Ja sellaiseksi se osoittautui myös paikan päällä!

Aamu oli melko hajanainen; Olli oli vääntänyt edellisen päivän kävelyllä jalkansa solmuun, Juha oli flunssatoipilaana, ja Tuure puolestaan hiljalleen sairastumassa. Lähdimme silti kaikki neljä matkaan, ja suhahdimme shinkansenilla lyhyen matkan Himejin kaupunkiin. Osakan päärautatieasemalla Juha vietti hetken aikaa Japan Rail Passiaan aktivoiden, hän kun ei ollut edellisenä päivänä sitä pystynyt muiden kanssa tekemään.

Himejin ensimmäinen nähtävyys kohdattiin heti asemalaiturilta laskeutumisen jälkeen – kaupungin shinkansen-odotushalli oli nimittäin kerrassaan yleellinen. Sen nurkkaan oli istutettu kookas kannettava pyhättö katseltavaksi, ja lukuisat sohvaryhmät takasivat, että luotijunia odottavilla matkaajilla olivat asiat mukavasti. Shinkansen-lippuporttien toisella puolella oleva tavallinen JR-asema taas oli normaalia rutiinia – kolkkoja saleja ja käytäviä, ja pitkähkö kävelymatka asemalta ulos saakka.

Päivä sentään oli nätti, ja samoin Himejikin. Kaupunki on kohtalaisen kookas 500 000 asukkaallaan, mutta keskusta ei silti tuntunut kovinkaan vaikeasti hallittavalta. Kevyen liikenteen väylät olivat leveitä, ja monet himejiläiset olivatkin valinneet kulkuvälineekseen pyörän. Harmi että täälläkin paikallisilla tuntui olevan vaikeuksia ajaa pyörillään suoraan tai tien reunassa, joten pyörällä kulkijoita joutui varomaan.

Eiiii! Älkää pyöräilkö kauppakeskuksissa, typerät japanilaiset!

Saimme ainoan kerran hyötyä ostamastani Lonely Planet: Japan -kirjastakin, sillä se ehdotti meille ruokailua läheisessä kaisekihenkisessä ravintolassa. Ruokailusta onkin jo aiemmin kirjoitettu toisessa merkinnässä.

Ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa kauppakatua pitkin kohti linnaa. Katu oli aika samankaltainen Osakan Shinsaibashi-sujin kanssa, mitä nyt täällä kaupat olivat pienempiä ja kadulla oli enemmän tilaa kävellä. Kokonaisvaikutelma oli sympaattisempi – etenkin kun keskeltä katua löytyi mm. katosta riippuva kello, jossa oleva kyltti kertoi englanniksi, että montako minuuttia matkaa Himejin linnalle vielä olisi.

Ah, enää 13 minuuttia linnalle.

Aseman ja linnan välinen etäisyys taittui nopeasti. Linnan tuntumassa tavalliset himejiläiset loppuivat ja astuimme turistien valtakuntaan. Linnaa olivat katsomassa paitsi tavanomaiset ulkomaiset turistipariskunnat, myöskin pienet japanilaisten tätien ja setien joukot ja yksittäiset salarymanit, jotka olivat varmaan onnistuneet löytämään liikematka-aikataulustaan tilaa paikallisen nähtävyyden näkemiseen.

Aiemmin Himejin linnan kylä ulottui aina ulompaan vallihautaan asti, mutta nyt sen rakennukset oli korvattu puistoilla ja isolla aukealla. Jo puistossa huomasi, että Himejissä otettiin sikainfluenssa vakavasti – sen WC:ssä käskettiin terävään äänensävyyn huolehtia käsien desinfinnoista heti vessakäynnin jälkeen, jotta “new type influenza” ei pääsisi leviämään.

Himejin linnan kartta vanhoina aikoina

Ostimme linnaliput automaatista ja kävelimme sisälle. Heti lippuporttien sisäpuolelle oli asetettu joukko desinfioimispulloja, ja toinen kehotus käsien puhdistamiseen. Ohjeet lisäksi sanoivat, että Himejin alueella ei saanut syödä tai juoda, ja että kävely olisi rasittavaa, joten vierailijoiden pitäisi huolehtia nestetasapainostaan.

Himeji on iso linna, joka on japanilaiseen tapaan suunniteltukin tahallaan aika hankalaksi kuljettavaksi – näin voidaan hämmentää hyökkäysjoukkojen etenemistä. Itse päälinnoituksen lisäksi linnan alueeseen kuului lukuisia pienempiä rakennuksia, kuten esimerkiksi satoja metrejä pitkä yhtä muurinsivua korvaava vanha palvelusnaisten talo. Turisteja varten suunniteltu valmis linnan pihoja ja rakennuksia kiertävä kävelyreittikin kulki sen halki. Sisään ei saanut mennä kengät jalassa, vaan jouduimme riisumaan ne ovella ja kantamaan niitä muovipussissa mukanamme aina koko sisäkävelyreitin toiseen päähän asti. Pitkä talo oli jännittävä, eritoten kun se yllättäen maaston kohotessa vaihtoi kesken kaiken kerrosta, mutta jatkoi muuten liki identtisen näköisenä.

Talon jälkeen esittelypolku kiersi pienen spiraalin päälinnoituksen ympäri, ennen kuin ohjautui viimein sinne asti. Linnan pihalle oli kerääntynyt useita kymmeniä matkaajia levähtämään ja katselemaan linnaa ulkoa. Me viivyimme paikalla hetken – Tuure otti kuvia vielä toisen hetken ajan – ja jatkoimme sitten linnaan. Myös sen porteilla piti jättää kengät pois.

Himejin linnan päärakennus on aika iso.

Himejin päärakennuksessa on monen monta kerrosta, joista jokainen pienenee suhteessa edelliseen. Alun perin alinta kerrosta käytettiin varastona ja ylempiä erinäisiin tarkoituksiin, mutta valitettavasti nyt linnaa ei oltu enää jaksettu sisustaa autenttisesti. Sen sijaan sisätilat oli muutettu museoksi, ja aika suuri osa tunnelmaakin oli saman tien kateissa. Turistit paimennettiin sisätiloissa mutkittelevaa kävelytietä pitkin museoesineiden ja niitä esittelevien kylttien ohi ylemmäksi. Ylimmässä kerroksessa oli sentään pieni pyhättö, penkkejä lepäämiseen, ja todella hyvät näköalat Himejin kaupunkiin.

Ylhäältä näki koko Himejin

Kun olimme saaneet näköaloista tarpeeksemme, lähdimme laskeutumaan takaisin toista portaikkoa pitkin. Tuure jäi vielä ylös ottamaan kuvia, Jukkakin tuli vähän perässä, ja minä ja Olli etenimme ensimmäisinä. Kun olimme viimein päässeet ensimmäisen kerroksen tasoon ja jatkaneet jonkin aikaa eteenpäin käytävää pitkin, meidät pysäytti hymyilevä virkailija, joka viittilöi meitä nousemaan portaita.

“Special event, this way, please.”

Kohotin kulmiani omituisuudelle. No, ainakaan koko linna ei oltu vielä nähty. Nousin siis edellä ylös seuraavaan kerrokseen, missä seisoi uniformuun pukeutunut mieshenkilö. Mies tervehti nopeasti, ja sanoi “this is Police, sit down!”.

Jähmetyin hetkeksi paikoilleni ja käännyin katsomaan, että kuulinko oikein. Erikoistapahtumasta olikin tulossa kovin erikoinen. Samaan aikaan Olli nousi perässäni toiseen kerrokseen. Ilmeisesti olin kuullut väärin, koska nyt virkailija viittilöi meitä jatkamaan eteenpäin käytävää pitkin.

Lähdimme siis eteenpäin, tällä kertaa epäluuloisempina. Hetken päästä käytävää alkoi jakaa kahtia tötsistä ja nauhoista koottu poliisien aitakyhäys, joka pakotti meidät käytävän päässä olevan jonon jatkoksi. Edellä seisovat turistit vaikuttivat aivan yhtä hämmentyneiltä – eritoten kun kesti viitisen minuuttia ilman, että mitään tapahtui. Jonon päässä oli toinen virkailija, joka toisinaan puhui radiopuhelimeen ja vilkuili ylös viereisiä portaitaan.

...mitä nyt tapahtuu?!

Jukka liittyi pian jonon jatkoksi, ja Tuurekin ehti saapua juuri kun suuri joukko japanilaisia turisteja käveli yksi kerrallaan alas portaita Special Eventistä. Turistit eivät sanoneet mitään, jatkoivat vain suut viivasuorina matkaansa käytävää pitkin. Kun viimeinenkin oli ohittanut meidät, jononpäävirkailija viittilöi puolestaan meitä nousemaan. Teimme työtä käskettyä, ja parin portaikon jälkeen olimme pienessä tornihuoneessa, jossa seisoi kaksi samoin pukeutunutta virkailijashenkilöä (poliisia?).

Ja… mitään muuta ei tapahtunut.

Special Eventistä oli sentään hyvät näköalat.

Special event oli ilmeisesti mahdollisuus päästä käymään yhdessä Himejin sivutornista. Tornista kieltämättä oli hyvät näköalat – erityisesti linnan päärakennukseen päin, jonka vieressä torni oli. Seisoskelimme hetken aikaa ikkunoista kurkkien ja ihmetellen, että tapahtuisiko nyt mitään oikeasti erikoista, ja sitten laskeuduimme takaisin alas ja jatkoimme matkaamme. Pian pääsimme vaihtamaan kengät takaisin jalkaan, ja noin varttituntia myöhemmin olimme taas linnan lippuporttien luona. Desinfioimme varmuuden varalta kätemme taas kerran.

Pihalta ostimme jäätelöt, ja jatkoimme sitten jälleen ostoskatua pitkin. Olli katosi välissä joukostamme huomaamattamme – hän oli puhunut aikeesta käydä ostamassa itselleen uusi hattu edellisen jäätyä Pendolinoon Suomessa, joten oletimme että hän oli toteuttamassa kutsumustaan. Itse kävelimme takaisin shinkansen-odotusaulaan ja vajosimme sohviin lähetettyämme Ollille ilmoitustekstarin sijainnistamme.

Olli saapui lopulta uusi komea hattu päässään. Hän oli jopa onnistunut käymään niin pitkän keskustelun myyjän kanssa, että oli saanut varmistettua, että kyseessä oli japanilainen hattu eikä mikään turha tuontituote jostain muualta. Vierailimme vielä paikallisessa lahjatavarakaupassa ostamassa himejiläisiä herkkuja, ja palasimme sitten Osakaan.

Osakan puolella Tuure päätti jäädä asunnolle potemaan flunssaa, kun taas me muut lähdimme kokeilemaan oosakalaista okonomiyakia. Tuure oli jo aiemmin saanut joltain paikalliselta irkkitutultaan suosituksia, joten lähdimme ne mukanamme etsimään ruokaa Amerika-murasta, Osakan kenties teinitrendikkäimmältä seudulta.

Amerika-murasta löysimmekin nopeasti Big Step -tavaratalon, ja sen kolmannesta kerroksesta kaarevien liukuportaiden takaa luvatun okonomiyakilan – paikan nimi ei valitettavasti muistu mieleen, koska suunnistimme sinne lähinnä sen tiedon avulla, että sen logossa on valkoinen siveltimenveto punaisella taustalla ja läjä kanjeja juuri tietyssä muodostelmassa. Lue okonomiyakikokemuksesta kertova Ollin merkintä.

Ruoan jälkeen teimme vielä lyhyen kävelykierroksen Amerika-murassa, joka oli ruokailun aikana ja auringon laskiessa herännyt kunnolla eloon. Nyt kadunvarsille oli ripoteltu tasaisesti trendikkäitä japanilaisia ihmisiä, jotka tuntuivat lähinnä hengaavan paikoillaan itsekseen hienoissa vaatteissaan. Tämän ajanviettomuodon järki ei oikein ehtinyt avautua minulle ennen kuin olimme jo saaneet viimeisteltyä kiertokäyntimme, ja palasimme metroa pitkin takaisin Weekly Mansion Osakaan. Loppuilta meni itse kullakin levätessä, sairastussa, tervehtyessä, ja muuten vain aikaa tapettaessa.

Illalla maistelimme keskenämme Himejin-tuliaisiamme, omenanmakuisia omenanmuotoisia leivoskarkkiasioita

...ja junaseikkailu siitä sitten tulikin!

Alla koko junaseikkailu interaktiivisena Google-karttana. Karttaa pystyy vierittelemään ja zoomailemaan vapaasti. Matkat on värikoodattu ajan mukaan; mitä tummempi reitti, sitä myöhempänä osana päivää se ajettiin.

Näytä Junaseikkailu Japanissa 28.5. suuremmalla kartalla

Seikkailuretkikuntamme varustettiin normaalivarustuksen lisäksi yhdellä miniläppärillä ja Tuuren videokameralla, ja se lähti liikkeelle Osakan perusleiristä klo 07:45. Ensimmäinen haaste oli oosakalaisen aamuruuhkan selvittäminen. Kohtasimme ruuhkan urheasti, ja se paljastuikin yllättävänkin lempeäksi vastustajaksi – maanalaiset tunnelit vetivät hyvin, emme joutuneet seisomaan turhia, ja mahduimme helposti sisään sekä metroon että JR:n lähijunaan.

Huomionarvoinen seikka tosin on, että JR:n lähijuna oli kolme minuuttia myöhässä. Kaikki lukemamme japanilaista kulttuuria ihannoivat artikkelit ja matkaoppaat ovat aina väittäneet, että junat ovat poikkeuksetta ajallaan. Juha koki itsensä katkerasti petetyksi.

Retkikuntamme ensimmäinen kaukojunayhteys oli rutiininomainen Hikari-shinkansen Shinosakasta Nagoyaan. Nagoyassa vaihdoimme ensimmäiseen kiinnostavampaan matkavälineeseen – Shinano-nimiseen “wideview”-junaan, joka muistutti kovasti suomalaista Pendolinoa, jonka joku oli keksinyt ehostaa isommilla ikkunoilla. Ajoimme sen kyydissä syvälle Japanin Alpeille, Shiojirin kaupunkiin asti. Matka kesti liki kaksi tuntia ja rata nousi korkeimmillaan kilometrin korkeuteen. Varhainen lähtö pääsi vaivaamaan maisemien katselua, sillä Juha nukahteli alkumatkasta ja Olli loppumatkasta.

Shiojirissa vaihdoimme naapurikaupunkiin Okayaan kiitävään Asuza-junaan (sekin Limited Express -luokkaa, mutta tavallisilla ikkunoilla). Vaikka olimmekin korkealla vuorilla, tämän yhteyden näkymät olivat kovin tylsiä; Okaya ja Shiojiri ovat kasvaneet niin hyvin kiinni, ettei ulkona näkynyt kuin tavanomaista japanilaista esikaupunkialuetta. Juha joutui viettämään tästä junamatkasta liki puolet vessassa. Matka kesti kahdeksan minuuttia.

Shiojiri ja Okaya olivat päivän matkasuunnitelmamme kauimmaiset kohteet. Ne sijaitsevat Naganon prefektuurissa, suunnilleen keskellä koko Honshuun saarta. Okayan vaihto – kuten kaikki vaihdot tähän asti – oli ajoitettu riittäväksi vain juoma-automaatilla pysähtymiseen ja seuraavaan junaan siirtymiseen. Seuraava juna oli tällä kertaa Japan Railin paikallisjuna, jolla aloimme palailla takaisin shinkansenin raiteita päin.

“Hiljalleen” on avainsana, sillä paikallisjunalla kesti matkansa kulkemiseen pidempään kuin Shinanolla, vaikka matkaa se ehti tehdä vain puolikkaan. Ainakin kahden eri koulun oppilaat käyttivät samaa junaa koulumatkoihinsa – ja olivat jostain syystä päässeet jo koulustakin, keskellä päivää – joten sisään lappoi aalloittain äänekkäitä ja pirteitä natiivilapsia matkaa piristämään. Vaikka matka kulkikin kaupunkialueiden läpi, myös näköaloja riitti, sillä kaupungit päättyivät tällä puolella Japania äkkijyrkkiin metsän kattamiin kukkuloihin. Tällä reitillä näkyi lumihuippuisiakin vuoria – olimme ehtineet jo tottua siihen, että Japanissa runsaan kilometrin korkuisetkin nyppylät ovat täysin rehevän kasvillisuuden peittämiä, joten tämä peräti yllätti.

Jäimme pois junasta Iida-kaupungin (väkiluku: noin Oulu) pysäkillä, ja pidimme hyvin ansaitun runsaan tunnin lepotauon. Lyhyt kävelymatka Iidan keskustassa aiheutti kuitenkin suuren pettymyksen; kaupungin ravintolat olivat viettämässä siestan kaltaista taukoa, ja olivat lakanneet palvelemasta asiakkaita päivän ajaksi. Onnistuimme onneksi saamaan ravintoa kadun varteen pysäköineeltä pakettiautonsa tavaratilasta takoyakia (mustekalatäytteisiä taikina-salaattipalloja) kokkaavalta japanilaiselta sedältä.

Koska aikaa oli vielä runsaasti, seuraavaksi vierailulistalla oli paikallinen ruokakauppa. Se ei osoittautunutkaan miksikään mitättömäksi nurkkakaupaksi, vaan isoksi ja paljolti suomalaisia kauppoja muistuttavaksi marketiksi. Hankimme sen leipätiskiltä uusia jännittäviä leipäkokemuksia; vaahterasiirappipullan, juustoleivän, ja japanilaisen halpispullan, jotka kaikki todettiin rahanarvoisiksi kokemuksiksi.

Iidalaisia eväitä - piristävä pulla ja purkki Pomon Sateenkaarivuoristokahvia

Sitten palasimmekin takaisin asemalle, ja nousimme junan kyytiin. Tämä seuraava juna, nimeltään Inaji, oli taas “wideview”-tyyppinen, ja sen reitti kulki takaisin shinkansenin radalle poikkeuksellisen hienoa reittiä pitkin. Seurailtuaan jonkin aikaa Iidan esikaupunkialueita rata nimittäin puikahti keskelle metsää, ja mukaili sitten Tenryuugawa-joen reittiä korkealla sen penkalla. Reitti tarjoili niin paljon ihastuttavia näkyjä, että alun perin Ollin suunnittelemat päiväunetkin taisivat jäädä väliin. Videokamera oli kovalla kulutuksella.

Ikkunakuvaa Inajista ennen kuin pääsimme joen varrelle

Inajissa opimme lopulta optimoimaan paikkamme näköalojen maksimoimiseksi; toinen istui toisella, toinen toisella puolella käytävää.

Pääsimme takaisin luotijunaradan varteen auringon ollessa jo laskiessa. Viimeisten kymmenien kilometrien aikana kuulimme ukkosenkin jyrähtelevän, joten päivän tähän asti hyvä matkasää tuntui olevan lopussa. Juha ylipuhui kuitenkin Ollin vielä pienelle kiertomatkalle – pistäytyminen sadan kilometrin päässä Shizuokassa nimittäin aiheuttaisi sen, että päivän junamatkan yhteenlaskettu pituus ylittäisi megametrin, eli 1000 kilometriä! Tämä oli sen luokan saavutus, että se piti ehdottomasti toteuttaa. Laiturilla huomasimme, että seuraava Hikari-shinkansen Tokion suuntaan itse asiassa lähtisikin alle kymmenen minuutin päästä. Siispä kiiruhdimme odottamaan sitä.

Pikaisen vaihdon järkevyys alkoi mietityttää heitä vasta siinä vaiheessa, kun shinkansen oli matkannut jo yli tunnin ajan – eihän pysähdyksettömältä yli 200 km/h matkaavalta junalta pitäisi mennä näin pitkään sadan kilometrin kulkemiseen!

Olli kaivoi esiin Lonely Planet Phrasebookinsa, ja hetken kertaamisen jälkeen kysyi asiaa naapuripenkin japanilaiselta rouvalta. Rouva vastasi, että juna pysähtyisi ihan kohta Shinyokohamassa.

Hälytyskellot alkoivat soida teekkareiden päissä, ja Juha tarkasti pahat ennakkoluulonsa todeksi kämmentietokoneeltaan – kyllä, he olivat saapuneet Tokion metropolialueelle. Hikari oli ehtinyt jo ajaa hujauttaa ylimääräiset 150 kilometriä Shizuokan ohi.

Hups, matka taisi mennä vähän pitkäksi.

Päätimme hyvittää pienen lipsahduksemme kävelemällä Shinyokohaman aseman ulkopuolelle ja filmaamalla videokameralla kuvaa kaupungista. Sitten ostimme paikallisesta lahjapuodista Yokohama-brändättyjä tuomisia Osakaan jääneille kumppaneillemme, ja lähdimme nuokkuvalle ja myöhäiselle paluumatkalle takaisin kotikaupunkiimme. Pääsimme takaisin Weekly Mansion Osakaan vasta täpärästi perjantain puolella – viimeisellä mahdollisella metrolla.

Paluumatkan aikataulut tarkastimme *huolella*.

Ei, mutta katsokaa! Kioton yönäköala!

Olli kertoi aiemmassa merkinnässä jonkin verran Kioton-päivän sujumisesta.

Osakassa taas päivä kului latteasti. Pistäydyin kerran ulos ostamaan läheisestä FamilyMartista bentoon, teepusseja ja muuta juotavaa, ja muu osa päivästä kului toipuen ja matkapäiväkirjaa jaj sen kuvagallerioita kirjoitellen ja julkaisten.

Vasta noin klo 23 ovi kävi ja muut saapuivat takaisin. Sanoivat metsästäneensä Kioton yönäköaloja niin suurella innolla, että oli mennyt hyvin myöhäiseksi. Myös kävelyä oli ilmeisesti tullut runsain mitoin – Ollin arvion mukaan hän käveli päivän aikana yli 20 kilometriä.

Maanantaina meillä oli hetkellisesti jo koko porukka koossa!

Olli saapui Kansai Internationaliin samalla lentokoneella kuin mekin, mutta vain kolme vuorokautta myöhemmin, ja olin luvannut, että ainakin minä olen Namban asemalla häntä vastassa kunhan hän sinne saakka on ennättämässä. Suihkun jälkeen puin päälleni ja jäin käsittelemään tietokonetta; Tuure ja Jukka heräsivät lopulta, Antti vain jatkoi uniaan. Kukaan kolmesta ei kuitenkaan ollut lähimaillakaan valmiina siinä vaiheessa kun Olli kertoi nousseensa Nankai Airport Expressiin.

Jätin siis muut teekkarit heräämään ja virkistäytymään, ja lähdin itse liikkeelle. Ostin asemalta päivän metropassin ja ajelin lopuillaan olevan aamuruuhkan mukana Nambaan, missä olin hyvissä ajoin; 20 minuuttia ennen teoreettista Ollin aikaisinta saapumishetkeä. Etsiydyin hyvään asemaan Nankain juna-aseman pohjoisessa lähtöaulassa ja jäin odottamaan ja katselemaan japanilaisia, jotka virtasivat aaltoina ulos junista ja suuntasivat töihin.

20 minuutin päästä ei kuitenkaan näkynyt ketään tuttua. Meni vielä toiset 20 minuuttia, ennen kuin sain tekstiviestin, jossa Olli ihmetteli, että milloin olen tulossa paikalle, ja että hän odottaa jo juna-aseman keskiaulassa. Hyvinpä olin miettinyt tapaamispaikan; en ollut tajunnut lainkaan, että junalaitureilta voisi päästä ulos useampaa eri kautta. Etsin siis tieni Namban sokkeloiden kautta toiselle asemalle ja toivotin siellä Ollin tervetulleeksi.

Hankimme myös Ollille metrolipun automaatista, ja ajelimme sitten minulle jo tutuksi tulleelle Tanimachi 4-choomen pysäkille kuulumisia vaihdellen. Ollin lento oli sujunut suunnilleen yhtä hyvin kuin meidänkin; oltavat olivat olleet kohtuullisen mukavat, mutta unta oli saanut vähän. Olli oli lisäksi onnistunut unohtamaan hattunsa jo kotimaassa Pendolinon hyllylle, ja hän kertoi aikovansa ostaa uuden Japanista.

Kävimme nappaamassa lähikaupastamme viisi bentoo-laatikkoa viemisiksi. Yllätyin, että myyjä ei ehdottanut meille laatikoiden lämmittämistä kaupan mikrossa; ilmeisesti myyjät eivät toimikaan aivan niin konemaisesti kuin usein tuntuvat, vaan osaavat myös harkita tilannetta ja todeta, että emme varmaan aio syödä viittä lounasta aivan heti. Näinhän tilanne olikin; meillä oli asunnossakin mikro, ja lämmitys olisi mukavampi tehdä siinä.

Hoidimme nopeasti muodollisuudet Weekly Mansion Osakan aulassa ja kirjasimme Ollinkin asukkaaksi, ja nousimme sitten hissillä yhdeksännen kerroksen huoneeseemme. Kolme aamu-unista teekkaria tervehti meitä; Anttikin näytti nippa nappa jaksaneen nousta. Oli kyllä hyvin ymmärrettävää että hän halusi kerätä voimia, hänellä kumminkin oli lähtö samana päivänä MM-kisoihin.

Söimme bentoot ja juttelimme samalla niitä näitä ja mietimme päivän toimintasuunnitelmaa. Antti halusi päästä käymään Kansai Ki-inissä, eli Kansain go-liiton päärakennuksessa ennen lähtöään, joka olisi viimeistään kello kolmen shinkansenilla. Päätimme siis ajaa metrolla liiton osoitteen lähelle Kitahama-pysäkille, kävellä yhden kilometrin mittaisen pysäkinvälin Yodoyabashiin, ja siellä hypätä toisen metrolinjan kyytiin ja jatkaa sillä Shin-Osakaan. Kun Antti oli pakannut, Olli peseytynyt ja kaikki virkeitä ja valmiita, lähdimme liikkeelle.

Kansai Ki-inin seutu oli taas uudenlaisehko tuttavuus meille. Kadut olivat sen luona liki kliinisen siistejä ja virikkeettömiä, ja talot korkeita. Vieressä kulki pienehkö joki, jossa sijaitsevalla pitkällä saarella opaskartta kertoi sijaitsevan mm. Osakan kaupungintalon. Koska saaren hienommat rakennukset kiinnostivat useimpia meistä enemmän kuin go-liitto, jaoimme ryhmän kahtia; minä ja Antti etsimme Ki-iniä, ja muut katsoivat saarta. Meidän hakumme päättyi melko tuloksettomana; ainoa gohon viittaavakaan paikka oli yksittäinen go-saluuna, jonka sisäänpääsy maksoi. Ehkä liiton tilat oli piilotettu johonkin korkeampaan kerrokseen samassa talossa; näin pitkälle emme kuitenkaan olleet valmiit tiloja etsimään.

Mainittu go-saluuna Kansain go-liiton lähellä

Ehdimme kiertää sillan yli ja nähdä itsekin kaupungintaloa ja sen puistoista ympäristöä ennen kuin kohtasimme muut teekkarit. Tuuren valokuvaharrastus oli epäilemättä rajoittanut heidän nopeuttaan. Vaihdettuamme kokemuksia totesimme että tällä erää tämän kävelyreissun voisi päättää tähän, ja siirryimme metrolle ja Shin-Osakan asemalle.

Shin-Osakassa sijaitsee Japan Railin iso juna-asema, jossa shinkansenit eli luotijunat tekevät Osakan-pysähdyksensä. Se on siis tärkeä portti Osakasta muualle Japaniin, ja siksi muistuttaakin kooltaan ja varustetasoltaan monella tavoin lentokenttää. Asemalla oli lukuisten ruokakauppojen ja lehtikioskien lisäksi myös monia isoja matkamuistomyymälöitä, joista pystyi ostamaan Osakalle, Kobelle ja Kiotolle tyypillisiä matkamuistoja. Emme olleet ainakaan toistaiseksi kiinnostuneita niistä, vaan hakeuduimme vain JR:n lippuautomaatille, mistä Antti osti itselleen lipun vajaata tuntia myöhemmin lähtevään Nozomi-junaan – hän tulisi olemaan porukkamme ainoa jäsen, joka saisi kokeilla nopeimmista nopeinta luotijunaa. JR Passit kun eivät Nozomilla ajoon riitä.

Juha ja Antti tutkivat shinkansen-lippuautomaattia

Kun Antti oli päässyt lähtöporttien toiselle puolelle aseman odotusaulaan, me aloimme kierrellä asemaa vähän tarkemmin. Olli ilmoitti haluavansa tarjota meille kahvit ja jotkin lisukeherkut syntymäpäivänsä kunniaksi, joten aloimme etsiä sopivaa kahvilaa. Tuure yritti myös nostaa rahaa paikallisesta automaatista, mutta sai vastineeksi vain kuitin, joka kertoi ettei mokoma onnistu. Näin matkaoppaatkin olivat moneen kertaan kertoneet; ainoastaan 7-11-kauppojen ja postitoimistojen automaateista kannattaisi yrittää hakea rahaa.

Löysimme kuitenkin kahvilan, joka juuri sopivasti avasi jälkiruokamenunsa tarjolle kello 14 – kello oli 13:56 kun astuimme sisään sen tupakanhajuiseen tilaan (Japanissa ei saa tupakoida muualla kuin sisätiloissa). Meidät toivotettiin tervetulleeksi ja saimme jopa englanninkielisen menun, josta noin neljän minuutin pohdinnan jälkeen valitsimme jäätelöannokset ja kahvit. Tuure halusi suklaaparfaitin, me muut taas kokeilimme vihreän teen makua, eli macchavarianttia samasta.

Macchaparfait, eli jäätelö on vihreän teen makuista

Macchaparfait oli hieno kokemus. Itse jäätelö ei ollut kovin makeaa, mutta sen päälle oli laitettu paputahnaa, joka kävi hyvin hillosta. Lisäksi jäätelöä oli höystetty kermavaahdolla, maissilastuilla, ja valkoisilla tahmeilla palloilla, joiden koostumuksesta emme saaneet mitään selkoa. Ne kuitenkin sopivat hyvin kokonaisuuteen, joka oli suurenmoisen maukas. Tuure arvioi oman jäätelöannoksensa sisältävän enemmän energiaa kuin koko edellisen Kioton-päivän ruokien yhteensä.

Synttärijäätelöiden jälkeen hakeuduimme metroon ja ajoimme Nambaan, missä esittelimme Ollille Bic Cameran sekä Shinsaibashin massiivisen kauppakadun. Olli yritti tuloksetta katsella itselleen uutta hattua, ja samalla eksyimme käymään muun muassa kaksikerroksisessa hyvin äänekkäässä peli- ja uhkapelihallissa sekä alelevykaupassa. Sieltä olisi saanut mm. Gacktin ja Ayumi Hamasakin musiikkia 100 jenillä per levy/sinkku – jos kehtaisi, levyjä voisi ostaa sieltä laatikollisen ja myydä ne viisinkertaisella voitolla Huuto.netissä.

Olli ehti katsella myös levykaupan ulkopuolta, ja ehätti sen naapurista houkuttelevan näköisen liukuhihnasushipaikan nimeltä Ganko Sushi – “itsepäinen sushi”. Kerättyämme hetken rohkeutta astuimme sisään, ja saimme vastineeksi remakat “Irasshaimase”-huudot. Kuten Suomessa minulle ja Antille oli jo kerrottu, sushiravintolan laatu pitää arvioida juuri tästä – mitä reippaammin ja lujemmin kokit huutavat tervehdyksen, sitä tuoreempaa on sushikin. Tämä kelpasi minulle, joten istuimme alas kokin viittilöimään paikkaan liukuhihnan eteen.

Ganko Sushi, etualalla teekkarit nauravat hyvää valokuvaa.

Liukuhihnasushiravintolan idea on yksinkertainen. Ravintolan pöytiä kiertää liukuhihna, jolla on lautasia. Jokaisella lautasella on kaksi palaa sushia, ja lautasen väri kertoo hinnan. Ganko Sushin tapauksessa hinta oli 100-500 jeniä, missä 100 jenillä lähtivät kaikki tavanomaiset, Suomestakin löytyvät sushilajikkeet, ja hinta kipusi mitä eksoottisempiin ja hienompiin ateriavaihtoehtoihin päästiin. Vihreä tee, inkivääri ja soija olivat maksutonta ja niitä sai käyttää niin paljon kuin kaipasi, mutta wasabia pöydissä ei vaikuttanut olevan irrallisena lainkaan.

Istuimme sushilassa pitkän aikaa liukuhihnan tarjontaa katsellen ja maistellen ja keräten sushilautasia pinoon eteemme. Minä pääsin kahdeksaan lautaseen, Olli suunnilleen samaan määrään myös, ja Tuure ja Jukka taisivat olla lopuksi 5-6 vähän kalliimman annoksen kohdalla. Sushi maksettiin pyytämällä tarjoilija lukemaan RFID-lukijalla lautasten hinnat ja menemällä sitten kuitin kanssa kassalle. 16 palan muhkean sushiateriani kokonaishinnaksi jäi noin 1200 jeniä, eli 10 euroa.

Nyt ilta oli hiljalleen lähestymässä, joten päätimme toteuttaa erään jo edellisenä päivänä esiin tulleen idean – Osakan auringonlaskun katsomisen Umeda Sky Buildingin kattodonitsirakennelmasta. Jatkoimme ostoskatua pitkin eteenpäin ja onnistuimme lopulta hakeutumaan seuraavalle metropysäkille, mistä kiidimme Umedaan. Sitten edessä olikin haaste – mistä löytää Umeda Sky Building, ja miten päästä asemasokkeloista sinne?

Umeda Sky Building kaukaa

Ongelmaan löytyi onneksi yllättävä ratkaisu, sillä jäätyämme metroaseman ulkopuolelle tulkitsemaan N810-laitteeni karttaa nuori japanilainen nainen tuli kysymään englanniksi, että minne olimme menossa. Kerroimme kohteemme, ja hän hymyili ja sanoi saattavansa meidät eteenpäin jonnekin, mistä näkisimme kohteen. Seurasimme häntä työstäpaluuruuhkan seassa muutaman sata metriä, ja hän tiputti meidät aseman turisti-infotoimiston eteen. Emme olleet ihan tätä toivoneet, mutta kiitimme kuitenkin kohteliaasti ja astuimme sisälle kysymään neuvoa.

Myös infotoimiston väki oli kohteliasta. Kun kerroin vain kohteemme nimen, toinen virkailija kaivoi heti kaapista Umeda Sky Buildingin esitteen, kertoi missä olimme, ja sanoi että mikä uloskäynti meidän pitäisi löytää ja näytti miten kartan mukaan pääsisimme siitä pidemmälle. Ettei reissu olisi tuntunut senkään vertaa turhalta, saimme myös mukaamme 10% alennuskupongin sisäänpääsymaksusta.

Päästyämme takaisin ruuhkan sekaan olimme vielä sitä mieltä, että koko homma oli vienyt vain turhaa aikaa; mielipiteemme muuttui, kun emme meinanneet löytää oikeaa uloskäyntiä edes ohjeiden kanssa. Onnistuimme kuitenkin sattumalta kävelemään juuri oikeaan suuntaan, ja pääsimme ulos sieltä mistä pitikin – tämän jälkeen meidän piti myös kulkea parin autotien vartta pitkin ja löytää liki piilotettu alikulkutunneli, joka vei meidät Sky Buildingin luo. Ilman opastusta olisimme varmaan päätyneet kiertämään jostain kaukaa ja ehkä missaamaan koko auringonlaskun.

Umeda Sky Building käsittää kaksi 40-kerroksista tornia, joiden päälle on pystytetty donitsin muotoinen useampikerroksinen näköalarakennus nimeltä Floating Garden Observatory. Jo pelkästään kelluvaan puutarhaan pääseminen oli pieni seikkailu. Nousimme liukuportaita pitkin talon kolmanteen kerrokseen, kävelimme sen toiseen päähän, jatkoimme sieltä läpikulkusiltaa pitkin Sky Buildingin toiseen torniin, nousimme sieltä näköalahissillä 35. kerrokseen, ja sieltä edelleen liukuportaita pitkin Floating Gardeniin. Siellä meiltä viimein veloitettiin pääsymaksu, ja vielä yksien liukuportaiden ja yhden kolmikerroksisen hissin/portaikon jälkeen olimme koko taivasrakennuksen katolla. Ajoituksemme oli juuri sopiva; aurinko oli juuri lähestymässä horisonttia, ja kaupungin valot eivät olleet vielä syttyneet.

Hei, näemme itsemme!

Meidät lähempää. Vasemmalta katsoen, Olli, Juha, Tuure, Jukka ja Jukka.

Vietimme näköalatasanteella varmaan lähemmäs tunnin ajan katsellen, kuinka ilta pimeni ja Osakan valaistus vaihtui keinotekoiseksi. Samaan aikaan näköalatasanteen ultraviolettilamput laitettiin päälle ja allamme olevaan lattiakivetykseen ilmestyi fosforoivia kuvia ja kuvioita. Ennen pitkää siirryimme kerroksen alaspäin ja ostimme kahviosta Red Sky -nimiset drinkit. Ehdotin synttärimaljaa Ollille, ja Olli vaati maljan seuraksi synttäripuheen. Jouduin siis improvisoimaan lyhyen puheenpätkän, minkä jälkeen maistelimme juomia ja otatimme niistä kuvia Tuurella.

Osakan yönäköala bongattu!

Palasimme vielä hetkeksi katolle katsomaan täysin hiljentynyttä yötaivasta, ja lähdimme sitten paluumatkalle. Pistäydyimme jo tutuksi tulleeseen tapaan lähikauppaan ostamaan jotain suolaista, jotain makeaa, ja tölkin jääkahvia. Sitten siirryimme oman asuntomme lämpöön valmistelemaan matkapäiväkirjoja ja käsittelemään valokuvia. Jetlag vei lopulta Ollista voiton ja hän sammahti ensimmäisenä, me muut jatkoimme hereillä pidempään. Tuure tajusi illalla että hänen pitäisi tehdä kahdeksan tunnin kuluessa yhdelle kursseistaan harjoitustyö, ja hän jatkoikin sitten sen parissa kello viiteen asti aamuyöllä. Samaan aikaan minä tunsin pahaenteisesti kurkkuni kipeytyvän – toivottavasti vain vähän koleamman päivän ja liian Sky Buildingin katolla seisoskelun takia…

Kyllä päivänä silti jotain nähtiin. Klikkaa "Lisää" tai jutun otsikkoa lukeaksesi päiväkirjan.

Edellinen ilta venyi pitkäksi, joten vastaavasti myös sunnuntaiaamu oli myöhäinen ja hidas. Olimme laittaneet herätyksen kello yhdeksäksi, mutta vain minä ja Antti pääsimme ylös asti silloin. Tuure jäi värkkäämään tietokonettaan sänkyyn ja Jukkakin pysytteli vielä aloillaan.

TV-ohjelmiston kannalta heräsimme juuri oikeaan aikaan, sillä sunnuntaiaamun huippuanimesarjat olivat juuri alkamassa. Ennätimme katsoa sekä Dragon Ball Kain että One Piecen samalla kun joimme runsaasti jääkahvia ja yritimme keksiä, että mitä Kiotosta pitäisi nähdä.

Matkasuunnitelmassamme oli varattu kaksi päivää Kioton käymiseen, joten oli järkevää käydä nyt Surutto Kansai -kortin voimalla läpi paikallisjunia ja busseja tarvitsevat paikat, ja myöhempänä päivänä kävelyetäisyydellä Japan Railin asemasta olevat nähtävyydet. Sattumoisin matkakorttimme mukana tulleessa opassa olikin hyvä ehdotus siitä, miten paikallisliikenteestä saisi mahdollisimman paljon irti. Päätimme siis alustavasti noudattaa sitä.

Pääsimme ulos asunnosta vasta noin kello 11. Poikkesimme ostamassa lähikaupasta pullaisaa leipää aamupalaksi ja ajelimme metrolla Umedaan, toiseen Osakan isoimmista kauppa- ja liikennekeskuksista. Käytimme siellä tunnin yrittäen löytää eteenpäin vielä Nambaakin sokkeloisemmassa tunneli- ja tavarataloverkostossa ja lopulta Yodobashi Camerassa, Osakan ilmeisesti suurimmassa elektroniikkaliikkeessä, joka muistutti melko paljon Helsingin Ruoholahden Verkkokauppa.comia – paitsi että Yodobashi Camera oli seitsemän Verkkokauppaa ladottuna päällekäin.

Umedassa oli myös Ruotsi. Siellä myytiin jäätelöä.

Me muut majoituimme joksikin aikaa peli- ja konsolilisälaiteosastolle sillä välin Tuure kävi etsimässä videokameraansa uuden akun. Akkukauppa onnistui, ja tyydytettyämme turistiviettimme kaupan eri kerroksia seikkaillen (ja päästyämme ulos sieltä ostamatta yhtään mitään muuta!) etsiydyimme Hankyu-rautatieyhtiön asemalle. Sieltä valitsimme puolipikajunan Kiotoon, joka oli jälleen liki identtinen Kintetsun ja Nankain vastaavien junien kanssa.

Kioton raide poistui Osakasta pohjoiskautta, joten pääsimme näkemään matkalla jonkin verran uusia näkymiä. Valloittavin niistä oli Umeda Sky Building, suuri kaksitorninen ja satametrinen rakennus, jonka päälle oli istutettu näköaladonitsi. Siellä vieraileminen oli ollut jo aiemmin suunnitelmissamme, mutta nyt kun näimme sen elävässä elämässä, olimme entistä vakuuttuneempia siitä, että siellä pitää päästä käymään.

Nousimme junasta jo Kioton rajoilla ja vaihdoimme toisen raiteen paikallisjunaan Arashiyamaan Surutto Kansai -oppaan ohjeen mukaisesti (tai no, oppaan mielestä meidän olisi kai pitänyt päästä perille yhdellä junalla, mutta tällaista junayhteyttä ei tuntunut käytännössä olevan olemassa tai ainakaan tiheästi käytössä).

Arashiyama oli kuuluisa idyllisestä Togetsu-kyo-sillastaan ja läheisestä bambumetsästä. Silta ja sen ympäristö eivät ilmeisesti olleet sunnuntaina päiväsaikaan kaikkein hehkeimmillään. Monet lähikojuista olivat kokonaan kiinni, ja pettymykseksemme siltaa pitkin kulki myös kohtalaisen vilkas autotie. Paikalla oli kuitenkin paljon japanilaisia – ja myös muutamia länsimaisia turisteja.

Näkymää Arashiyaman sillalta

Perinteisen Japanin tunnelma oli Arashiyaman ympäristössä kuitenkin vahva pikkupuoteineen, puisine taloineen ja kapeine katuineen. Muutama japanilaisten naisten porukka jopa käyskenteli sillan ympäristössä yukatoihin (perinteinen puuvillainen kimonoa muituttava vaate) pukeutuneina, ja meitä vastaan tuli jopa pieni kulkue kannettavia shintolaisia pyhättöjä eli mikosheja kuskaavia miehiä.

Mobiilit pyhätöt ovat näppäriä ja näyttäviä

Harmi kyllä alue oli niin eloisa, että sen kadut olivat täynnä ihmisiä, ja matkajoukkiomme äänesti nopean poistumisen puolesta. Bambumetsikkö polkuineen jäi siis näkemättä ja kävelimme sen sijaan suoraan Keifuku-rautatieyhtiön asemalle.

Keifukun raiteet kulkevat yksinomaan Kioton pohjoispuolella ja ovat jo liki raitiovaunumainen kulkuväline. Juna oli vain yhden vaunun mittainen, sinne tultiin sisään perästä ja poistuttiin kuljettajan vierestä etuovesta, ja se ajoi kapeaa rataansa talojen välistä ahtautuen. Vaihdoimme puolivälissä matkaa toiseen pikkujunaan, jonka reitti oli vielä edellistäkin ahtaampi. Junaankin mahtui meidän lisäksemme muita länsimaisia turisteja; täällä päin emme olleet mikään harvinaisuus.

Juna oli pieni ja täysi. Melkein raitiovaunu.

Jäimme pois Omuro-ninnajin asemalla ja kävimme katsomassa Ninnaji-temppeliä ulkopuolelta. Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Kinkaku-ji, eli Kioton Kultainen temppeli, joten päätimme säästää vierailuintomme sinne – sen sijaan kulutimme energiaa päättämällä kävellä temppelien välisen parin kilometrin matkan.

Seurasimme siis isomman tien vartta Kioton lämpimässä säässä. Pistäydyimme välissä kurkistamaan, että minne tien vieressä nousevalle kukkulalle vievät portaat johtivat, ja löysimme pienen pyhätön, kookkaan hautausmaan ja huomattavan määrän sääskejä. Niitä ei muualla Japanissa ollutkaan paljoa ollut, mutta nyt pääsimme kärsimään syödyksi tulemisesta hetken aikaa. Olisin halunnut jatkaa pyhätön vierestä menevää metsäpolkua, mutta Antti jäi tulkitsemaan sen vierelle pystytettyä kylttiä ja lopulta totesi, että siinä sanottiin japaniksi ettei siitä saanut mennä. No, takaisin alas ja eteenpäin tien viertä sitten.

Sivupolku houkutteli tutkimaan itsensä.

Kävellessämme temppeleiden viertä eteenpäin tuntui siltä, että vähintään joka toinen vastaan tullut ihminen oli länsimainen turisti. Tilanne muuttui kuin ohitimme Kioton modernin taiteen museon; siellä oli bussipysäkki, johon sikisi tyhjästä lauma japanilaisia matkustajia aina ennen kuin bussi saapui. Siinä vaiheessa kun uusin bussi ilmestyi tien päähän näkyville, jostain tien toiselta puolelta yllättäen ryntäsi joukko natiiveja sen yli ja pysäkille seisomaan. Kiirehdimme pakokauhun vallassa museon ohitse ja eteenpäin ennen kuin uusin valtaisa rynnäkkö ehti paikalle. Se olisi luultavasti lukinnut koko jalkakäytävän minuuteiksi.

Vähän ennen Kultaista temppeliä pysähdyimme vielä jäätelöautomaatille. Narassa edeltävänä päivänä syömämme jäätelöt olivat olleet tavallisia tuutteja, mutta tällä kertaa tarjolla oli jotain erilaista; minä söin kokonaan vohveliin upotetun mansikkajäätelön, kun taas Antille tupsahti pussillinen sormenpään kokoisia suklaalla kuorrutettuja jäätelökuulia. Joista jokainen oli yksilökääritty muoviin – japanilaisilla ei oikein ole taloudellinen asioiden pakkaaminen hallussa vielä.

Heti kultaisen temppelin ulkopuolella oli jo runsaasti väkeä nauttimassa kioskista ostetuista vähän vielä kalliimmista jäätelöistä. Yleisin puhuttu kieli taisi olla englanti. Pidimme WC- ja lepotauon ennen kuin siirryimme lipputiskille ja vaihdoimme 1600 jeniä neljään kauniisti kirjoiteltuun paperilappuun, jotka toimivat sisäänpääsylippuinamme. Kukaan ei tosin kysynyt niitä koskaan, vaan ne ilmeisesti jäivät vain matkamuistoiksi.

Kultainen temppeli on – kuten meille annettu opas kertoi – eläköityneen shoogunin Asikaga Yoshimitsun viimeisten vuosien projekti. Hän halusi rakentaa mahdollisimman hienon puutarhan, joten pystytti sinne muun muassa kullatun paviljongin. Paikan virallinen nimi on Rokuon-ji, mutta jostain syystä kultainen pytinki on jäänyt niin hyvin ihmisten mieleen, että “Kultainen temppeli”-lempinimi (Kinkaku-ji) on paljon oikeaa nimeä tunnetumpi ja käytetympi.

Kultaa? Check. Temppelimäinen rakenne? Check.

Temppeli taitaa olla liki kaikissa Kiotoa käsittelevissä matkaoppaissa kaikkein tärkeimpien pakkonähtävyyksien joukossa, joten on ymmärrettävää, että turisteja on alueella melkein tungokseksi asti. Tämä on harmi; paikalla käy suhteettoman paljon vierailijoita verrattuna kävelyreitin pituuteen ja puutarhan kokoon, ja alueen yleinen henki ei tuo enää mieleen rauhoittavaa puutarhaa, vaan liukuhihnaturistikohteen. Ihastelimme näkymiä sen verran kun pystyimme, mutta kokonaisuudessaan temppelin täytyy sanoa olleen pettymys.

Kunhan pääsimme ulos puutarhan alueelta ja sitä seuranneesta pienestä turistibasaarista, jossa turisteilta yritettiin nyhtää rahaa kaikissa mahdollisissa hintaluokissa, poistuimme nopeasti koko temppelin seudulta ja kävelimme bussipysäkille. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja meillä alkoi olla reipas nälkä – siispä päätimme matkustaa Kioton keskustaan ja etsiä jotain ruokaa.

Onnistuimme noudattamaan suunnitelmaa suunnilleen puoliväliin reittiä, kunnes  karttaa tulkitsemalla keksin, että bussireitin varrella olisi Nijon linna ja iso puisto. Surutto Kansain opas oli harmi kyllä harhaanjohtavan epätarkka, ja huomasimme bussista päästyämme ja käveltyämme yllättävän pitkän matkan puistoon, ettei linna ollutkaan siellä – siellä olikin vain Kioton keisarillinen puisto ja palatsi. Palatsi myös näytti olevan tiukasti suljettu, joten kävelimme vain puistoa pitkin sen reunalle asti ja hyppäsimme metroon.

Kioton liikennettä

Ensimmäinen metrolinja oli hyvin samankaltainen Osakan metrojen kanssa, mutta toinen oli ilmeisesti uudempi ja hitusen modernimpi; siinä oli laiturin reunoilla automaattiovet, vaikkakaan ei ilmeisesti automaattikuljettajaa. Nousimme maan pinnalle muutaman korttelin päässä juna-asemastamme ja yritimme etsiä ruokaa kauppakaduilta, mutta epäonnistuimme surkeasti; löysimme vain täpötäyden liukuhihnasushilan ja jonkin ravintolan, joka erikoistui pelkkään lehmänlihaan. Jostain syystä kaikki halvat nuudelipaikat ja muut edullisemmat ruokalat loistivat poissaolollaan; lopulta luovutimme ja siirryimme takaisin maan alle juna-aseman tuntumaan ja ostimme kioskista leivät. Osakastakin saisi ruokaa.

Ajoimme siis takaisin kotoisaan ja tuttuun metropoliimme. Perille päästyämme olimme jo niin väsyneitä, että vaihdoimme saman tien metroon ja ajoimme Weekly Mansion Osakan lähelle. Kävimme kokeilemassa lähistön ainoaa isompaa ruokamarkettia, joka sitten myös petti meidät – sieltä ei saanut valmisruokia lainkaan. Ostimme sen sijaan mikro- tai vesikuumennettavat ateriat päivän/illan pääruoaksemme ja runsaasti kaikenlaista muuta jännittävää purtavaa. Kaupan vanha myyjätäti otti nyreästi vastaan täpötäyteen pakkaamaimme korin, jossa juomatölkit oli päälimmäisenä, ja ähisten ja puhkuen kiskoi tölkkien alta mikroateriat ensimmäiseksi kassakoneen läpi. Ilmeisesti rikoimme kauppaetikettiä järjestelemällä tavarat väärin päin, ja täti ei missään nimessä suostunut lukemaan ensin tölkkien hintoja.

Päivä ei ollut mennyt kovin hyvin pulkkaan; ainoa todella hieno nähtävyys, jonka olimme ehtineet nähdä, oli Kultainen temppeli, ja sekään ei ollut kovin mahtava. Lisäksi tuntui siltä, että olimme nähneet jo aivan tarpeeksi turhia lähiökatuja ja tienvarsia koko tälle Japanin-matkalle. Tästä lähtien paikasta toiseen voisi siirtyä metrolla ja junalla ja jättää itsensä väsyttämisen vain nähtävyyksissä tehtäväksi hommaksi.

No, sen sijaan. Äänestin, ostin uudet kävelykengät, näin Dootonborin, söin Jukan ja Ollin kanssa pizzat ja parfaitit, keskustelin kokin kanssa Venäjän laivaston historiasta, uskalsin melkein pelata pachinkoa Namba Hipsissä, ikkunashoppailin Tsutayassa, pelasin ja katselin muiden pelaavan pelihallissa, kävelin Shitennoojin ympäri, kävin katsomassa Osaka Bayta akvaarioineen ja maailmanpyörineen, kävin pitkällä kävelyllä Osakan linnan ympäristössä, näin suuren joukon pussikaljoittelevia japanilaisia teinejä, bongasin olutautomaatin, ja ehdin juuri takaisin asunnolle ennen kuin alkoi sataa oikeasti.

Hyvä päivä.