisten ihmisten kanssa viimeisen kymmenen päivän aikana. Arvoimme hetkisen tulevan hotellimme osoitetta; Japanissa osoitteet eivät ole usein paljonkaan väärti, joten meillä ei ollut yhteystietoja tallessa. Onnistuimme sentään päättelemään osoitteen uusiksi kartasta ja ulkomuistista.

Lentoon lähtö (tai siitä seurannut paineenvaihtelu?) sai minut hyvin uniseksi, joten olin helpottunut siitä, kun Finnairin illallinen vihdoin jaettiin. Ruoka oli viehättävä sekoitus suomalaista ja japanilaista ruokakulttuuria – kanaa vihanneksilla, lisukkeina salaattia, kylmiä nuudeleita, sämpylää ja ruisleipää. Mukana tuli pussillinen nori-merilevää höysteeksi. Viimeinen selkeä muistoni ennen nukahtamista oli, että kaadoin norin pääruoan päälle ja söin sen sillä höystettynä. Nori sai kanan maistumaan kalalle.

Tuure etsiytyi paikalle pääsemisen jälkeen hyviin kuvausasemiin – napsiakseen kuvia lentokoneista. Emme ehdi enää tänään lähettää kuvia blogiin, eli joudutte odottamaan niiden näkemistä huomiseen. Antti, Juha, Jukka ja Tuure matkustavat nyt Japaniin.