Monesti ryokanin illalliset syödään omissa huoneissa, mutta Amagisoussa valitettavasti ruokailu pidettiin yleisessä illallissalissa. Ruoan ajankohdasta sovittiin etukäteen henkilökunnan kanssa aina pari tuntia ennen syömistä – me söimme molempina iltoina kello 18, käytyämme ensin lillumassa puolen tunnin ajan kuumissa lähteissä.

Sisään illallissaliin saapumisen jälkeen tarjoilija otti meidät välittömästi hymyillen vastaan ja ohjasi meidät vakiopöytäämme, johon oli jo valmiiksi aseteltu kolme kylmää lautasta ja pienet valurautaiset padat, joiden alla oli lämpökynttilöitä muistuttavat tuikut, jotka tarjoilija sytytti tuleen. Jokaisella oli oma pata, jossa oleva ruoka valmistui syömiseen aikana – ruokalajin aika oli sitten, kun tuikku oli polttanut polttoaineensa liki loppuun.

Pöytään istumisen jälkeen pöytäseurueelle annettiin juomamenu, josta sopi tilata ylimääräisellä taksalla erikoisempia juomia aterian seuraksi. Valitsimme ensimmäisenä päivänä satsumaviinin, ja toisena päivänä kuivan saken. Tämän jälkeen ruokailijoille jaettiin sashimi, eli monesta eri kalalajista valmistetut raa’at kalaleikkeet. Sashimin seurana oli ohutta vihannesraastetta ja tuore wasabinjuuri – siitä raastettiin itse wasabitahna kalan höysteeksi. Sashimi pilaantuu nopeasti, joten se tuli syödä heti tarjoilemisen jälkeen.

Tämän jälkeen edessä olivat alusta asti pöydässä odottaneet lautaset. Niillä oli erilaisia pieniä kauniisti aseteltuja kala- ja kasvisruokalajeja; esimerkiksi ensimmäisessä illallisessa yhdellä lautasella lepäsi tuoreehko kotilo, jonka kuori oli aseteltu sen viereen. Tarjolla olevat herkut olivat molempina päivinä kokonaan erilaiset.

Myös uusia ruokalajeja alettiin tuoda pöytään armotonta tahtia – ruokailun tahdin kanssa perässä pysyminenkin vaati keskittymistä! Ensimmäisenä päivänä pöydän viereen tuotiin grilli, jossa tarjoilija grillasi kaikille kokonaiset kalat, kun taas toisena päivänä kalan tilalla oli juustolla kuorrutettuja ravunpuoliskoja. Kummallekin lajille oli yhteistä, että niiden syöminen puikoilla oli haastava toimenpide.

Pöytään löysi tiensä myös kulhollinen kuumaa munakasta, jossa oli mereneläväisiä tai lihaisia sattumia. Munakkaan sai syödä lusikalla. Jossain vaiheessa myös pataan kannatti alkaa käsiksi – padassa oli molempina päivinä paksuja nuudeleita, kasviksia ja lihaa (paitsi Ollilla, joka sai kasvissyöjänä erilaisen mereneläväkeiton). Nuudeleiden kalasteleminen kuumasta padasta oli myös oma urakkansa.

Varsinaiset pääruoat lopetti misokeitto, riisi, ja riisille levitettävä kastike. Misokeitossakin oli yllätyksiä – ensimmäisenä päivällä pohjalla oli koko joukko pieniä simpukoita, kun taas toisena päivänä ravun raaja. Riisikulhon tyhjentäminen lopetti viimeistään nälän kokonaan.

Kun kaikki olivat syöneet riisinsäkin loppuun, tilattiin jälkiruoka. Ensimmäisenä päivänä jälkkärinä oli hyvin pieni kakku, ja toisena päivänä herkullinen erikoismeloni. Tämän jälkeen sitten nousu pöydästä, äänekäs “gochisoosamadeshita”-huudahdus (eli “olipas herkullista”) keittiön suuntaan, ja takaisin omaan huoneeseen. Ja sieltä pian sitten uudelle kylpykierrokselle.

Kaiseki-illallinen ei siis todellakaan ollut kumpanakaan päivänä mikään kaikkein helpoin illallinen, mutta kyllä kokemuksena vertaansa vailla. Jokainen ruokalaji oli myös kaunis katsella ja valmistettu äärimmäisellä huolella mestarikokin toimesta. Toisen päivän ruokalajit erosivat selkeästi ensimmäisestä päivästä, joten variaatiotakin riitti mainiosti.

Etenkin ensimmäisenä iltana olimme pitkään aivan pihalla siitä, että miten ruokia pitäisi syödä, missä järjestyksessä eri lautasiin pitäisi puuttua, mitä wasabijuurelle pitäisi tehdä, ja milloin ylipäänsä saisi syödä. Sinänsä harmi, ettei ryokan-henkilökuntakaan ollut kovin avuliasta – tarjoilijoilla ei ollut englannin taitoa oikein ollenkaan, joten he taisivat kainostella meidän auttamistamme kun pelkäsivät joutuvansa nolatuiksi. Yritimmekin sitten hoitaa kaiken dialogin japaniksi. Kysymällä ja päättelemällä pääsimme vaikeimmista kohdista ohi, ja toisen illan ruokailu olikin sitten jo suurelta osin puhdas nautinto.

Kawazussa pistäydyimme kahluulla Tyynessä Valtameressä (ainakin osalle porukasta ensimmäinen kastautuminen Tyyneen Valtamereen), ja ostimme ruokaa junamatkalla syötäväksi. Junamatka itsessään oli melko hohdoton. Vaikka saimme liput junan näköalapaikoille, lähes koko porukka nukkui lähes koko matkan Tokioon.

Tokiossa vuorossa oli säätöä paikallisjunien ja kapeiden jalkakäytävien kanssa, mutta nyt olemme onnellisesti hotellihuoneessa Shinjukussa. Näköala ikkunoista on varsin komea.

*kääntäjän huomio: japanissa viikinki tarkoittaa buffet-ateriaa