Ja sellaiseksi se osoittautui myös paikan päällä!

Aamu oli melko hajanainen; Olli oli vääntänyt edellisen päivän kävelyllä jalkansa solmuun, Juha oli flunssatoipilaana, ja Tuure puolestaan hiljalleen sairastumassa. Lähdimme silti kaikki neljä matkaan, ja suhahdimme shinkansenilla lyhyen matkan Himejin kaupunkiin. Osakan päärautatieasemalla Juha vietti hetken aikaa Japan Rail Passiaan aktivoiden, hän kun ei ollut edellisenä päivänä sitä pystynyt muiden kanssa tekemään.

Himejin ensimmäinen nähtävyys kohdattiin heti asemalaiturilta laskeutumisen jälkeen – kaupungin shinkansen-odotushalli oli nimittäin kerrassaan yleellinen. Sen nurkkaan oli istutettu kookas kannettava pyhättö katseltavaksi, ja lukuisat sohvaryhmät takasivat, että luotijunia odottavilla matkaajilla olivat asiat mukavasti. Shinkansen-lippuporttien toisella puolella oleva tavallinen JR-asema taas oli normaalia rutiinia – kolkkoja saleja ja käytäviä, ja pitkähkö kävelymatka asemalta ulos saakka.

Päivä sentään oli nätti, ja samoin Himejikin. Kaupunki on kohtalaisen kookas 500 000 asukkaallaan, mutta keskusta ei silti tuntunut kovinkaan vaikeasti hallittavalta. Kevyen liikenteen väylät olivat leveitä, ja monet himejiläiset olivatkin valinneet kulkuvälineekseen pyörän. Harmi että täälläkin paikallisilla tuntui olevan vaikeuksia ajaa pyörillään suoraan tai tien reunassa, joten pyörällä kulkijoita joutui varomaan.

Eiiii! Älkää pyöräilkö kauppakeskuksissa, typerät japanilaiset!

Saimme ainoan kerran hyötyä ostamastani Lonely Planet: Japan -kirjastakin, sillä se ehdotti meille ruokailua läheisessä kaisekihenkisessä ravintolassa. Ruokailusta onkin jo aiemmin kirjoitettu toisessa merkinnässä.

Ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa kauppakatua pitkin kohti linnaa. Katu oli aika samankaltainen Osakan Shinsaibashi-sujin kanssa, mitä nyt täällä kaupat olivat pienempiä ja kadulla oli enemmän tilaa kävellä. Kokonaisvaikutelma oli sympaattisempi – etenkin kun keskeltä katua löytyi mm. katosta riippuva kello, jossa oleva kyltti kertoi englanniksi, että montako minuuttia matkaa Himejin linnalle vielä olisi.

Ah, enää 13 minuuttia linnalle.

Aseman ja linnan välinen etäisyys taittui nopeasti. Linnan tuntumassa tavalliset himejiläiset loppuivat ja astuimme turistien valtakuntaan. Linnaa olivat katsomassa paitsi tavanomaiset ulkomaiset turistipariskunnat, myöskin pienet japanilaisten tätien ja setien joukot ja yksittäiset salarymanit, jotka olivat varmaan onnistuneet löytämään liikematka-aikataulustaan tilaa paikallisen nähtävyyden näkemiseen.

Aiemmin Himejin linnan kylä ulottui aina ulompaan vallihautaan asti, mutta nyt sen rakennukset oli korvattu puistoilla ja isolla aukealla. Jo puistossa huomasi, että Himejissä otettiin sikainfluenssa vakavasti – sen WC:ssä käskettiin terävään äänensävyyn huolehtia käsien desinfinnoista heti vessakäynnin jälkeen, jotta “new type influenza” ei pääsisi leviämään.

Himejin linnan kartta vanhoina aikoina

Ostimme linnaliput automaatista ja kävelimme sisälle. Heti lippuporttien sisäpuolelle oli asetettu joukko desinfioimispulloja, ja toinen kehotus käsien puhdistamiseen. Ohjeet lisäksi sanoivat, että Himejin alueella ei saanut syödä tai juoda, ja että kävely olisi rasittavaa, joten vierailijoiden pitäisi huolehtia nestetasapainostaan.

Himeji on iso linna, joka on japanilaiseen tapaan suunniteltukin tahallaan aika hankalaksi kuljettavaksi – näin voidaan hämmentää hyökkäysjoukkojen etenemistä. Itse päälinnoituksen lisäksi linnan alueeseen kuului lukuisia pienempiä rakennuksia, kuten esimerkiksi satoja metrejä pitkä yhtä muurinsivua korvaava vanha palvelusnaisten talo. Turisteja varten suunniteltu valmis linnan pihoja ja rakennuksia kiertävä kävelyreittikin kulki sen halki. Sisään ei saanut mennä kengät jalassa, vaan jouduimme riisumaan ne ovella ja kantamaan niitä muovipussissa mukanamme aina koko sisäkävelyreitin toiseen päähän asti. Pitkä talo oli jännittävä, eritoten kun se yllättäen maaston kohotessa vaihtoi kesken kaiken kerrosta, mutta jatkoi muuten liki identtisen näköisenä.

Talon jälkeen esittelypolku kiersi pienen spiraalin päälinnoituksen ympäri, ennen kuin ohjautui viimein sinne asti. Linnan pihalle oli kerääntynyt useita kymmeniä matkaajia levähtämään ja katselemaan linnaa ulkoa. Me viivyimme paikalla hetken – Tuure otti kuvia vielä toisen hetken ajan – ja jatkoimme sitten linnaan. Myös sen porteilla piti jättää kengät pois.

Himejin linnan päärakennus on aika iso.

Himejin päärakennuksessa on monen monta kerrosta, joista jokainen pienenee suhteessa edelliseen. Alun perin alinta kerrosta käytettiin varastona ja ylempiä erinäisiin tarkoituksiin, mutta valitettavasti nyt linnaa ei oltu enää jaksettu sisustaa autenttisesti. Sen sijaan sisätilat oli muutettu museoksi, ja aika suuri osa tunnelmaakin oli saman tien kateissa. Turistit paimennettiin sisätiloissa mutkittelevaa kävelytietä pitkin museoesineiden ja niitä esittelevien kylttien ohi ylemmäksi. Ylimmässä kerroksessa oli sentään pieni pyhättö, penkkejä lepäämiseen, ja todella hyvät näköalat Himejin kaupunkiin.

Ylhäältä näki koko Himejin

Kun olimme saaneet näköaloista tarpeeksemme, lähdimme laskeutumaan takaisin toista portaikkoa pitkin. Tuure jäi vielä ylös ottamaan kuvia, Jukkakin tuli vähän perässä, ja minä ja Olli etenimme ensimmäisinä. Kun olimme viimein päässeet ensimmäisen kerroksen tasoon ja jatkaneet jonkin aikaa eteenpäin käytävää pitkin, meidät pysäytti hymyilevä virkailija, joka viittilöi meitä nousemaan portaita.

“Special event, this way, please.”

Kohotin kulmiani omituisuudelle. No, ainakaan koko linna ei oltu vielä nähty. Nousin siis edellä ylös seuraavaan kerrokseen, missä seisoi uniformuun pukeutunut mieshenkilö. Mies tervehti nopeasti, ja sanoi “this is Police, sit down!”.

Jähmetyin hetkeksi paikoilleni ja käännyin katsomaan, että kuulinko oikein. Erikoistapahtumasta olikin tulossa kovin erikoinen. Samaan aikaan Olli nousi perässäni toiseen kerrokseen. Ilmeisesti olin kuullut väärin, koska nyt virkailija viittilöi meitä jatkamaan eteenpäin käytävää pitkin.

Lähdimme siis eteenpäin, tällä kertaa epäluuloisempina. Hetken päästä käytävää alkoi jakaa kahtia tötsistä ja nauhoista koottu poliisien aitakyhäys, joka pakotti meidät käytävän päässä olevan jonon jatkoksi. Edellä seisovat turistit vaikuttivat aivan yhtä hämmentyneiltä – eritoten kun kesti viitisen minuuttia ilman, että mitään tapahtui. Jonon päässä oli toinen virkailija, joka toisinaan puhui radiopuhelimeen ja vilkuili ylös viereisiä portaitaan.

...mitä nyt tapahtuu?!

Jukka liittyi pian jonon jatkoksi, ja Tuurekin ehti saapua juuri kun suuri joukko japanilaisia turisteja käveli yksi kerrallaan alas portaita Special Eventistä. Turistit eivät sanoneet mitään, jatkoivat vain suut viivasuorina matkaansa käytävää pitkin. Kun viimeinenkin oli ohittanut meidät, jononpäävirkailija viittilöi puolestaan meitä nousemaan. Teimme työtä käskettyä, ja parin portaikon jälkeen olimme pienessä tornihuoneessa, jossa seisoi kaksi samoin pukeutunutta virkailijashenkilöä (poliisia?).

Ja… mitään muuta ei tapahtunut.

Special Eventistä oli sentään hyvät näköalat.

Special event oli ilmeisesti mahdollisuus päästä käymään yhdessä Himejin sivutornista. Tornista kieltämättä oli hyvät näköalat – erityisesti linnan päärakennukseen päin, jonka vieressä torni oli. Seisoskelimme hetken aikaa ikkunoista kurkkien ja ihmetellen, että tapahtuisiko nyt mitään oikeasti erikoista, ja sitten laskeuduimme takaisin alas ja jatkoimme matkaamme. Pian pääsimme vaihtamaan kengät takaisin jalkaan, ja noin varttituntia myöhemmin olimme taas linnan lippuporttien luona. Desinfioimme varmuuden varalta kätemme taas kerran.

Pihalta ostimme jäätelöt, ja jatkoimme sitten jälleen ostoskatua pitkin. Olli katosi välissä joukostamme huomaamattamme – hän oli puhunut aikeesta käydä ostamassa itselleen uusi hattu edellisen jäätyä Pendolinoon Suomessa, joten oletimme että hän oli toteuttamassa kutsumustaan. Itse kävelimme takaisin shinkansen-odotusaulaan ja vajosimme sohviin lähetettyämme Ollille ilmoitustekstarin sijainnistamme.

Olli saapui lopulta uusi komea hattu päässään. Hän oli jopa onnistunut käymään niin pitkän keskustelun myyjän kanssa, että oli saanut varmistettua, että kyseessä oli japanilainen hattu eikä mikään turha tuontituote jostain muualta. Vierailimme vielä paikallisessa lahjatavarakaupassa ostamassa himejiläisiä herkkuja, ja palasimme sitten Osakaan.

Osakan puolella Tuure päätti jäädä asunnolle potemaan flunssaa, kun taas me muut lähdimme kokeilemaan oosakalaista okonomiyakia. Tuure oli jo aiemmin saanut joltain paikalliselta irkkitutultaan suosituksia, joten lähdimme ne mukanamme etsimään ruokaa Amerika-murasta, Osakan kenties teinitrendikkäimmältä seudulta.

Amerika-murasta löysimmekin nopeasti Big Step -tavaratalon, ja sen kolmannesta kerroksesta kaarevien liukuportaiden takaa luvatun okonomiyakilan – paikan nimi ei valitettavasti muistu mieleen, koska suunnistimme sinne lähinnä sen tiedon avulla, että sen logossa on valkoinen siveltimenveto punaisella taustalla ja läjä kanjeja juuri tietyssä muodostelmassa. Lue okonomiyakikokemuksesta kertova Ollin merkintä.

Ruoan jälkeen teimme vielä lyhyen kävelykierroksen Amerika-murassa, joka oli ruokailun aikana ja auringon laskiessa herännyt kunnolla eloon. Nyt kadunvarsille oli ripoteltu tasaisesti trendikkäitä japanilaisia ihmisiä, jotka tuntuivat lähinnä hengaavan paikoillaan itsekseen hienoissa vaatteissaan. Tämän ajanviettomuodon järki ei oikein ehtinyt avautua minulle ennen kuin olimme jo saaneet viimeisteltyä kiertokäyntimme, ja palasimme metroa pitkin takaisin Weekly Mansion Osakaan. Loppuilta meni itse kullakin levätessä, sairastussa, tervehtyessä, ja muuten vain aikaa tapettaessa.

Illalla maistelimme keskenämme Himejin-tuliaisiamme, omenanmakuisia omenanmuotoisia leivoskarkkiasioita

...ja junaseikkailu siitä sitten tulikin!

Alla koko junaseikkailu interaktiivisena Google-karttana. Karttaa pystyy vierittelemään ja zoomailemaan vapaasti. Matkat on värikoodattu ajan mukaan; mitä tummempi reitti, sitä myöhempänä osana päivää se ajettiin.

Näytä Junaseikkailu Japanissa 28.5. suuremmalla kartalla

Seikkailuretkikuntamme varustettiin normaalivarustuksen lisäksi yhdellä miniläppärillä ja Tuuren videokameralla, ja se lähti liikkeelle Osakan perusleiristä klo 07:45. Ensimmäinen haaste oli oosakalaisen aamuruuhkan selvittäminen. Kohtasimme ruuhkan urheasti, ja se paljastuikin yllättävänkin lempeäksi vastustajaksi – maanalaiset tunnelit vetivät hyvin, emme joutuneet seisomaan turhia, ja mahduimme helposti sisään sekä metroon että JR:n lähijunaan.

Huomionarvoinen seikka tosin on, että JR:n lähijuna oli kolme minuuttia myöhässä. Kaikki lukemamme japanilaista kulttuuria ihannoivat artikkelit ja matkaoppaat ovat aina väittäneet, että junat ovat poikkeuksetta ajallaan. Juha koki itsensä katkerasti petetyksi.

Retkikuntamme ensimmäinen kaukojunayhteys oli rutiininomainen Hikari-shinkansen Shinosakasta Nagoyaan. Nagoyassa vaihdoimme ensimmäiseen kiinnostavampaan matkavälineeseen – Shinano-nimiseen “wideview”-junaan, joka muistutti kovasti suomalaista Pendolinoa, jonka joku oli keksinyt ehostaa isommilla ikkunoilla. Ajoimme sen kyydissä syvälle Japanin Alpeille, Shiojirin kaupunkiin asti. Matka kesti liki kaksi tuntia ja rata nousi korkeimmillaan kilometrin korkeuteen. Varhainen lähtö pääsi vaivaamaan maisemien katselua, sillä Juha nukahteli alkumatkasta ja Olli loppumatkasta.

Shiojirissa vaihdoimme naapurikaupunkiin Okayaan kiitävään Asuza-junaan (sekin Limited Express -luokkaa, mutta tavallisilla ikkunoilla). Vaikka olimmekin korkealla vuorilla, tämän yhteyden näkymät olivat kovin tylsiä; Okaya ja Shiojiri ovat kasvaneet niin hyvin kiinni, ettei ulkona näkynyt kuin tavanomaista japanilaista esikaupunkialuetta. Juha joutui viettämään tästä junamatkasta liki puolet vessassa. Matka kesti kahdeksan minuuttia.

Shiojiri ja Okaya olivat päivän matkasuunnitelmamme kauimmaiset kohteet. Ne sijaitsevat Naganon prefektuurissa, suunnilleen keskellä koko Honshuun saarta. Okayan vaihto – kuten kaikki vaihdot tähän asti – oli ajoitettu riittäväksi vain juoma-automaatilla pysähtymiseen ja seuraavaan junaan siirtymiseen. Seuraava juna oli tällä kertaa Japan Railin paikallisjuna, jolla aloimme palailla takaisin shinkansenin raiteita päin.

“Hiljalleen” on avainsana, sillä paikallisjunalla kesti matkansa kulkemiseen pidempään kuin Shinanolla, vaikka matkaa se ehti tehdä vain puolikkaan. Ainakin kahden eri koulun oppilaat käyttivät samaa junaa koulumatkoihinsa – ja olivat jostain syystä päässeet jo koulustakin, keskellä päivää – joten sisään lappoi aalloittain äänekkäitä ja pirteitä natiivilapsia matkaa piristämään. Vaikka matka kulkikin kaupunkialueiden läpi, myös näköaloja riitti, sillä kaupungit päättyivät tällä puolella Japania äkkijyrkkiin metsän kattamiin kukkuloihin. Tällä reitillä näkyi lumihuippuisiakin vuoria – olimme ehtineet jo tottua siihen, että Japanissa runsaan kilometrin korkuisetkin nyppylät ovat täysin rehevän kasvillisuuden peittämiä, joten tämä peräti yllätti.

Jäimme pois junasta Iida-kaupungin (väkiluku: noin Oulu) pysäkillä, ja pidimme hyvin ansaitun runsaan tunnin lepotauon. Lyhyt kävelymatka Iidan keskustassa aiheutti kuitenkin suuren pettymyksen; kaupungin ravintolat olivat viettämässä siestan kaltaista taukoa, ja olivat lakanneet palvelemasta asiakkaita päivän ajaksi. Onnistuimme onneksi saamaan ravintoa kadun varteen pysäköineeltä pakettiautonsa tavaratilasta takoyakia (mustekalatäytteisiä taikina-salaattipalloja) kokkaavalta japanilaiselta sedältä.

Koska aikaa oli vielä runsaasti, seuraavaksi vierailulistalla oli paikallinen ruokakauppa. Se ei osoittautunutkaan miksikään mitättömäksi nurkkakaupaksi, vaan isoksi ja paljolti suomalaisia kauppoja muistuttavaksi marketiksi. Hankimme sen leipätiskiltä uusia jännittäviä leipäkokemuksia; vaahterasiirappipullan, juustoleivän, ja japanilaisen halpispullan, jotka kaikki todettiin rahanarvoisiksi kokemuksiksi.

Iidalaisia eväitä - piristävä pulla ja purkki Pomon Sateenkaarivuoristokahvia

Sitten palasimmekin takaisin asemalle, ja nousimme junan kyytiin. Tämä seuraava juna, nimeltään Inaji, oli taas “wideview”-tyyppinen, ja sen reitti kulki takaisin shinkansenin radalle poikkeuksellisen hienoa reittiä pitkin. Seurailtuaan jonkin aikaa Iidan esikaupunkialueita rata nimittäin puikahti keskelle metsää, ja mukaili sitten Tenryuugawa-joen reittiä korkealla sen penkalla. Reitti tarjoili niin paljon ihastuttavia näkyjä, että alun perin Ollin suunnittelemat päiväunetkin taisivat jäädä väliin. Videokamera oli kovalla kulutuksella.

Ikkunakuvaa Inajista ennen kuin pääsimme joen varrelle

Inajissa opimme lopulta optimoimaan paikkamme näköalojen maksimoimiseksi; toinen istui toisella, toinen toisella puolella käytävää.

Pääsimme takaisin luotijunaradan varteen auringon ollessa jo laskiessa. Viimeisten kymmenien kilometrien aikana kuulimme ukkosenkin jyrähtelevän, joten päivän tähän asti hyvä matkasää tuntui olevan lopussa. Juha ylipuhui kuitenkin Ollin vielä pienelle kiertomatkalle – pistäytyminen sadan kilometrin päässä Shizuokassa nimittäin aiheuttaisi sen, että päivän junamatkan yhteenlaskettu pituus ylittäisi megametrin, eli 1000 kilometriä! Tämä oli sen luokan saavutus, että se piti ehdottomasti toteuttaa. Laiturilla huomasimme, että seuraava Hikari-shinkansen Tokion suuntaan itse asiassa lähtisikin alle kymmenen minuutin päästä. Siispä kiiruhdimme odottamaan sitä.

Pikaisen vaihdon järkevyys alkoi mietityttää heitä vasta siinä vaiheessa, kun shinkansen oli matkannut jo yli tunnin ajan – eihän pysähdyksettömältä yli 200 km/h matkaavalta junalta pitäisi mennä näin pitkään sadan kilometrin kulkemiseen!

Olli kaivoi esiin Lonely Planet Phrasebookinsa, ja hetken kertaamisen jälkeen kysyi asiaa naapuripenkin japanilaiselta rouvalta. Rouva vastasi, että juna pysähtyisi ihan kohta Shinyokohamassa.

Hälytyskellot alkoivat soida teekkareiden päissä, ja Juha tarkasti pahat ennakkoluulonsa todeksi kämmentietokoneeltaan – kyllä, he olivat saapuneet Tokion metropolialueelle. Hikari oli ehtinyt jo ajaa hujauttaa ylimääräiset 150 kilometriä Shizuokan ohi.

Hups, matka taisi mennä vähän pitkäksi.

Päätimme hyvittää pienen lipsahduksemme kävelemällä Shinyokohaman aseman ulkopuolelle ja filmaamalla videokameralla kuvaa kaupungista. Sitten ostimme paikallisesta lahjapuodista Yokohama-brändättyjä tuomisia Osakaan jääneille kumppaneillemme, ja lähdimme nuokkuvalle ja myöhäiselle paluumatkalle takaisin kotikaupunkiimme. Pääsimme takaisin Weekly Mansion Osakaan vasta täpärästi perjantain puolella – viimeisellä mahdollisella metrolla.

Paluumatkan aikataulut tarkastimme *huolella*.

Ei, mutta katsokaa! Kioton yönäköala!

Olli kertoi aiemmassa merkinnässä jonkin verran Kioton-päivän sujumisesta.

Osakassa taas päivä kului latteasti. Pistäydyin kerran ulos ostamaan läheisestä FamilyMartista bentoon, teepusseja ja muuta juotavaa, ja muu osa päivästä kului toipuen ja matkapäiväkirjaa jaj sen kuvagallerioita kirjoitellen ja julkaisten.

Vasta noin klo 23 ovi kävi ja muut saapuivat takaisin. Sanoivat metsästäneensä Kioton yönäköaloja niin suurella innolla, että oli mennyt hyvin myöhäiseksi. Myös kävelyä oli ilmeisesti tullut runsain mitoin – Ollin arvion mukaan hän käveli päivän aikana yli 20 kilometriä.

Maanantaina meillä oli hetkellisesti jo koko porukka koossa!

Olli saapui Kansai Internationaliin samalla lentokoneella kuin mekin, mutta vain kolme vuorokautta myöhemmin, ja olin luvannut, että ainakin minä olen Namban asemalla häntä vastassa kunhan hän sinne saakka on ennättämässä. Suihkun jälkeen puin päälleni ja jäin käsittelemään tietokonetta; Tuure ja Jukka heräsivät lopulta, Antti vain jatkoi uniaan. Kukaan kolmesta ei kuitenkaan ollut lähimaillakaan valmiina siinä vaiheessa kun Olli kertoi nousseensa Nankai Airport Expressiin.

Jätin siis muut teekkarit heräämään ja virkistäytymään, ja lähdin itse liikkeelle. Ostin asemalta päivän metropassin ja ajelin lopuillaan olevan aamuruuhkan mukana Nambaan, missä olin hyvissä ajoin; 20 minuuttia ennen teoreettista Ollin aikaisinta saapumishetkeä. Etsiydyin hyvään asemaan Nankain juna-aseman pohjoisessa lähtöaulassa ja jäin odottamaan ja katselemaan japanilaisia, jotka virtasivat aaltoina ulos junista ja suuntasivat töihin.

20 minuutin päästä ei kuitenkaan näkynyt ketään tuttua. Meni vielä toiset 20 minuuttia, ennen kuin sain tekstiviestin, jossa Olli ihmetteli, että milloin olen tulossa paikalle, ja että hän odottaa jo juna-aseman keskiaulassa. Hyvinpä olin miettinyt tapaamispaikan; en ollut tajunnut lainkaan, että junalaitureilta voisi päästä ulos useampaa eri kautta. Etsin siis tieni Namban sokkeloiden kautta toiselle asemalle ja toivotin siellä Ollin tervetulleeksi.

Hankimme myös Ollille metrolipun automaatista, ja ajelimme sitten minulle jo tutuksi tulleelle Tanimachi 4-choomen pysäkille kuulumisia vaihdellen. Ollin lento oli sujunut suunnilleen yhtä hyvin kuin meidänkin; oltavat olivat olleet kohtuullisen mukavat, mutta unta oli saanut vähän. Olli oli lisäksi onnistunut unohtamaan hattunsa jo kotimaassa Pendolinon hyllylle, ja hän kertoi aikovansa ostaa uuden Japanista.

Kävimme nappaamassa lähikaupastamme viisi bentoo-laatikkoa viemisiksi. Yllätyin, että myyjä ei ehdottanut meille laatikoiden lämmittämistä kaupan mikrossa; ilmeisesti myyjät eivät toimikaan aivan niin konemaisesti kuin usein tuntuvat, vaan osaavat myös harkita tilannetta ja todeta, että emme varmaan aio syödä viittä lounasta aivan heti. Näinhän tilanne olikin; meillä oli asunnossakin mikro, ja lämmitys olisi mukavampi tehdä siinä.

Hoidimme nopeasti muodollisuudet Weekly Mansion Osakan aulassa ja kirjasimme Ollinkin asukkaaksi, ja nousimme sitten hissillä yhdeksännen kerroksen huoneeseemme. Kolme aamu-unista teekkaria tervehti meitä; Anttikin näytti nippa nappa jaksaneen nousta. Oli kyllä hyvin ymmärrettävää että hän halusi kerätä voimia, hänellä kumminkin oli lähtö samana päivänä MM-kisoihin.

Söimme bentoot ja juttelimme samalla niitä näitä ja mietimme päivän toimintasuunnitelmaa. Antti halusi päästä käymään Kansai Ki-inissä, eli Kansain go-liiton päärakennuksessa ennen lähtöään, joka olisi viimeistään kello kolmen shinkansenilla. Päätimme siis ajaa metrolla liiton osoitteen lähelle Kitahama-pysäkille, kävellä yhden kilometrin mittaisen pysäkinvälin Yodoyabashiin, ja siellä hypätä toisen metrolinjan kyytiin ja jatkaa sillä Shin-Osakaan. Kun Antti oli pakannut, Olli peseytynyt ja kaikki virkeitä ja valmiita, lähdimme liikkeelle.

Kansai Ki-inin seutu oli taas uudenlaisehko tuttavuus meille. Kadut olivat sen luona liki kliinisen siistejä ja virikkeettömiä, ja talot korkeita. Vieressä kulki pienehkö joki, jossa sijaitsevalla pitkällä saarella opaskartta kertoi sijaitsevan mm. Osakan kaupungintalon. Koska saaren hienommat rakennukset kiinnostivat useimpia meistä enemmän kuin go-liitto, jaoimme ryhmän kahtia; minä ja Antti etsimme Ki-iniä, ja muut katsoivat saarta. Meidän hakumme päättyi melko tuloksettomana; ainoa gohon viittaavakaan paikka oli yksittäinen go-saluuna, jonka sisäänpääsy maksoi. Ehkä liiton tilat oli piilotettu johonkin korkeampaan kerrokseen samassa talossa; näin pitkälle emme kuitenkaan olleet valmiit tiloja etsimään.

Mainittu go-saluuna Kansain go-liiton lähellä

Ehdimme kiertää sillan yli ja nähdä itsekin kaupungintaloa ja sen puistoista ympäristöä ennen kuin kohtasimme muut teekkarit. Tuuren valokuvaharrastus oli epäilemättä rajoittanut heidän nopeuttaan. Vaihdettuamme kokemuksia totesimme että tällä erää tämän kävelyreissun voisi päättää tähän, ja siirryimme metrolle ja Shin-Osakan asemalle.

Shin-Osakassa sijaitsee Japan Railin iso juna-asema, jossa shinkansenit eli luotijunat tekevät Osakan-pysähdyksensä. Se on siis tärkeä portti Osakasta muualle Japaniin, ja siksi muistuttaakin kooltaan ja varustetasoltaan monella tavoin lentokenttää. Asemalla oli lukuisten ruokakauppojen ja lehtikioskien lisäksi myös monia isoja matkamuistomyymälöitä, joista pystyi ostamaan Osakalle, Kobelle ja Kiotolle tyypillisiä matkamuistoja. Emme olleet ainakaan toistaiseksi kiinnostuneita niistä, vaan hakeuduimme vain JR:n lippuautomaatille, mistä Antti osti itselleen lipun vajaata tuntia myöhemmin lähtevään Nozomi-junaan – hän tulisi olemaan porukkamme ainoa jäsen, joka saisi kokeilla nopeimmista nopeinta luotijunaa. JR Passit kun eivät Nozomilla ajoon riitä.

Juha ja Antti tutkivat shinkansen-lippuautomaattia

Kun Antti oli päässyt lähtöporttien toiselle puolelle aseman odotusaulaan, me aloimme kierrellä asemaa vähän tarkemmin. Olli ilmoitti haluavansa tarjota meille kahvit ja jotkin lisukeherkut syntymäpäivänsä kunniaksi, joten aloimme etsiä sopivaa kahvilaa. Tuure yritti myös nostaa rahaa paikallisesta automaatista, mutta sai vastineeksi vain kuitin, joka kertoi ettei mokoma onnistu. Näin matkaoppaatkin olivat moneen kertaan kertoneet; ainoastaan 7-11-kauppojen ja postitoimistojen automaateista kannattaisi yrittää hakea rahaa.

Löysimme kuitenkin kahvilan, joka juuri sopivasti avasi jälkiruokamenunsa tarjolle kello 14 – kello oli 13:56 kun astuimme sisään sen tupakanhajuiseen tilaan (Japanissa ei saa tupakoida muualla kuin sisätiloissa). Meidät toivotettiin tervetulleeksi ja saimme jopa englanninkielisen menun, josta noin neljän minuutin pohdinnan jälkeen valitsimme jäätelöannokset ja kahvit. Tuure halusi suklaaparfaitin, me muut taas kokeilimme vihreän teen makua, eli macchavarianttia samasta.

Macchaparfait, eli jäätelö on vihreän teen makuista

Macchaparfait oli hieno kokemus. Itse jäätelö ei ollut kovin makeaa, mutta sen päälle oli laitettu paputahnaa, joka kävi hyvin hillosta. Lisäksi jäätelöä oli höystetty kermavaahdolla, maissilastuilla, ja valkoisilla tahmeilla palloilla, joiden koostumuksesta emme saaneet mitään selkoa. Ne kuitenkin sopivat hyvin kokonaisuuteen, joka oli suurenmoisen maukas. Tuure arvioi oman jäätelöannoksensa sisältävän enemmän energiaa kuin koko edellisen Kioton-päivän ruokien yhteensä.

Synttärijäätelöiden jälkeen hakeuduimme metroon ja ajoimme Nambaan, missä esittelimme Ollille Bic Cameran sekä Shinsaibashin massiivisen kauppakadun. Olli yritti tuloksetta katsella itselleen uutta hattua, ja samalla eksyimme käymään muun muassa kaksikerroksisessa hyvin äänekkäässä peli- ja uhkapelihallissa sekä alelevykaupassa. Sieltä olisi saanut mm. Gacktin ja Ayumi Hamasakin musiikkia 100 jenillä per levy/sinkku – jos kehtaisi, levyjä voisi ostaa sieltä laatikollisen ja myydä ne viisinkertaisella voitolla Huuto.netissä.

Olli ehti katsella myös levykaupan ulkopuolta, ja ehätti sen naapurista houkuttelevan näköisen liukuhihnasushipaikan nimeltä Ganko Sushi – “itsepäinen sushi”. Kerättyämme hetken rohkeutta astuimme sisään, ja saimme vastineeksi remakat “Irasshaimase”-huudot. Kuten Suomessa minulle ja Antille oli jo kerrottu, sushiravintolan laatu pitää arvioida juuri tästä – mitä reippaammin ja lujemmin kokit huutavat tervehdyksen, sitä tuoreempaa on sushikin. Tämä kelpasi minulle, joten istuimme alas kokin viittilöimään paikkaan liukuhihnan eteen.

Ganko Sushi, etualalla teekkarit nauravat hyvää valokuvaa.

Liukuhihnasushiravintolan idea on yksinkertainen. Ravintolan pöytiä kiertää liukuhihna, jolla on lautasia. Jokaisella lautasella on kaksi palaa sushia, ja lautasen väri kertoo hinnan. Ganko Sushin tapauksessa hinta oli 100-500 jeniä, missä 100 jenillä lähtivät kaikki tavanomaiset, Suomestakin löytyvät sushilajikkeet, ja hinta kipusi mitä eksoottisempiin ja hienompiin ateriavaihtoehtoihin päästiin. Vihreä tee, inkivääri ja soija olivat maksutonta ja niitä sai käyttää niin paljon kuin kaipasi, mutta wasabia pöydissä ei vaikuttanut olevan irrallisena lainkaan.

Istuimme sushilassa pitkän aikaa liukuhihnan tarjontaa katsellen ja maistellen ja keräten sushilautasia pinoon eteemme. Minä pääsin kahdeksaan lautaseen, Olli suunnilleen samaan määrään myös, ja Tuure ja Jukka taisivat olla lopuksi 5-6 vähän kalliimman annoksen kohdalla. Sushi maksettiin pyytämällä tarjoilija lukemaan RFID-lukijalla lautasten hinnat ja menemällä sitten kuitin kanssa kassalle. 16 palan muhkean sushiateriani kokonaishinnaksi jäi noin 1200 jeniä, eli 10 euroa.

Nyt ilta oli hiljalleen lähestymässä, joten päätimme toteuttaa erään jo edellisenä päivänä esiin tulleen idean – Osakan auringonlaskun katsomisen Umeda Sky Buildingin kattodonitsirakennelmasta. Jatkoimme ostoskatua pitkin eteenpäin ja onnistuimme lopulta hakeutumaan seuraavalle metropysäkille, mistä kiidimme Umedaan. Sitten edessä olikin haaste – mistä löytää Umeda Sky Building, ja miten päästä asemasokkeloista sinne?

Umeda Sky Building kaukaa

Ongelmaan löytyi onneksi yllättävä ratkaisu, sillä jäätyämme metroaseman ulkopuolelle tulkitsemaan N810-laitteeni karttaa nuori japanilainen nainen tuli kysymään englanniksi, että minne olimme menossa. Kerroimme kohteemme, ja hän hymyili ja sanoi saattavansa meidät eteenpäin jonnekin, mistä näkisimme kohteen. Seurasimme häntä työstäpaluuruuhkan seassa muutaman sata metriä, ja hän tiputti meidät aseman turisti-infotoimiston eteen. Emme olleet ihan tätä toivoneet, mutta kiitimme kuitenkin kohteliaasti ja astuimme sisälle kysymään neuvoa.

Myös infotoimiston väki oli kohteliasta. Kun kerroin vain kohteemme nimen, toinen virkailija kaivoi heti kaapista Umeda Sky Buildingin esitteen, kertoi missä olimme, ja sanoi että mikä uloskäynti meidän pitäisi löytää ja näytti miten kartan mukaan pääsisimme siitä pidemmälle. Ettei reissu olisi tuntunut senkään vertaa turhalta, saimme myös mukaamme 10% alennuskupongin sisäänpääsymaksusta.

Päästyämme takaisin ruuhkan sekaan olimme vielä sitä mieltä, että koko homma oli vienyt vain turhaa aikaa; mielipiteemme muuttui, kun emme meinanneet löytää oikeaa uloskäyntiä edes ohjeiden kanssa. Onnistuimme kuitenkin sattumalta kävelemään juuri oikeaan suuntaan, ja pääsimme ulos sieltä mistä pitikin – tämän jälkeen meidän piti myös kulkea parin autotien vartta pitkin ja löytää liki piilotettu alikulkutunneli, joka vei meidät Sky Buildingin luo. Ilman opastusta olisimme varmaan päätyneet kiertämään jostain kaukaa ja ehkä missaamaan koko auringonlaskun.

Umeda Sky Building käsittää kaksi 40-kerroksista tornia, joiden päälle on pystytetty donitsin muotoinen useampikerroksinen näköalarakennus nimeltä Floating Garden Observatory. Jo pelkästään kelluvaan puutarhaan pääseminen oli pieni seikkailu. Nousimme liukuportaita pitkin talon kolmanteen kerrokseen, kävelimme sen toiseen päähän, jatkoimme sieltä läpikulkusiltaa pitkin Sky Buildingin toiseen torniin, nousimme sieltä näköalahissillä 35. kerrokseen, ja sieltä edelleen liukuportaita pitkin Floating Gardeniin. Siellä meiltä viimein veloitettiin pääsymaksu, ja vielä yksien liukuportaiden ja yhden kolmikerroksisen hissin/portaikon jälkeen olimme koko taivasrakennuksen katolla. Ajoituksemme oli juuri sopiva; aurinko oli juuri lähestymässä horisonttia, ja kaupungin valot eivät olleet vielä syttyneet.

Hei, näemme itsemme!

Meidät lähempää. Vasemmalta katsoen, Olli, Juha, Tuure, Jukka ja Jukka.

Vietimme näköalatasanteella varmaan lähemmäs tunnin ajan katsellen, kuinka ilta pimeni ja Osakan valaistus vaihtui keinotekoiseksi. Samaan aikaan näköalatasanteen ultraviolettilamput laitettiin päälle ja allamme olevaan lattiakivetykseen ilmestyi fosforoivia kuvia ja kuvioita. Ennen pitkää siirryimme kerroksen alaspäin ja ostimme kahviosta Red Sky -nimiset drinkit. Ehdotin synttärimaljaa Ollille, ja Olli vaati maljan seuraksi synttäripuheen. Jouduin siis improvisoimaan lyhyen puheenpätkän, minkä jälkeen maistelimme juomia ja otatimme niistä kuvia Tuurella.

Osakan yönäköala bongattu!

Palasimme vielä hetkeksi katolle katsomaan täysin hiljentynyttä yötaivasta, ja lähdimme sitten paluumatkalle. Pistäydyimme jo tutuksi tulleeseen tapaan lähikauppaan ostamaan jotain suolaista, jotain makeaa, ja tölkin jääkahvia. Sitten siirryimme oman asuntomme lämpöön valmistelemaan matkapäiväkirjoja ja käsittelemään valokuvia. Jetlag vei lopulta Ollista voiton ja hän sammahti ensimmäisenä, me muut jatkoimme hereillä pidempään. Tuure tajusi illalla että hänen pitäisi tehdä kahdeksan tunnin kuluessa yhdelle kursseistaan harjoitustyö, ja hän jatkoikin sitten sen parissa kello viiteen asti aamuyöllä. Samaan aikaan minä tunsin pahaenteisesti kurkkuni kipeytyvän – toivottavasti vain vähän koleamman päivän ja liian Sky Buildingin katolla seisoskelun takia…

Kyllä päivänä silti jotain nähtiin. Klikkaa "Lisää" tai jutun otsikkoa lukeaksesi päiväkirjan.

Edellinen ilta venyi pitkäksi, joten vastaavasti myös sunnuntaiaamu oli myöhäinen ja hidas. Olimme laittaneet herätyksen kello yhdeksäksi, mutta vain minä ja Antti pääsimme ylös asti silloin. Tuure jäi värkkäämään tietokonettaan sänkyyn ja Jukkakin pysytteli vielä aloillaan.

TV-ohjelmiston kannalta heräsimme juuri oikeaan aikaan, sillä sunnuntaiaamun huippuanimesarjat olivat juuri alkamassa. Ennätimme katsoa sekä Dragon Ball Kain että One Piecen samalla kun joimme runsaasti jääkahvia ja yritimme keksiä, että mitä Kiotosta pitäisi nähdä.

Matkasuunnitelmassamme oli varattu kaksi päivää Kioton käymiseen, joten oli järkevää käydä nyt Surutto Kansai -kortin voimalla läpi paikallisjunia ja busseja tarvitsevat paikat, ja myöhempänä päivänä kävelyetäisyydellä Japan Railin asemasta olevat nähtävyydet. Sattumoisin matkakorttimme mukana tulleessa opassa olikin hyvä ehdotus siitä, miten paikallisliikenteestä saisi mahdollisimman paljon irti. Päätimme siis alustavasti noudattaa sitä.

Pääsimme ulos asunnosta vasta noin kello 11. Poikkesimme ostamassa lähikaupasta pullaisaa leipää aamupalaksi ja ajelimme metrolla Umedaan, toiseen Osakan isoimmista kauppa- ja liikennekeskuksista. Käytimme siellä tunnin yrittäen löytää eteenpäin vielä Nambaakin sokkeloisemmassa tunneli- ja tavarataloverkostossa ja lopulta Yodobashi Camerassa, Osakan ilmeisesti suurimmassa elektroniikkaliikkeessä, joka muistutti melko paljon Helsingin Ruoholahden Verkkokauppa.comia – paitsi että Yodobashi Camera oli seitsemän Verkkokauppaa ladottuna päällekäin.

Umedassa oli myös Ruotsi. Siellä myytiin jäätelöä.

Me muut majoituimme joksikin aikaa peli- ja konsolilisälaiteosastolle sillä välin Tuure kävi etsimässä videokameraansa uuden akun. Akkukauppa onnistui, ja tyydytettyämme turistiviettimme kaupan eri kerroksia seikkaillen (ja päästyämme ulos sieltä ostamatta yhtään mitään muuta!) etsiydyimme Hankyu-rautatieyhtiön asemalle. Sieltä valitsimme puolipikajunan Kiotoon, joka oli jälleen liki identtinen Kintetsun ja Nankain vastaavien junien kanssa.

Kioton raide poistui Osakasta pohjoiskautta, joten pääsimme näkemään matkalla jonkin verran uusia näkymiä. Valloittavin niistä oli Umeda Sky Building, suuri kaksitorninen ja satametrinen rakennus, jonka päälle oli istutettu näköaladonitsi. Siellä vieraileminen oli ollut jo aiemmin suunnitelmissamme, mutta nyt kun näimme sen elävässä elämässä, olimme entistä vakuuttuneempia siitä, että siellä pitää päästä käymään.

Nousimme junasta jo Kioton rajoilla ja vaihdoimme toisen raiteen paikallisjunaan Arashiyamaan Surutto Kansai -oppaan ohjeen mukaisesti (tai no, oppaan mielestä meidän olisi kai pitänyt päästä perille yhdellä junalla, mutta tällaista junayhteyttä ei tuntunut käytännössä olevan olemassa tai ainakaan tiheästi käytössä).

Arashiyama oli kuuluisa idyllisestä Togetsu-kyo-sillastaan ja läheisestä bambumetsästä. Silta ja sen ympäristö eivät ilmeisesti olleet sunnuntaina päiväsaikaan kaikkein hehkeimmillään. Monet lähikojuista olivat kokonaan kiinni, ja pettymykseksemme siltaa pitkin kulki myös kohtalaisen vilkas autotie. Paikalla oli kuitenkin paljon japanilaisia – ja myös muutamia länsimaisia turisteja.

Näkymää Arashiyaman sillalta

Perinteisen Japanin tunnelma oli Arashiyaman ympäristössä kuitenkin vahva pikkupuoteineen, puisine taloineen ja kapeine katuineen. Muutama japanilaisten naisten porukka jopa käyskenteli sillan ympäristössä yukatoihin (perinteinen puuvillainen kimonoa muituttava vaate) pukeutuneina, ja meitä vastaan tuli jopa pieni kulkue kannettavia shintolaisia pyhättöjä eli mikosheja kuskaavia miehiä.

Mobiilit pyhätöt ovat näppäriä ja näyttäviä

Harmi kyllä alue oli niin eloisa, että sen kadut olivat täynnä ihmisiä, ja matkajoukkiomme äänesti nopean poistumisen puolesta. Bambumetsikkö polkuineen jäi siis näkemättä ja kävelimme sen sijaan suoraan Keifuku-rautatieyhtiön asemalle.

Keifukun raiteet kulkevat yksinomaan Kioton pohjoispuolella ja ovat jo liki raitiovaunumainen kulkuväline. Juna oli vain yhden vaunun mittainen, sinne tultiin sisään perästä ja poistuttiin kuljettajan vierestä etuovesta, ja se ajoi kapeaa rataansa talojen välistä ahtautuen. Vaihdoimme puolivälissä matkaa toiseen pikkujunaan, jonka reitti oli vielä edellistäkin ahtaampi. Junaankin mahtui meidän lisäksemme muita länsimaisia turisteja; täällä päin emme olleet mikään harvinaisuus.

Juna oli pieni ja täysi. Melkein raitiovaunu.

Jäimme pois Omuro-ninnajin asemalla ja kävimme katsomassa Ninnaji-temppeliä ulkopuolelta. Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Kinkaku-ji, eli Kioton Kultainen temppeli, joten päätimme säästää vierailuintomme sinne – sen sijaan kulutimme energiaa päättämällä kävellä temppelien välisen parin kilometrin matkan.

Seurasimme siis isomman tien vartta Kioton lämpimässä säässä. Pistäydyimme välissä kurkistamaan, että minne tien vieressä nousevalle kukkulalle vievät portaat johtivat, ja löysimme pienen pyhätön, kookkaan hautausmaan ja huomattavan määrän sääskejä. Niitä ei muualla Japanissa ollutkaan paljoa ollut, mutta nyt pääsimme kärsimään syödyksi tulemisesta hetken aikaa. Olisin halunnut jatkaa pyhätön vierestä menevää metsäpolkua, mutta Antti jäi tulkitsemaan sen vierelle pystytettyä kylttiä ja lopulta totesi, että siinä sanottiin japaniksi ettei siitä saanut mennä. No, takaisin alas ja eteenpäin tien viertä sitten.

Sivupolku houkutteli tutkimaan itsensä.

Kävellessämme temppeleiden viertä eteenpäin tuntui siltä, että vähintään joka toinen vastaan tullut ihminen oli länsimainen turisti. Tilanne muuttui kuin ohitimme Kioton modernin taiteen museon; siellä oli bussipysäkki, johon sikisi tyhjästä lauma japanilaisia matkustajia aina ennen kuin bussi saapui. Siinä vaiheessa kun uusin bussi ilmestyi tien päähän näkyville, jostain tien toiselta puolelta yllättäen ryntäsi joukko natiiveja sen yli ja pysäkille seisomaan. Kiirehdimme pakokauhun vallassa museon ohitse ja eteenpäin ennen kuin uusin valtaisa rynnäkkö ehti paikalle. Se olisi luultavasti lukinnut koko jalkakäytävän minuuteiksi.

Vähän ennen Kultaista temppeliä pysähdyimme vielä jäätelöautomaatille. Narassa edeltävänä päivänä syömämme jäätelöt olivat olleet tavallisia tuutteja, mutta tällä kertaa tarjolla oli jotain erilaista; minä söin kokonaan vohveliin upotetun mansikkajäätelön, kun taas Antille tupsahti pussillinen sormenpään kokoisia suklaalla kuorrutettuja jäätelökuulia. Joista jokainen oli yksilökääritty muoviin – japanilaisilla ei oikein ole taloudellinen asioiden pakkaaminen hallussa vielä.

Heti kultaisen temppelin ulkopuolella oli jo runsaasti väkeä nauttimassa kioskista ostetuista vähän vielä kalliimmista jäätelöistä. Yleisin puhuttu kieli taisi olla englanti. Pidimme WC- ja lepotauon ennen kuin siirryimme lipputiskille ja vaihdoimme 1600 jeniä neljään kauniisti kirjoiteltuun paperilappuun, jotka toimivat sisäänpääsylippuinamme. Kukaan ei tosin kysynyt niitä koskaan, vaan ne ilmeisesti jäivät vain matkamuistoiksi.

Kultainen temppeli on – kuten meille annettu opas kertoi – eläköityneen shoogunin Asikaga Yoshimitsun viimeisten vuosien projekti. Hän halusi rakentaa mahdollisimman hienon puutarhan, joten pystytti sinne muun muassa kullatun paviljongin. Paikan virallinen nimi on Rokuon-ji, mutta jostain syystä kultainen pytinki on jäänyt niin hyvin ihmisten mieleen, että “Kultainen temppeli”-lempinimi (Kinkaku-ji) on paljon oikeaa nimeä tunnetumpi ja käytetympi.

Kultaa? Check. Temppelimäinen rakenne? Check.

Temppeli taitaa olla liki kaikissa Kiotoa käsittelevissä matkaoppaissa kaikkein tärkeimpien pakkonähtävyyksien joukossa, joten on ymmärrettävää, että turisteja on alueella melkein tungokseksi asti. Tämä on harmi; paikalla käy suhteettoman paljon vierailijoita verrattuna kävelyreitin pituuteen ja puutarhan kokoon, ja alueen yleinen henki ei tuo enää mieleen rauhoittavaa puutarhaa, vaan liukuhihnaturistikohteen. Ihastelimme näkymiä sen verran kun pystyimme, mutta kokonaisuudessaan temppelin täytyy sanoa olleen pettymys.

Kunhan pääsimme ulos puutarhan alueelta ja sitä seuranneesta pienestä turistibasaarista, jossa turisteilta yritettiin nyhtää rahaa kaikissa mahdollisissa hintaluokissa, poistuimme nopeasti koko temppelin seudulta ja kävelimme bussipysäkille. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja meillä alkoi olla reipas nälkä – siispä päätimme matkustaa Kioton keskustaan ja etsiä jotain ruokaa.

Onnistuimme noudattamaan suunnitelmaa suunnilleen puoliväliin reittiä, kunnes  karttaa tulkitsemalla keksin, että bussireitin varrella olisi Nijon linna ja iso puisto. Surutto Kansain opas oli harmi kyllä harhaanjohtavan epätarkka, ja huomasimme bussista päästyämme ja käveltyämme yllättävän pitkän matkan puistoon, ettei linna ollutkaan siellä – siellä olikin vain Kioton keisarillinen puisto ja palatsi. Palatsi myös näytti olevan tiukasti suljettu, joten kävelimme vain puistoa pitkin sen reunalle asti ja hyppäsimme metroon.

Kioton liikennettä

Ensimmäinen metrolinja oli hyvin samankaltainen Osakan metrojen kanssa, mutta toinen oli ilmeisesti uudempi ja hitusen modernimpi; siinä oli laiturin reunoilla automaattiovet, vaikkakaan ei ilmeisesti automaattikuljettajaa. Nousimme maan pinnalle muutaman korttelin päässä juna-asemastamme ja yritimme etsiä ruokaa kauppakaduilta, mutta epäonnistuimme surkeasti; löysimme vain täpötäyden liukuhihnasushilan ja jonkin ravintolan, joka erikoistui pelkkään lehmänlihaan. Jostain syystä kaikki halvat nuudelipaikat ja muut edullisemmat ruokalat loistivat poissaolollaan; lopulta luovutimme ja siirryimme takaisin maan alle juna-aseman tuntumaan ja ostimme kioskista leivät. Osakastakin saisi ruokaa.

Ajoimme siis takaisin kotoisaan ja tuttuun metropoliimme. Perille päästyämme olimme jo niin väsyneitä, että vaihdoimme saman tien metroon ja ajoimme Weekly Mansion Osakan lähelle. Kävimme kokeilemassa lähistön ainoaa isompaa ruokamarkettia, joka sitten myös petti meidät – sieltä ei saanut valmisruokia lainkaan. Ostimme sen sijaan mikro- tai vesikuumennettavat ateriat päivän/illan pääruoaksemme ja runsaasti kaikenlaista muuta jännittävää purtavaa. Kaupan vanha myyjätäti otti nyreästi vastaan täpötäyteen pakkaamaimme korin, jossa juomatölkit oli päälimmäisenä, ja ähisten ja puhkuen kiskoi tölkkien alta mikroateriat ensimmäiseksi kassakoneen läpi. Ilmeisesti rikoimme kauppaetikettiä järjestelemällä tavarat väärin päin, ja täti ei missään nimessä suostunut lukemaan ensin tölkkien hintoja.

Päivä ei ollut mennyt kovin hyvin pulkkaan; ainoa todella hieno nähtävyys, jonka olimme ehtineet nähdä, oli Kultainen temppeli, ja sekään ei ollut kovin mahtava. Lisäksi tuntui siltä, että olimme nähneet jo aivan tarpeeksi turhia lähiökatuja ja tienvarsia koko tälle Japanin-matkalle. Tästä lähtien paikasta toiseen voisi siirtyä metrolla ja junalla ja jättää itsensä väsyttämisen vain nähtävyyksissä tehtäväksi hommaksi.

VR saisi ottaa nozomista mallia: jalkatilaa oli runsaasti, juna hiljainen kuin mikä sekä liike tasaista. Noin kolmen tunnin junamatka sujui yllättävän nopeasti japaninkielistä HikaGo:ta tulkaten. Perillä Tokiossa havaitsin olevani täysin hukassa valtavalla rautatieasemalla, ja sain seikkailla ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin keksin oikeanlaisen lippuautomaatin – ja sittenkin ostin vääränlaisen lipun. Onneksi ystävällinen lippuvirkailijasetä lopulta korjasi tilanteen niin, etten joutunut edes maksamaan ylimääräistä  – paitsi ehkä noin tunnin verran aikaa.

Naritan lentokentän juna-asemapuolella odotti toinen pieni seikkailu, mutta onnistuin kuitenkin viimein löytämään bussin, jossa luki “hotel nikko narita” (kohdehotellin nimi). Nikko naritan puolella hotellihuone irtosi mukavan helposti kun kertoi että oli tulossa mm-kisoihin, ja hotellihuonekin oli mukavan tasokas ihmeellisine vessanpönttöineen. Jännän sattuman kautta tv:ssä pyöri Hikaru no Go:n loppumusiikki (Bokura no Booken) avattuani sen ensimmäisen kerran. Katselin vielä vähän aikaa ympärilleni hotellissa, hankin ruokaa nerokkaasti hotellirakennuksen yhteyteen sijoitetusta ympäri vuorokauden auki olevasta kaupasta, söin ja painuin pehkuihin.

26. päivä alkoi puoli kuudelta aamulla aikaiseen herätykseen, että ehtisin suihkuun ja luksusaamiaiselle. Seitsemältä kokoonnuttiin hotellin aulassa, ja tajusin silloin vasta että olin hoitanut vain puolet ilmoittautumisesta. Eräs turnausjärjestelijätäti kuitenkin huomasi minut Suomen edustajaksi ja lykkäsi välittömästi kouraani lento- ja ruokarahat (9,2 mania), joten oletin että tilanne oli silti ok. Puoli kahdeksalta kolme bussia lähti ajamaan jonossa kohti Shizuokaa. Matkan aikana pelaajille jaettiin pullollinen vihreää teetä sekä valtavat bentoo-laatikot ihmeellisen sisällön  kanssa. En syönyt. Tosin vain siksi, että olin ahtanut itseni liian täyteen aamiaisella.

Shizuokaan päästiin kello kahdentoista aikoihin. Pelaajat jaettiin omiin hotellihuoneisiin – paljon huonompiin kuin nikko naritassa – ja kahdelta kokoonnuttiin orientation-tapahtumaan yhteen hotelleista (Kakegawa Grand Hotel). Seurasi paljon puuduttavaa selitystä turnauksen käytännöistä ja säännöistä, jotka selvisivät myös infolappusesta.  Puuduttavan orientationin jälkeen vuorossa oli kuitenkin vielä puuduttavampi IGF:n kokous, jonka sisällöstä muistan lähinnä Ootake Hideon valitsemisen uudeksi puheenjohtajaksi ja Victor Bogdanovin valitsemisen yhdeksi kahdesta tirehtööristä. Budjettiakin kai setvittiin läpi.

Kokouksen jälkeen oli vähän tyhjää, jolloin kävimme Viktor Linin (itävaltalainen nettituttu, myös 5-dan) kanssa pyörähtämässä kaupungilla ja syömässä sashimia. 18:30 palasimme takaisin Grand Hotelliin avajaisseremoniaa varten. Vuorossa oli perinteisesti puheita kaikilta mahdollisilta vastuuhenkilöiltä, sekä sen jälkeen ruokaa ja juomaa japanilaisten näytösten kera. Samassa salissa esiteltiin myös ihmeellisiä uusia go-lautoja, joita kuvatessa minulta loppuvat sanat kesken. Ehkä internettiin päätyy ennen pitkää jokin riittävän kuvaava kuva. Samoja lautoja ihmetteli samaan aikaan samassa paikassa myös eräs vanha japanilainen pro-täti (90v), Yuki Shigenon ensimmäinen opettaja, johon päädyin tutustumaan nopeasti ohimennen. Olin kuulemma nuori. Pian tämän jälkeen poistuimme Viktorin kanssa takaisin hotelliimme (Kuretake Inn, 5 minuutin kävely Grand Hotellista) illan viimeisiä pelejä varten.

Vähän myöhemmin illalla innostuin vielä hieman seuraamaan mitä japanilaisesta tv:stä tulee. Kiinnostuksen herätti ainoastaan muuan ohjelma, jossa nähtävästi opetettiin japanilaisille yleisiä englantilaisia fraaseja: tällä kertaa ruudussa oli kaksi japanilaista naista kahvilassa kommentoimassa: “Look, such a weird man!” “Look at his clothes!”

Paikalle saapuu kolmas nainen: “What are you talking about?” “We are talking about that strange man over there!”

Paikalle saapuu japanilainen mies velhonhatussa ja -kaavussa: “Are you ready?!” Kolmas nainen sanoo “Sure!” ja lähtee mukaan. Paikalla ensin olleet kaksi naista jäävät katsomaan toisiaan ällistyneinä.

Tänä aamuna herätys oli vasta 6:30, vuorossa jälleen suihku ja aamiainen (paljon tasottomampi kuin nikko naritassa), ja bussikuljetus pelipaikalle kello 8:00. Pelipaikan virkaa toimittaa paikallinen isompi urheiluhalli. Lyhyen ympäriinsä pyörimisen jälkeen hallissa pelaajat lopulta kaitsittiin pelipöytien ääreen, kaiuttimista kuului “Nigitte kudasai”, ja pelit pyörähtivät käyntiin. Päivän pelien välillä oli ruokatauko, ja pelaajien huoneeseen oli myös pystytetty pieni japanilainen teehuone. Joku utelias japanilainen kyseli pelistäni (joka keräsi ihmeen paljon huomiota), ja lopulta ohjasi minut teehuoneeseen. Selvästi yritti saada minut nolostumaan, kun erityisesti kyseli teen mausta, oliko kitkerää, jne. Harmi kyllä kävin aiemmin keväällä toisessa teehuoneessa Suomenlinnassa, ja osasin oikeat prosedyyrit vielä täydellisesti (kyllä, myös teekupin pyörittämisen käsissä).

Toisella kierroksella vastassa tosiaan oli Marokon edustaja, 1-dan, jota vastaan oli yllättävän haastava peli vaikken edes tehnyt kovin montaa isompaa virhettä. Pari avainkohtaa pelasin kyllä heikosti, niin että jouduin jatkuvasti taistelemaan lisää ja lisää. Lopulta vastustaja yritti liian innokkaasti tappaa lohikäärmeeni, epäonnistui, ja menetettyään liikaa hyökkäyksen yhteydessä luovutti. Pelin jälkeen saimme vielä ammattilaisen kommentoimaan pelin tapahtumia.

18:30 bussi kuljetti pelaajat takaisin Shizuokan keskustaan. Matkan aikana muuan lehdistöedustaja tiedusteli päivän peleistäni ja Suomen go-tilanteesta ylipäänsä, mutta kaikki tiedustelijaa kiinnostanut info lienee jo julkistettuna nettiin.

Tässä siis tapahtumat pääpiirteittäin tähän mennessä. Huomenaamulla on nähtävästi vastassa Etelä-Afrikan edustaja, kiva vanhemmanpuoleinen setä jonka kanssa olen jo onnistunut juttelemaankin vähäsen. Toivon mukaan tällä kertaa sujuu vähän helpommin kuin marokkolaista vastaan.

Peuroja kulttuurimaisemissa - Narassa näki kaikkea kivaa

Ensimmäinen kännykkähälytys pärähti soimaan kello kahdeksan, ja herätti Antin. Me muut jatkoimme vielä kunnollisista sängyistä ja hyvästä unesta nauttimista puolisen tunnin ajan. Sitten Antti ennätti pois suihkusta, sytytti valot, ja pisti television päälle.

Kuten Suomessa, myös Japanissakin viikonloppuaamuisin tulee piirrettyjä. Japanin tapauksessa tietenkin animea. TV pyöritti meille japanilaista viihdettä samaan aikaan kun suoritimme aamutoimiamme, ja ennättimme nähdä useampaakin jännittävää animaatiosarjaa ennen kuin olimme valmiita lähtmään.

Poistuimme Weekly Mansion Osakasta kello 9:40, ja ajelimme metrolla jo tutuksi tullutta reittiä pitkin Namban asemakompleksiin. Sieltä etsimme Kintetsu-rautatieyhtiön raiteet, ja ennätimme näppärästi juuri Naraan lähdössä olevaan junaan. Matka-ajan hyötykäytimme; näkymien katselun lisäksi kirjoitin raakaversioita matkapäiväkirjamerkinnöistä ja Tuure otti kuvia kamerallaan.

Nara on Kiotoa edeltänyt Japanin pääkaupunki, joka on kyseisen tittelin menetettyään hiljalleen menettänyt arvovaltaansa kansallisissa asioissa. Nykyäänkin se tosin on Naran prefektuurin pääkaupunki – silti se ennen kaikkea tunnetaan paikkana, jossa on hienoja vanhoja rakennuksia, pyhiä paikkoja ja paljon peuroja.

Matka Naraan kesti “rapid express”-tason junalla vajaan tunnin ajan. Express tarkoitti myös Kintetsun mallistossa paikallisjunaa, joka ei pysähdellyt aivan jokaisella asemalla. Helsinkiläiset metrotkin ovat melkein näitä express-junia mukavampia; junista tosin näkee parempia maisemia. Radan noustessa kohti ylempänä maastossa sijaitsevaa Naraaa näimme toisinaan pitkälle takaisin Osakaan päin. Useimmiten näköalat käsittivät kuitenkin vain talojen seiniä ja parvekkeita, joissa roikkui pyykkiä kuivumassa.

Perille päästyämme taivuimme Tuuren ehdotukseen ja päätimme kokeilla McDonaldsin kaupittelemaa Double Quarter Pounder with Cheese -hampurilaishirvitystä aamupalana. Siinä oli yhden sämpylän välissä kaksi neljännespaunan pihviä, ja niiden höysteenä lähinnä vain suolakurkkua ja paksulti juustoa. Minun kirjanpidossani roskaruoka-aamiainen laitettiin kompensaation piikkiin – päivästä oli muuten tulossa erittäin kulttuurihenkinen, joten pieni määrä antikulttuuria varmaan vain tasoittaisi sen feng shuita. Otimme hampurilaiset mukaan ja söimme ne puiston reunalla.

Tarkastelimme jonkin aikaa Naran puiston karttaa ennen kävelyekskursiolle lähtemistä. Kartta tarjosi lukuisia valmiiksi pureskeltuja reittivaihtoehtoja historiallisten kohteiden välillä. Päätimme noudattaa noin viiden kilometrin pituista karttaan ruskealla värillä merkittyä reittiä. Painoimme siis sen muodon ja mutkat karkeasti muistiimme ja lähdimme seuraamaan jatkuvaa ihmisjanaa pois kaupungin kaupallisesta keskuksesta ja kohti vehreämpiä maastoja.

Heti Naran juna-aseman ulkopuolella seisoi munkki. Koko ajan.

Ei mennyt kauaakaan ennen kuin näimme ensimmäiset peurat. Legendan mukaan Naran perustanut munkki ratsasti sen seudulle peuralla, ja legenda myös väittää, että kaikki alueella elävät sarvielikot ovat tämän alkuperäisen ratsun jälkeläisiä. Peuroista pidetäänkin siis hyvää huolta, ja ne ovat päässseet kasvamaan pulskiksi, hyvinvoiviksi ja umpikesyiksi. Ne yrittivät esimerkiksi syödä hampurilaiskääreen Tuuren taskusta.

Peura on japaniksi “shika”. Väänsimme huonoja vitsejä shikainfluenssasta ja sen vaaroista samalla kun kävelimme puiston ensimmäisten pätkien läpi ja yritimme löytää valitsemaamme kävelyreittiä. Harmi kyllä reittiehdotuksia ei oltu merkattu mitenkään minnekään ensimmäisen infotaulun jälkeen. Japanilaisilla vaikuttaa olevan kova luottamus suunnistuskykyynsä.

Meillä ei mennyt niin hyvin, vaan jouduimme improvisoimaan reittiämme. Kävelimme vähän väärää tietä pitkin ja teimme vahingollisen koukkauksen Naran esikaupunkialueilla. Sielläkin onneksi oli pieni temppeli nähtäväksi, ja lisäksi paljon tavallisia taloja ja juoma-automaatteja. Tuure valitti, että halusi päästä eroon hampurilaiskääreestä, mutta edes talojen lähistöltä ei löytynyt yleisroskiksia. Niitä on selkeästi Japanissa hyvin harvassa.

Juha ja Antti kiipeävät portaita Naran puistossa

Jukka, Antti ja Juha kiipeävät portaita Naran... niin, niitä oli aika paljon.

Kävelimme pitkin puiston reunoja pitkälti ja kiemurrellen. Matkalla näimme muun muassa peuroja, japanilaisia piknikillä, temppeleitä ja pyhätöitä (buddhalaisia pyhiä rakennuksia kutsutaan temppeleiksi, shintolaisia pyhätöiksi), peuroja, lampia, peuroja ja peuroja. Ennen pitkää löysimme ensimmäisen suuren nähtävyytemme, Kasuga-pyhätön. Se sijaitsee Naran puiston syvällä laidalla juuri ennen kuin rinne alkaa viettää ylös vuorelle, ja on upotettu syvään metsään.

Kävelimme Kasuga-Taishan rakennuksia päin umpimetsän halki kulkevaa kävelypolkua pitkin. Huomasimme olevamme perillä ensimmäiseksi siitä, että näimme edessämme lauman kalpeita länsimaalaisia ihmisiä – miksipä muutenkaan keskellä metsää olisi gaijineita, elleivät ne olisi tulleet sinne katsomaan suurta nähtävyyttä suoraan matkaoppaansa suosittelemana! Pysähdyimme heidän seurakseen matkamuistomyymälään katselemaan peurahenkisiä tuotteita. Yritimme etsiä myymälän läheltä roskista, mutta sellaista ei vieläkään löytynyt, joten jatkoimme vain roskien kantamista mukanamme ja tutustuimme alueeseen. Kasuga-pyhättö koostuu suuresta määrästä erillisiä rakennuksia, joista monet ovat pyhiä – toiset taas eivät, kuten esimerkiksi samaan ympäristöön sijoitetut aarremuseo ja kasvitieteellinen puutarha.

Kasuga-pääpyhättö kiinnosti myös japanilaista yleisöä

Kävimme sisällä vain pääpyhätössä, jossa olikin juuri jotain meneillään. Emme jaksaneet tulkata koko tapahtumaa esittelevää kylttiä, mutta ilmeisesti kyseessä oli NHK:n (Japanin YLE) vuoden 2009 suuren draamasarjan jokin juhlistustilaisuus. Puolikas rakennuksesta oli rajattu pois ulkopuolisilta, ja joukko hyvin puettuja ja huoliteltuja japanilaisia valmistautui juuri joukkokuvaan toisella puolella. Monet japanilaiset turistit napsivat tästä porukasta kuvia minkä ehtivät, joten kyseessä oli varmaan joukko draaman näyttelijöitä ja muuta tärkeää väkeä.

Lisäsimme matkamuistokokoelmamme peurankuvallisia suojelusamuletteja pyhätön kauppatiskiltä (Protection from Deer?) ja jatkoimme kartan konsultoinnin jälkeen kohti buddhalaista temppelikompleksia nimeltä Toodai-ji. Matkalla nappasimme sivupyhätön kylkeen pystytetystä juoma-automaatista lisää vettä ja totesimme, että japanilaiset automaatit todellakin olivat ystäviä. Miksihän Suomessa ei joka kirkon kyljest saa jääkaappikylmiä virvokkeita?

Kasugasta Toodai-jihin matkatessamme olimme viimein normaalilla turistiväylällä. Tämän huomasi runsaasta määrätemppeli stä sitä pitkin kulkevia japanilaisia ja länsimaisia turisteja, sekä eritoten siitä, että kävelyreitti oli kuorrutettu matkamuistomyymälöillä.Voisi sanoa, että niitä oli peräti shikapaljon. Pysähdyimme toisinaan katselemaan myymälöiden peuratavaroita, halpoja miekkakopioita sekä T-paitoja ja muita tuotteita Naran häiriintyneestä maskottiolennosta, joka vaikuttaisi olevan buddhalainen munkki peuransarvilla.

Ostaisitko sinä tältä munkilta uskonnollisia palveluksia?

Turistireitiltä löytyi myös paljon lisää kiinnostavia automaatteja. Ostimme sellaisesta jäätelöä – minä ja Antti kokeilimme jännittävän makuista vihreäteejäätelöä. Kävelimme Toudai-jin reunamille jäätelöitä maistellen. Onnistuimme saapumaan temppelialueelle suoraan sivusivutemppelin läpi kävellen, ja kiipesimme sieltä ulos pääsemisen jälkeen suurempaan sivuemppeliin, joka oli rakennettu ylemmäs vuorenrinteeseen. Sen parvekkeella istui suuri joukko japanilaisia ja länsimaisia turisteja; jotkut japanilaiset jopa vaivautuivat suorittamaaan tavanomaiset temppeliriitit saapuessaan, ja mekin puhdistimme kätemme ennen kuin nousimme katselemaan hienoja näköaloja.

Temppelin takaa löytyi “Free Rest House”, eli talo, joka oli omistettu ilmaiseksi lepopaikaksi matkaajille. Häkellyttävästi sieltä sai myös ilmaista teetä, kunhan pesi oman kuppinsa juomisen jälkeen. Istuimme siis alas, nautimme siis kupit kylmää ohrateetä, ja annoimme jalkojemme levätä jonkin aikaa.

Paluumatkalla löysimme lopulta myös Toodai-jin päärakennuksen. Se ei ollut kovin vaikeaa; kyseessä on kuitenkin todella, todella massiivinen pelkästä puusta tehty temppeli. Esitteemme mukaan se on yksi maailman suurimmista puurakennuksista. Sisäänpääsy maksoi 500 jeniä ja olimme pihillä tuulella, joten ihailimme sitä vain kauempaa. Totesimme, että jo temppeliin johtava porttikin olisi ollut maankuulu nähtävyys Suomessa.

Iso temppeli, kuulemma myös isot sisälmykset

Temppelin vieressä oli iso parkkipaikka bussiparkeilla. Ilmeisesti lauantai oli suosittu koulujen retkipäivä, sillä busseja oli paikalla suuri lauma. Temppelin etupuolisko puolestaan oli tulvillaan koulupukuisia japanilaisia lapsia ja nuoria. Tungos jopa vähän ylllätti; missään muualla Naran puiston alueella emme olleet nähneet samalla tavalla häiritsevän paljoa ihmisiä. Onneksi jätimme tämän puiston suosituimman kolkan viimeiseksi, niin koko hommasta jäi paljon parempi jälkimaku.

Naran tärkeimmät paikat oli nähty, ja olimme käyttäneet niihin vähän liikaakin aikaa, joten kävelimme suoraan asemalle. Tavoitteenamme oli ehtiä vielä samana päivänä Kooyasan-nimiseen vuoristossa sijaitsevaan kylään, joka on myös erittäin tunnettu temppeleistään ja on lisäksi yksi buddhalaisuuden tärkeimpiä keskuksia Japanissa. Matka sinne veisi Osakastakin kaksi tuntia, ja kello oli jo kaksi, joten tiesimme saapuvamme perille myöhään. Onneksi ainakin Lonely Planetin esittelyn mukaan paras nähtävyys koko paikassa oli lyhdyin valaistu reitti Okunoin-temppeliin pimeällä, ja viimeinen juna takaisin lähtisi vasta vähän ennen kymmentä.

Ajelimme ensiksi Kintetsun junalla Nambaan ja aloimme saavuttuamme etsiä jotain syömistä. Hetken harhailun ja paikallisen lentokenttähenkisen WC:n kokeilun jälkeen löysimme katutasosta pienen raamen-ravintolan (japanissa on lukuisia erityyppisiä nuudeleita; raamen on samankaltainen vehnänuudeli kuin Suomen marketeissa myytävät pikapaketit). Ulkopuolelle pystytetty menutaulu sisälsi lyhyet englanninkieliset kuvaukset tarjonnasta, joten uskalsimme mennä sisälle – siellä paljastui, että ei kielitaito olisi ollut muutenkaan lainkaan tarpeellista.

Heti puljun oven sisäpuolella nimittäin oli juoma-automaatin näköinen laite, jossa oli kaikkien saatavilla olevien annosten kuvat, nimet, ja hinnat. Kun sisään syötti riittävästi rahaa ja painoi nappia, ulos tuli tiketti, jonka kanssa sai käydä peremmälle. Tarjoilija toi lasin vettä ja repäisi itselleen puolikkaan lipusta kuin elokuvissa ikään, ja viisi minuuttia myöhemmin eteemme asetettiin valtavat kupit kuumaa misonuudelia. Nuudelin päälle höysteeksi oli vielä laitettu kohtalainen määrä kasviksia ja ohut pieni lihasiivu, jonka maku toi mieleen rasvaisen joulukinkun.

Puikottelimme ja ryystimme raamenia kuinka kykenimme, mutta vain minä ja Jukka pääsimme kulhon pohjalle saakka. Antti ja Tuure eivät pärjänneet liian suuren ja nuudelisen annoksen kanssa, mutta vaikuttivat silti olevan tyytyväisiä ateriaansa. Jatkoimme sitten hyvinvoivina takaisin maan alle ja sieltä edelleen Nankain juna-asemalle ja ensimmäiseen Kooyasan-junayhteyteemme. Yksi express-juna oli juuri lähdössä, ja ennätimme näppärästi juuri ja juuri mukaan siihen. Haittapuolena istumapaikkoja ei ollut enää montaa jäljellä, ja jouduin seisomaan ensimmäiset puolisen tuntia matkasta.

Pikajuna vaihtui tuntia myöhemmin Hashimoto-nimisellä asemalla paikallisjunaan. Hiljalleen maisemat olivat alkaneet muuttua tasaisesta ja itseääntoistavasta lähiöalueesta pienempiin kyliin korkeiden ja metsäisten kukkuloiden välissä. Paikallisjuna odotteli hetken vaihtajia ja lähti sitten liikkeelle kohti vielä vaihtelevampaa maastoa. Vasta junassa huomasin, että se ei ollutkaan menossa perille Kooyasanille asti; näköjään osa jatkoyhteyksistä jatkoikin vain puoliväliin, Kooyashita-nimiseen kylään. Ajelimme siis sinne saakka ja nousimme junasta muiden mukana. Laiturilla luoksemme saapui melkein heti asemavirkailija selittämään vaihtoyhteyttä, vaikka se luki ihan selkonumeroin laiturin kiinteässä aikataulunäytössäkin; meillä olisi puolisen tuntia idlausaikaa Kooyashitassa.

Kooyashita, juoma-automaattiluku: 3

Kylä koostui lähinnä kukkuloiden välissä viettävän joen ja sitä mukailevan tien vierille rakennetuista taloista. Aseman läheltä löytyi kolme juoma-automaattia; hinnat olivat korkeammat kuin kaupungissa, ja automaatiit ylläpitivät tiukkaa hintakartellia. Päätimme kävellä hetken joenvartta pitkin ennen juomien ostelua. Seuraavan sillan katveesta löysimmen sinisorsan ja ankan istuskelemassa joenpenkalla. Tuure käytti hukka-aikaamme hyväksi luontokuvaamalla näitä harvinaisia maan ja veden olentoja. Hetken päästä kai joku paikallinen huomasi mielenkiintomme, ja tuli ulos ruokkimaan nokkaeläimiä pullalla. Ne havahtuivat nopeasti ja liplattivat ruoan perässä toiselle puolelle jokea. Tällöin edellisen junan toiset matkustajat, myöskin Kooyasaniin ilmeisesti oleva japanilainen pariskunta saapui paikalle meitä seuraten ja alkoi kumarrella sillan kaiteen yli ilosta huudahdellen.

Eksoottisia vesilintuja! Oi, kyllä kannatti jo tämän takia tulla Japaniin!

Jätimme japanilaiset ihmettelemään lintuja itsekseen ja palasimme asemalle lähimmän automaatin kautta. Juna saapui minuutilleen ajallaan. Kello oli nyt yli kuusi, ja aurinko oli hiljalleen laskemassa. Pystyimme silti nauttimaan alati paranevista näköaloista koko loppumatkan ajan; raide kiipesi ylöspäin, ja kukkulat kävivät entistä jyrkemmiksi. Silti rinteissä sitkeästi kasvoi korkeita ja komeita puita. Suomen maaperässä vastaavasti tuskin olisi kasvanut mitään muuta kuin jäkälää.

Vanhoina aikoina Kooyasanille kiivettiin jalan pyhiinvaelluksena. Nykyään on onneksi kaapelivaunu.

Junan pääteasema oli nimeltään Gokurakubashi. Se oli viimeinen paikka, johon vaakasuunnassa liikkuva junalaite pääsi matkalla Kooya-vuorelle; nyt vaihdoimmekin kaapelivaunuun, joka kiipesi raiteita pitkin ylös vuoren jyrkkää rinnettä. Ylhäällä piti vielä vaihtaa bussiin, joka jatkoi erittäin mutkaista tietä varovaisesti ja hitaasti asemalta temppelikylään asti. Tien rakentajat eivät ilmeisesti olleet kehdanneet rakentaa kauniiseen maastoon enempää siltoja kuin oli aivan pakko – siksi tie halaili hyvin huolella vuorenrinnettä, ja jokaista linnuntietä edettyä metriä vastasi ainakin kaksi tiemetriä.

Itse Kooyasanin kylä paljastui luultua suuremmaksi paikaksi. Taloja ja temppeleitä riitti pitkälti, ja pääsimme näkemään melkein koko kylän ajellessamme bussin päätepysäkille Okunoinin ulkopuolelle. Kylä sijaitsee useamman vuoren välissä olevassa laaksossa, joten näköaloja bussilla ei paljoa ollut meille tarjota. Aurinko alkoi jo laskea, ja ilma viileni pimeyden myötä entisestään. Oli jo jopa mukavan vilpoisaa.

Olisin halunnut lähteä heti katsomaan temppeliä kun pääsimme ulos bussista, mutta Tuure ja Antti vaativat, että tarkastaisimme ensiksi bussiaikataulun. Se olikin hyvä idea – suureksi kauhuksemme huomasimme, että juuri ajamamme bussi oli toiseksi viimeinen… ja viimeinen yhteys lähtisi 25 minuuttia myöhemmin. Do-do-do-dooooom. Meillä oli siis kahden ja puolen tunnin matkan jälkeen alle puoli tuntia aikaa käytettävissä itse nähtävyyksien näkemiseen.

Tuumasta siis toimeen, kävelimme saman tien Okunoin-temppelin hautausmaalle. Itse temppeliin on haudattu Kuukai, Japanin shingon-buddhalaisuuden perustaja, ja yksi suurimpia uskonnollisia merkkihenkilöitä koko maan historiassa. Japanilaisten mielestä hyvin pyhän miehen lähelle on hyvä tulla haudatuksi (se auttanee tulevien elämien ja valaistumisten kanssa), joten Okunoinin ympäristö on myös Japanin suurin hautausmaa – ja juuri tämä hautausmaa on yöllä merkittävä nähtävyys. Se on tällöin sytytetty täyteen lyhtyjä, jotka valaisevat hautoja ja kulkutietä.

Ehdimme hautausmaalle ennen kuin oli täysin pimeää

Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten keskelle oli haudattu... raketti?

Kerkesimme juuri ja juuri nähdä Okunoinissa muutakin kuin pelkkiä hautoja

...ja juuri kun tuli pimeä ja hieno niin piti lähteä pois. Kiitti bussit :(

Kävelimme hautausmaata niin pitkälle kuin uskalsimme bussista myöhästymättä. Matkalla näkyi loputtomiin hienoja ja suuria hautoja, ja muun muassa myös yksi raketti. Palasimme hyvissä ajoin takaisin bussiasemalle ja ostimme sen läheisistä juoma-automaateista piristeitä. Kahvi auttoi minua käyttämään koko paluumatkan matkapäiväkirjan vääntämiseen. Pääsimme takaisin asuntoomme myöhään illalla, ja istuimme kahteen asti yöllä kaupasta ostettuja naposteltavia testaillen ja ollen tyystin uupuneista päivästä. Päätimme, että tästä lähtien emme yritä sovittaa kahta aivan eri suunnilta löytyvää suurta nähtävyyttä samalle päivälle.

Tuure ei kai vieläkään saanut multimediaansa tarpeeksi hyvään kuntoon, joten ei kuvia tähänkään merkintään ihan vielä. Huomiseen merkintään minun on pakko saada jotain kuvamateriaalia, tai muuten kaikki tarinointi Naran turremunkkimaskotista menee aivan hukkaan.

Vaikka uni tulikin nopeasti, se myös lähti aika hätäisesti pois. Heräsin toisen lentokone-elokuvan puolivälissä, juuri kun japanilaisen eläintarhan väki sai vehkeiltyä rahoituksen projektilleen saada pingviinit lentämään. Loppuosa matkasta kului nukkumista yrittäessä. Muilla tuntui olevan vaihtelevasti ongelmia; ainakin Antti ja Tuure vetelivät matkan loppupuolella tiheitä sikeitä.

Joskus loppuyöstä kävin kävelykierroksen koneen takaosassa vessakäynnin yhteydessä. Sillipurkkiosasto oli ahdettu täyteen japanilaisia. Monet olivat päättäneet – kai varmuuden varalta – pitää hengityssuojaimia päässään koko matkan ajan. Päässään sekä silmälaput että hengityssuojaimet nukkuvat japanilaiset näyttivät nuivahtaneilta Kamen Ridereilta.

Pari tuntia ennen koneen saapumista valot välähtivät takaisin päälle ja meille tarjoiltiin aamupala. Siihen sisältyi eilispäiväinen, nyt kovaksi kuivahtanut sämpylä, Valion jogurtti, ja siivu teollista munakasmassaa epämääräisen kastikkeen kera. Kahvia sai kupillisen, santsikierroksia ei tultu tarjoamaan. Kahvia sai santsikierroksen, mutta olin niin uninen että unohdin koko asian.

Kone löysi perille joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä ja pääsimme purkautumaan liki ensimmäisten joukossa ulos. Olimme vielä kohtuullisen hyvissä asemissa tulevia jonotuksia ajatellen senkin jälkeen, kun Tuure oli koukannut takaisin koneeseen hakemaan takkinsa.

Kansain lentokenttä on jännittävä paikka, jo pelkästään sijaintinsa vuoksi. Kenttää varten ei saatu hankittua mistään tilaa – mistään lähiseuduilta ei löytynyt tarpeeksi kansalaisia luovuttamaan maitaan ja ympäristönsä viihtyisyyttä kentälle, ja pakkolunastuksista oltiin aiemmin mm. Naritan kenttää pystyttäessä saatu todella huonoja kokemuksia – joten KIX yksinkertaisesti rakennettiin keskelle merta keinotekoiselle suorakulmaiselle saarelle. Nykyään sitä pidetään yhtenä ihmiskunnan suurimmista insinööritaidonnäytteistä.

KIX:n terminaali on maailman pisin yhtenäinen lentokenttärakennus, ja odottelu alkoikin melkein heti koneen ulkopuolelta – saapumisaulaan kun piti matkustaa sukkulajunalla, joka ei juuri silloin sattunut olemaan paikalla. Viiden minutin raidematkan ja muutaman käytävän jälkeen alkoi ensimmäinen osa saapumismuodollisuuksista; reitti ohjautui halliin, jossa maahan saapuvien ihmisten oli määrä luovuttaa koneessa täyttämänsä sikainfluenssalomakkeet. Samaan aikaan kenttävirkailijat tähyilivät lämpökameralla matkustajien ruumiinlämpöä kuumeen varalta.

Jonotus oli varsin pitkä – karanteenipisteestä oli yrittämässä päästä läpi satoja ihmisiä, mutta läpäisyä käsitteli vain kolme tiskiä. Ennen kaikkea monille vaikutti olleen kauhean vaikeaa täyttää lomaketta oikein, ja siitä saattoi esimerkiksi puuttua yöpaikan osoite tai passin numero. Täten jono aina vähän väliä pysähtyi paikoilleen hetkeksi, kun japanilainen virkaihminen yritti selittää huonolla englannilla uusimmalle matkaajalle että miksi hänen paperilappusensa ei kelpaa.

Kukaan meidän joukostamme ei onneksi päätynyt karanteeniin, joten jatkoimme matkaamme passintarkastukseen. Jokaiselta saapujalta otettiin samalla sormenjäljet ja naamakuva, minkä jälkeen passeihin kiinnitettiin 90 päivän turistiviisumi ja maastapoistumislomake. Sitten poimimme matkatavaramme, jotka näppärästi tulivat saman tien hihnaa pitkin kun saavuimme niitä odottamaan. Tämä oli toivottavasti sattumaa. Vielä tullitarkastus, ja olimme lentokentän saapumahallissa ja turvallisesti sisällä Japanissa.

Alakerrassa testasimme ensimmäisen kerran japanilaisia juoma-automaatteja – toimivat hyvin – ja hankimme läheiseltä infotiskiltä Surutto Kansai -liput (älkää tulkitko nimeä väärin, surutto ilmiselvästi tarkoittaa englannin sanaa “through”, eikä jotain aivan muuta). Suruttolla saa lähes koko Kansain alueelle ilmaiset julkiset matkat kolmen vuorokauden ajaksi. Tarkoituksemme oli käyttää sitä ensimmäisten päivien matkoihin, ennen JR Passin aktivoitumista ja vapaasti käytössä olevia Japan Railin junia.

Kun olimme maksneet ja saaneet matkapassit, jäljellä oli enää asioinneista vaikein – japanilaisen SIM-kortin noutaminen. Tuure oli tilannut työpaikkansa rahoilla (työsähköpostien lukemiseen!) koko matkan ajaksi kortin, jolla meidän oli määrä saada nopea ja rajaton kännykkänetti maailmalle. Tiesimme jo etukäteen noutopaikan sijainninkin kentän neljännessä kerroksessa check-inien lähellä, joten komplikaatioita tuli vasta sitten, kun tiskiltä Tuurelle vastattiin hengessä “emmä tiedä että mistä tollasia pitäis saada, käy kysyyn infosta”.

Kävimme kysymässä, ja info sanoi, että siltä äskeiseltä virkailijalta juurikin. Tuure palasi siis takaisin edelliseen paikkaan, tällä kertaa lomakeprintti ojossa, ja saikin nyt vastineeksi suuren ruskean kirjekuoren. Istuimme alas irkinkiilto silmissä, ja varttitunnin vääntämisen, neljän eri laitteen kokeilemisen ja yhden puhelinsoiton jälkeen saimme lopulta yhteyden toimimaan. Tuure julisti voiton nettiin, ja sitten pakkasimme tavarat laukkuihin ja aloimme miettiä seuraavaa operaatiota.

Osakan päivä oli sateinen ja melko lämmin, joten ilma oli nihkeä ja hiki valui. Kello ei ollut vedes yhtätoista, ja huone Weekly Mansion Osakasta oli luvattu meille vasta neljäksi, joten totesimme, että meillä ei ole kiirettä. Päätimme Osakaan matkaamisen sijaan lähteä kurkkaamaan, että mitä löytyy lyhyen bussimatkan päässä sijaitsevasta Observation Hall -nimisestä rakennuksesta. Ennakkotietojen mukaan kyseessä oli matkailijoiden viihdekeskus, josta löytyisi muun muassa museoita, myymäläkerros, ravintolakerros, sekä tähystystaso, josta lentokenttää voisi ihastella.

Perille ei päässyt jalan, joten etsiydyimme bussiin. Observation Hall Loop Bus maksoi sata jeniä (n. 80 senttiä) suuntaansa, ja oli todellakin nimensä veroinen – matkalla se varmaan tuplasi etäisyyden linnuntiehen nähden lentokentän monimutkaisten ja kiemurtelevien tieratkaisujen takia. Perillä kohtasimme pettymyksen. Observation Hall ei ollutkaan huikaisevan moderni korkea tähystystorni, vaan kaksi viisikerroksista betonitaloa. Bussi pysähtyi heti lähemmän viereen, ja sen ovelta oli vain muutama askel sisälle.

Myöskään sisäpuoli talosta ei aivan huikaissut. Ensimmäisessä kerroksessa oli vain aula, ja toisessa kerroksessa sijaitsi jonkin sortin ympäristövirasto. Kolmannessa oli Concorde-museo, joka oli kiinni. Neljännen “myymäläkerros” sisälsi yhden myymälän, joka myi tavaraa lentokoneharrastajille. Myymälästä pääsimme siltaa pitkin naapuritaloon, jonka “ravintolakerros” oli yksittäinen kahvila, jonka myyjä ei ollut paikalla. Ohitimme kahvilan ja kiipesimme ylös tähystystasolle, joka osoittautuikin sitten ainoaksi oikeaksi syyksi vaivautua tulemaan visiitille KIX:n tähän syrjänurkkaan. Rakennus nimittäin oli sijoitettu likipitäen optimaaliselle sijainnille lähtevien lentokoneiden seuraamiseksi. Tuure vietti hetken ottaen kuvia, ja saimme sopivasti katsella, kuinka Finnairin koneemme lähti takaisin paluumatkalle Suomeen.

Palattuamme alas likipitäen samaa reittiä erisuuntaisilla liukuportailla rakennus pullauttikin meidät ulos sen eri puolelle. Sinne oli pystytetty näppärästi bussien lähtöpysäkki, ja vielä näppärämmin bussi saapui juuri samalla hetkellä poimimaan meidät mukaan. Pääsimme muutamassa hetkessä takaisin lentokentän saapumisaulaan, ja siirryimme sieltä Nankain junalla Osakan keskustaan.

Japanissa – tai ainakin Osakassa – ilmeisesti ainoat junat, joissa on VR-tyyliset paripaikkarivit käytävän vierellä, ovat shinkanseneja ja Limited Expressejä. Niihin Surutto Kansaimme ei riitä ilman lisämaksua, joten ajelimme kaupunkiin Airport Expressillä. Se on käytännössä lähijuna, joka pysähtyy vain harvoilla pysäkeillä. Keskellä päivää matkustaessa juna ei ehtinyt kovinkaan täyteen ennen kuin saavuimme perille Namban isolle asemalle.

Finnairin laiha aamiainen ei ollut pitänyt nälkää poissa kovin pitkään, ja nyt kaipasimmekin kaikki ruokaa. Onneksi japanilaiset juna-asemat ovat käteviä paikkoja nälän tyydyttämiseen. Olin lukenut paljon hyvää japanilaisista bentooista – eli muovirasioihin pakatuista lounaista, joista saa suunnilleen kouluruoan ravintoarvot 300-500 jenin hintaan – joten etsimme ensimmäisen lähikaupan ja valitsimme sieltä 400 rahan lounaslaatikot mukaamme. Myyjä lämmitti lounaat mikrossa ja antoi mukaamme syömäpuikot, joten tarvitsimme enää vain paikan, jossa nauttia ensimmäisen kunnon ateriamme pitkään aikaan.

Sellaisen löytäminen ei ollutkaan helppo homma. Osakalaisilla juna-asemilla nimittäin ei ole istuimia yhtään missään, ja Namba oli niin valtava asema, että istuinten puute suorastaan korostui. Valitsimme suunnan ja kävelimme sinne pitkän matkaa löytämättä mitään ratkaisua lepopulmaamme, ja lopulta valitsimme vain sopivan syrjäiset portaat, valtasimme niistä yhden reunan, ja aloimme ruokailla. Ohikulkevat japanilaiset katsoivat meitä paheksuen, ja noin puolivälissä ruokailua paikalle saapuikin käsiä heilutteleva asemavirkailija, joka ilmoitti, että ei, ei siinä saa istua. Hetken mietinnän jälkeen hän sanoi että meidän pitäisi mennä puistoon syömään, ja osoitti lähintä uloskäyntiä.

Tottelimme ohjetta, ja kävelimme märkään ulkoilmaan. Lähistöllä ei ollut mitään oikeaa puistoa, mutta sentään pieni aukio, jonka reunoilla oli istuimiksi kelpaavaa kiviaitaa. Söimme ruoat nopeasti märällä kivellä istuen ja ehdimme takaisin sisälle ennen kuin sade jatkui.

Kello lähestyi hiljalleen kahta, meitä väsytti, ja tarve peseytymiseen oli ilmeinen, joten päätimme, että nyt odottaminen sai riittää. Lähdimme Weekly Mansion Osakaa päin koettamaan onneamme huoneen saatavuuden kanssa. Majoituspaikka oli kahden metromatkan päässä. Pääsimme siis samalla tutustumaan Osakan metroverkkoon. Se osoittautui karuksi ja kävelyintensiiviseksi joukkoliikennevälineeksi. Jokaisella asemalla joutui kulkemaan jalan reilun pätkän.

Emme olleet silloisessa tilassamme kovin hyvää matkaseuraa natiiveille; silmät harittivat, olimme peseytymättömiä ja haisimme hieltä. Useampikin vaunun matkakumppani tuntui antavan signaaleja siihen suuntaan, ettei lainkaan arvostanut läsnäoloamme – tai kenties minä kävin huonosta olosta vainoharhaiseksi. Joka tapauksessa hetken aikaa japanilainen ystävällisyys ja kohteliaisuus tuntui pelkältä huonolta myytiltä.

Sitten olimmekin taas maan pinnalla, ja hetkeä myöhemmin Weekly Mansion Osakan edessä, missä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Paikalla oli onnekkaasti henkilö, jonka kanssa olin jutellut sähköpostitse varausta tehdessäni, ja hän esittäytyi kädestä pitäen ja toivotti meidät tervetulleeksi Japaniin. Huonekin oli jo täysin valmiina, joten täytimme kiitollisena kasan lomakkeita, maksoimme, pääsimme oman huoneen lepoon, ja kaikki oli taas paremmin.

Weekly Mansion Osakaa voisi lähinnä kuvata huoneistohotelliksi, tai jopa vuokra-asuntolaksi. Sieltä saa pitkiksi ajoiksi täysin varustettuja huoneistoja matkalaisten käyttöön kohtuulliseen hintaan. Me olimme varanneet kahden makuuhuoneen asunnon, jossa oli toisessa huoneessa kaksi vuodetta ja toisessa yksi, sekä lisäksi olohuone-keittiössä taitettava sohvasänky. Huoneen varustetasoon kuului myös oma WC, oma kylpyhuone (ilman WC:tä), kaksi televisiota ja ilmainen internet. Kiistelimme lyhyen hetken siitä, että onko suihkussa käynti vai internetin virittäminen tärkeämpi projekti, ja lopulta Tuure ja Antti jäivät virittämään nettiä kuntoon sillä aikaa kun minä menin peseytymään.

Palatessani netti olikin jo toiminnassa. Antin Airport Express oli tuettu G.R.R. Martinin romaanin ja nenäliinapaketin varaan, ja meillä oli siis käytössämme ikioma luotettava langaton lähiverkko. Tietokoneet kaivettiin esille, ja pääsimme päivittämään blogia ja lähettämään terveisiä takaisin Suomeen.

Palautumisemme kesti muutaman tunnin. Ehdimme todeta, että meillä ei ollut läheskään tarpeeksi toimivia sähkötöpselisovittimia mukanamme – Kiinasta tilatut alle dollarin adapterit kun eivät olleetkaan oikein kelvollisia (saatika turvallisia). Kaivoimme netistä tietoa Osakasta, ja päätimme lähteä tutustumaan Shinsaibashin ja Namban alueeseen tarkemmin – sieltä luvattiin löytyvän isoja elektroniikkakauppoja ja jopa ihan oikea Apple Store. Antti taas oli sopinut erään go-puolen kaverin kaverinsa kanssa tapaamisen viiden ja kuuden välillä go-salonkivierailua varten. Kävelimme yhdessä metroasemalle, mistä Antti jatkoi matkaansa jalan pohjoisemmaksi ja me testasimme toisia metrolinjoja Shinsaibashiin.

Jo ensimmäisen metromatkan tapauksessa kävely maan pinnalta metroon ja linjojen vaihto oli tuntunut liiallisen työläältä, ja nyt valitsemamme reittiratkaisu oli liki tuskallinen. Tuntui siltä, että asematunneleita piti joka välissä kävellä vähintään yhden metropysäkin välimatkan verran. Osakan metro ei ansaitse hyviä pisteitä ainakaan vaihtojen organisoinnin puolesta.

Nousimme maan pinnalle Shinsaibashi-sujiin, eli Shinsaibashia halkovaan katettuun kauppakatuun. Se on kaupunginosan isoin nähtävyys, ja reunustettu pienillä kaupoilla kilometrien matkalta. Kävelimme sitä ensin pitkän pätkän yhteen suuntaan. Paikallistettuamme itsemme lopulta kartalta totesimme, että olimmekin menossa poispäin Nambasta. Käännyimme siis ympäri, palasimme takaisin, ja jatkoimme lähtöristeyksestä edelleen samaan suuntaan. Shinsaibashin kaupat eivät olleet teekkareille kauhean kiinnostavia; herkku- ja muotipuoteja oli paljon. Meidän mielenkiintomme heräsi kunnolla vasta Namban puolella, kun löysimme Tsutaya-tavaratalon, joka myi DVD:itä, CD:itä, kirjoja, mangaa ja videopelejä. Päästyämme sen nörttitavarakellariin huomasinkin yllättäen kärsiväni runsaudenpulasta – kerros oli pullollaan tavaroita, jotka olisin ostanut välittömästi, jos ne olisivat tulleet Euroopassa vastaan. Varttitunnin häkeltyneen valikoiman selaamisen jälkeen poistuimme ostamatta mitään. Toistaiseksi.

Tilanne vain parani, sillä seuraava kauppamme oli Bic Camera, valtava elektroniikkatavaratalo ja tämän ostosekskursion pääasiallinen kohde. Pian sisäänpääsyn jälkeen seuraamme liittyi aiemmin kännykkäosastolla “Sumimasen! Sumimasen!” -huudoin huomiota kerännyt myyjä, joka halusi auttaa meitä englanniksi. Kerroimme että kaipasimme Japani-yhteensopivaa Nokian laturia, ja hän katosi viideksi minuutiksi kysymään neuvoa joltakulta. Sitten hän palasi, ja valitsi edessämme olevasta hyllystä oikeat komponentit – japanilaisen yleiskännykkälataimen, ja siihen sopivan Nokia-konvertterin. Kysyimme myös uusia virtajohtoja, ja toisen tiedonhakureissun jälkeen myyjä suositteli meitä jatkamaan peremmälle kauppaan. Näin teimme.

Elektroniikkatavaratalossa riitti kerroksia enemmän kuin Helsingin Stockmannissa, ja kiinnostavat virtatarvikkeet oli hajasijoitettu ympäri sen kerrospaljouksia. Löysimme hakumatkan aikana muun muassa kokonaisen hyllyrivillisen USB-hubeja. Onnistuimme äkkäämään lopulta myös hyviä virtaratkaisuja, ja teimme irto-ostoksia useasta eri kerroksesta. Kauppaan olisi voinut vajota vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta ennen pitkää jalkani alkoivat pettää, ja ehdotin palaamista Weekly Mansioniin – tarpeeksi pitkän maanittelun jälkeen myös teimme näin.

Kävimme matkalla ostamassa lähikaupasta hyvää syötävää ja juotavaa, ja tasaannuimme sitten asuntoomme. Antti saapui runsasta tuntia myöhemmin, ja kertoi voittaneensa go-salongin omistajan, joka oli tasoltaan 6-dan. Toruimme häntä siitä, ettei hän ollut vaatinut salongin kylttiä itselleen voitonmerkiksi kuten taistelulajeissa dojon mestarin voittaneiden oli vanhoina aikoina tapana tehdä.

Loput illasta menikin sitten levätessä ja palautuessa. Tuure tappeli oman tietokoneensa kanssa, ja me muut kirjoittelimme matkapäiväkirjaa ja ihmettelimme Japanin TV:n sisältöä. Uni tuli illalla mainiosti.

Havahduttuani hereille haroin kännykän käsiini ja katsoin kellonaikaa. Se oli kuusi aamulla. Olin mennyt nukkumaan kello kahdelta. Tunsin silti itseni pirteäksi, ja olo oli muutenkin kerrassaan mainio. Mietin asiaa hetken ja totesin, että kai syypää hassuun tilanteeseen oli matkakuume. Olin kuitenkin ollut kiinnostunut Japanista jo kymmenen vuoden ajan, ja vasta nyt olin pääsemässä ensimmäistä kertaa käymään maassa. Kaivoin siis läppärini esiin ja aloin kerrata matkasuunnitelmaa.

Ei toki mennyt pitkää aikaa ennen kuin kehoni huomasi, ettei ollut nukkunut minkään vertaa. Minun olli pakko palata vajaata tuntia myöhemmin peiton alle aamu-unille.

Todellisesti heräsinkin vasta yhdeksän ja kymmenen välillä. Tämä herääminen oli paljon ensimmäistä unisempi. Nousin hereille ja siirryin vaivoin kylppäriin pakkaamaan vaatteitani, ja hetken päästä myös vieraspatjalle majoittunut Jukka heräsi ja kaivoi Eee-kannettavansa esiin. Murahdimme toisillemme huomenet ja jatkoimme omien puuhiemme toimittamista.

Kello yhden maissa olin saanut pakatuksi, ja Antti ja Tuure saapuivat kämpälleni omien laukkujensa kanssa. Tilasimme ja söimme pizzat, ja saimme niistä niin hyvät annokset suolaa ja rasvaa että tuskin Japaninkaan päässä huvittaa aivan heti turvautua roskaruokaan.

Kun kaikki oli kunnossa, kutsuimme taksin ja kiidimme helatorstain autioittaman tieverkoston halki lentokentälle. Taksi oli nopea, se ehti odottamaan meitä jo ennen kuin olimme matkalaukkuinemme tien varressa. Lentokentälle saavuttuamme viimeistelimme jo edellisenä yönä netissä aloittamamme check-inin (valitsimme silloin hyvät paikat) ja kävimme tekemässä ostoksia ennen laukkujen luovuttamista. Suosituimmat ostokset olivat vähemmän yllättävästi käsidesinfiointiaineet ja jenit.

Helsinki-Vantaa on yksi Suomen harvoja paikkoja, joissa jono-optimointi (eli yhdestä jonosta toiseen loikkaaminen) kannattaa.
Jos optimoida yrittää vaikkapa S-Marketissa, siitä seuraa vain pahaa mieltä – kassalle päästyään useimmiten huomaa että alkuperäinen jono olisi kumminkin ollut nopeampi. Lentokentällä taas ihmiset kaiketi jännittävät niin paljon, että jättävät kokonaan huomaamatta, että sadan metrin päässä liki autiossa lähtöaulassa voisi olla esimerkiksi tyhjä rahanvaihtopiste ja turvatarkastusportti.

Tällä kertaa lähtöaulan 2 turvatarkastuksessa oli noin 50 hengen jono, joten kävelimme tyylikkäästi sen vierestä lähtöaulaan 3, ja sieltä välittömästi tarkastuksen läpi ilman jonotusta. Sisällä ihastelimme hetken Pentikin matkamuistolumipalloja (autenttinen fiilis, mutta eivät ole kylmiä tai märkiä!) ja kävimme ostamassa suudesinfiointiainetta (eli minttuviinaa). Siirryimme sitten jonottamaan Schengen-alueen ulkopuolisten lentojen passintarkastukseen. Ainakin hetkeksi – valppaat hoksottimemme äkkäsivät, että aivan tarkastuspisteiden reunassa oli autio EU-kansalaisille tarkoitettu avoin pikaväylä, jota kukaan ei tajunnut käyttää. Jonotus olikin hetkessä optimoitu ohi.

Sisällä ulkolentoalueella ennätimme sopivasti tehdä viimeiset Suomen-blogaukset ennen kuin kutsu portille kävi. Kone oli niin iso, että se täytettiin osissa – me saimme vielä lisää aikaa, koska olimme käyneet vaihtamassa paikat koneen etuosaan. Alun perin päämme menoksi oli varattu takapuolen paikkoja, eli MD11:n sillipurkkipuolta. Siellä penkkejä olisi ollut 3 + 4 + 3, kun taas edempänä oli 3 + 4 + 2 riviä kohti. Ero käytävätilan määrässä oli huomattava, ja pääsimme kaiken lisäksi istumaan pareittain.

Finnair ei nuukaillut varusteiden määrässä. Paikoilla meitä odotti vesipullo, viltti, tyyny, ikiomat kurjalaatuiset nappikuulokkeet ja yösetti, joka sisälsi hammasharjan, hammastahnan, korvatulpat ja silmälaput. Pian nousun jälkeen meille jaettiin muutakin hupia, kuten esimerkiksi Japanin valtion virallinen lomakepaketti. Virkamiehet halusivat jäljittää maihinnousutietomme, tullattavat tavaramme, ja lisäksi selkeästi tuoreemmalla lomakkeella selvittää, että olimmeko olleet tekemisissä pohjoisamerikkalaisten ihmisten kanssa viimeisen kymmenen päivän aikana. Arvoimme hetkisen tulevan hotellimme osoitetta; Japanissa osoitteet eivät ole usein paljonkaan väärti, joten meillä ei ollut yhteystietoja tallessa. Onnistuimme sentään päättelemään osoitteen uusiksi kartasta ja ulkomuistista.

Lentoon lähtö (tai siitä seurannut paineenvaihtelu?) sai minut hyvin uniseksi, joten olin helpottunut siitä, kun Finnairin illallinen vihdoin jaettiin. Ruoka oli viehättävä sekoitus suomalaista ja japanilaista ruokakulttuuria – kanaa vihanneksilla, lisukkeina salaattia, kylmiä nuudeleita, sämpylää ja ruisleipää. Mukana tuli pussillinen nori-merilevää höysteeksi. Viimeinen selkeä muistoni ennen nukahtamista oli, että kaadoin norin pääruoan päälle ja söin sen sillä höystettynä. Nori sai kanan maistumaan kalalle.