Kysyntä ja tarjonta ovat jännä asia. Japanista saa kymmeniä hyllymetrejä hyväkuntoista mangaa 105 jenillä per pokkari, mutta käytetyt DVD:tkin maksavat aina 2000-3000 jeniä kappaleelta (ja esim. animelevyillä on usein vain kaksi jaksoa). Jenkeissä taas kai mistä tahansa paremmasta mangavalikoimasta saa edelleen maksaa kymmenisen dollaria per pokkari, mutta sen sijaan DVD-levy irtoaa usein (etenkin netistä) samalla kymmenen dollarin hinnalla. En kyllä vieläkään ota keksiäkseni, että mistä nämä näin isot hinnoitteluerot johtuvat.

Tänään viimeisetkin meistä (Antti, Juha ja Olli) pääsivät tutustumaan Akihabaran elektroniikkahelvetin ihmeisiin. Jukka liittyi lisäksi iloiseen joukkoomme Akiban uusiokäynnille. Akihabara on se osa Tokiota, johon suuri osa paikallisista pienistä elektroniikkaputiikeista ja anime- ja manga-alan erikoisliikkeistä (sekä maid-kahviloista!) on pakkautunut. Animen ja mangan harrastajille se on koko maan ainoa todellinen pakkokäynti Japanin-reissulla.

Harmillisesti/onnellisesti päivä oli sateinen, ja sade vain paheni ajan mittaan. Tämän takia Akihabaran ulkoilmassa oli ikävä kävellä ristiin rastiin, mutta toisaalta ehkä väkeäkin oli tavanomaista vähemmän – vain normaalia tiheämmän suomalaisen ruuhkan verran. Vannoutuneina Di Gi Charat -faneina kahlasimme huolellisimmin läpi paikallisen Gamers-liikkeen. Akihabaralainen kauppasuunnittelu on erittäin mielenkiintoista – kaupalla saattaa olla kerroksessa lattiapinta-alaa vain parisen kymmentä neliömetriä, mutta sen sijaan kerroksia on lähemmäs kymmenen. Portaikkoja ylempiin ja alempiin kerroksiin ei aina edes ole helppo löytää, silllä ne on kätketty paikkoihin, joissa ne vievät mahdollisimman vähän tilaa hyllymetreiltä.

Ehdimme kurkistella sisään pariin muuhunkin kauppaan ja käydä paikallisessa pienessä liukuhihnasushilassa ennen kuin tulimme kahden japanilaisen miehen yhyttämäksi – toinen kantoi mukanaan isoa videokameraa, ja toinen alkoi haastatella Ollia. Lyhyen englanninkielisen haastattelutuokion jälkeen kaksikko liittyi joukkomme jatkeeksi, ja seuraili jonkin matkaa Akihabaran-seikkailujamme. Eksyimme Taiton pelihalliin, missä hakkasimme jälleen taikopeliä ja Olli esitteli danketustaitojaan. Jossain vaiheessa porukkamme hajaantui – Olli ja haastattelijat katosivat edemmäksi, kun me jäimme testaamaan mahjong- ja Half Life 2 -pelikonsoleita. Sopivasti kännykkänikin oli jäänyt hotellille, joten emme saaneet enää minkäänlaista kontaktia Olliin tämän jälkeen.

Me kolme muuta jatkoimme Akiban katselua jonkin aikaa ja päätimme peruuttaa alkuperäisen suunnitelman Uenoon kävelemisestä. Palasimme sen sijaan hotellille. Myöhemmin Ollikin kävi pistäytymässä täällä, eli hän ei kuitenkaan joutunut japanilaisen televisiomedian kaappaamaksi. En sitten tiedä, että millaiseen käyttöön kuvamateriaalimme joutuu. Toivottavasti ei mihinkään kovin noloon asiayhteyteen.

Kokonaisudessaan Akihabara oli minusta ehkä häiritsevimpiä asioita Japanissa tähän asti. Olen tottunut kuluttamaan animeni ja mangani netin yli, joten tällaisen suunnattoman krääsäkeskittymän sekaan joutuminen häkeltää – eikä pelkästään hyvällä tavalla. En ole ihan varma, että haluanko enää koskaan Akibaan uudestaan.

Teekkarit hajaantuivat jo aamusta. Minä ja Antti aloitimme päivän Asakusasta, mistä hommasin itselleni samuen, ja päivän seikkailun jälkeen päädyimme – ikävä kyllä – Shinjukun Kinokuniya-kirjakauppaan, joka teki vielä paljon kipeämpää lompakolleni. Mukaan tarttui mm. Araki Hirohikon JoJo A-Go!Go! -taidekirjan Ultimate Edition, joka jopa painaakin kuin synti, samaisen herran “The Lives of Eccentrics”-mangatarinakokoelma, sekä Legend of Koizumi -manga, joka kertoo Japanin entisen pääministerin huikaisevan eeppisistä mahjong-otteluista mm. Bushin presidenttiperhettä ja Vladimir Putinia vastaan. Ja sattumalta mukaan tarttunut Moyashimon-kapselipehmolelu.

Olen muutamaa mania köyhempi, mutta suunnilleen niin onnellinen kuin tavaroita hankkimalla kykenee olemaan.

Maanantaina meillä oli hetkellisesti jo koko porukka koossa!

Olli saapui Kansai Internationaliin samalla lentokoneella kuin mekin, mutta vain kolme vuorokautta myöhemmin, ja olin luvannut, että ainakin minä olen Namban asemalla häntä vastassa kunhan hän sinne saakka on ennättämässä. Suihkun jälkeen puin päälleni ja jäin käsittelemään tietokonetta; Tuure ja Jukka heräsivät lopulta, Antti vain jatkoi uniaan. Kukaan kolmesta ei kuitenkaan ollut lähimaillakaan valmiina siinä vaiheessa kun Olli kertoi nousseensa Nankai Airport Expressiin.

Jätin siis muut teekkarit heräämään ja virkistäytymään, ja lähdin itse liikkeelle. Ostin asemalta päivän metropassin ja ajelin lopuillaan olevan aamuruuhkan mukana Nambaan, missä olin hyvissä ajoin; 20 minuuttia ennen teoreettista Ollin aikaisinta saapumishetkeä. Etsiydyin hyvään asemaan Nankain juna-aseman pohjoisessa lähtöaulassa ja jäin odottamaan ja katselemaan japanilaisia, jotka virtasivat aaltoina ulos junista ja suuntasivat töihin.

20 minuutin päästä ei kuitenkaan näkynyt ketään tuttua. Meni vielä toiset 20 minuuttia, ennen kuin sain tekstiviestin, jossa Olli ihmetteli, että milloin olen tulossa paikalle, ja että hän odottaa jo juna-aseman keskiaulassa. Hyvinpä olin miettinyt tapaamispaikan; en ollut tajunnut lainkaan, että junalaitureilta voisi päästä ulos useampaa eri kautta. Etsin siis tieni Namban sokkeloiden kautta toiselle asemalle ja toivotin siellä Ollin tervetulleeksi.

Hankimme myös Ollille metrolipun automaatista, ja ajelimme sitten minulle jo tutuksi tulleelle Tanimachi 4-choomen pysäkille kuulumisia vaihdellen. Ollin lento oli sujunut suunnilleen yhtä hyvin kuin meidänkin; oltavat olivat olleet kohtuullisen mukavat, mutta unta oli saanut vähän. Olli oli lisäksi onnistunut unohtamaan hattunsa jo kotimaassa Pendolinon hyllylle, ja hän kertoi aikovansa ostaa uuden Japanista.

Kävimme nappaamassa lähikaupastamme viisi bentoo-laatikkoa viemisiksi. Yllätyin, että myyjä ei ehdottanut meille laatikoiden lämmittämistä kaupan mikrossa; ilmeisesti myyjät eivät toimikaan aivan niin konemaisesti kuin usein tuntuvat, vaan osaavat myös harkita tilannetta ja todeta, että emme varmaan aio syödä viittä lounasta aivan heti. Näinhän tilanne olikin; meillä oli asunnossakin mikro, ja lämmitys olisi mukavampi tehdä siinä.

Hoidimme nopeasti muodollisuudet Weekly Mansion Osakan aulassa ja kirjasimme Ollinkin asukkaaksi, ja nousimme sitten hissillä yhdeksännen kerroksen huoneeseemme. Kolme aamu-unista teekkaria tervehti meitä; Anttikin näytti nippa nappa jaksaneen nousta. Oli kyllä hyvin ymmärrettävää että hän halusi kerätä voimia, hänellä kumminkin oli lähtö samana päivänä MM-kisoihin.

Söimme bentoot ja juttelimme samalla niitä näitä ja mietimme päivän toimintasuunnitelmaa. Antti halusi päästä käymään Kansai Ki-inissä, eli Kansain go-liiton päärakennuksessa ennen lähtöään, joka olisi viimeistään kello kolmen shinkansenilla. Päätimme siis ajaa metrolla liiton osoitteen lähelle Kitahama-pysäkille, kävellä yhden kilometrin mittaisen pysäkinvälin Yodoyabashiin, ja siellä hypätä toisen metrolinjan kyytiin ja jatkaa sillä Shin-Osakaan. Kun Antti oli pakannut, Olli peseytynyt ja kaikki virkeitä ja valmiita, lähdimme liikkeelle.

Kansai Ki-inin seutu oli taas uudenlaisehko tuttavuus meille. Kadut olivat sen luona liki kliinisen siistejä ja virikkeettömiä, ja talot korkeita. Vieressä kulki pienehkö joki, jossa sijaitsevalla pitkällä saarella opaskartta kertoi sijaitsevan mm. Osakan kaupungintalon. Koska saaren hienommat rakennukset kiinnostivat useimpia meistä enemmän kuin go-liitto, jaoimme ryhmän kahtia; minä ja Antti etsimme Ki-iniä, ja muut katsoivat saarta. Meidän hakumme päättyi melko tuloksettomana; ainoa gohon viittaavakaan paikka oli yksittäinen go-saluuna, jonka sisäänpääsy maksoi. Ehkä liiton tilat oli piilotettu johonkin korkeampaan kerrokseen samassa talossa; näin pitkälle emme kuitenkaan olleet valmiit tiloja etsimään.

Mainittu go-saluuna Kansain go-liiton lähellä

Ehdimme kiertää sillan yli ja nähdä itsekin kaupungintaloa ja sen puistoista ympäristöä ennen kuin kohtasimme muut teekkarit. Tuuren valokuvaharrastus oli epäilemättä rajoittanut heidän nopeuttaan. Vaihdettuamme kokemuksia totesimme että tällä erää tämän kävelyreissun voisi päättää tähän, ja siirryimme metrolle ja Shin-Osakan asemalle.

Shin-Osakassa sijaitsee Japan Railin iso juna-asema, jossa shinkansenit eli luotijunat tekevät Osakan-pysähdyksensä. Se on siis tärkeä portti Osakasta muualle Japaniin, ja siksi muistuttaakin kooltaan ja varustetasoltaan monella tavoin lentokenttää. Asemalla oli lukuisten ruokakauppojen ja lehtikioskien lisäksi myös monia isoja matkamuistomyymälöitä, joista pystyi ostamaan Osakalle, Kobelle ja Kiotolle tyypillisiä matkamuistoja. Emme olleet ainakaan toistaiseksi kiinnostuneita niistä, vaan hakeuduimme vain JR:n lippuautomaatille, mistä Antti osti itselleen lipun vajaata tuntia myöhemmin lähtevään Nozomi-junaan – hän tulisi olemaan porukkamme ainoa jäsen, joka saisi kokeilla nopeimmista nopeinta luotijunaa. JR Passit kun eivät Nozomilla ajoon riitä.

Juha ja Antti tutkivat shinkansen-lippuautomaattia

Kun Antti oli päässyt lähtöporttien toiselle puolelle aseman odotusaulaan, me aloimme kierrellä asemaa vähän tarkemmin. Olli ilmoitti haluavansa tarjota meille kahvit ja jotkin lisukeherkut syntymäpäivänsä kunniaksi, joten aloimme etsiä sopivaa kahvilaa. Tuure yritti myös nostaa rahaa paikallisesta automaatista, mutta sai vastineeksi vain kuitin, joka kertoi ettei mokoma onnistu. Näin matkaoppaatkin olivat moneen kertaan kertoneet; ainoastaan 7-11-kauppojen ja postitoimistojen automaateista kannattaisi yrittää hakea rahaa.

Löysimme kuitenkin kahvilan, joka juuri sopivasti avasi jälkiruokamenunsa tarjolle kello 14 – kello oli 13:56 kun astuimme sisään sen tupakanhajuiseen tilaan (Japanissa ei saa tupakoida muualla kuin sisätiloissa). Meidät toivotettiin tervetulleeksi ja saimme jopa englanninkielisen menun, josta noin neljän minuutin pohdinnan jälkeen valitsimme jäätelöannokset ja kahvit. Tuure halusi suklaaparfaitin, me muut taas kokeilimme vihreän teen makua, eli macchavarianttia samasta.

Macchaparfait, eli jäätelö on vihreän teen makuista

Macchaparfait oli hieno kokemus. Itse jäätelö ei ollut kovin makeaa, mutta sen päälle oli laitettu paputahnaa, joka kävi hyvin hillosta. Lisäksi jäätelöä oli höystetty kermavaahdolla, maissilastuilla, ja valkoisilla tahmeilla palloilla, joiden koostumuksesta emme saaneet mitään selkoa. Ne kuitenkin sopivat hyvin kokonaisuuteen, joka oli suurenmoisen maukas. Tuure arvioi oman jäätelöannoksensa sisältävän enemmän energiaa kuin koko edellisen Kioton-päivän ruokien yhteensä.

Synttärijäätelöiden jälkeen hakeuduimme metroon ja ajoimme Nambaan, missä esittelimme Ollille Bic Cameran sekä Shinsaibashin massiivisen kauppakadun. Olli yritti tuloksetta katsella itselleen uutta hattua, ja samalla eksyimme käymään muun muassa kaksikerroksisessa hyvin äänekkäässä peli- ja uhkapelihallissa sekä alelevykaupassa. Sieltä olisi saanut mm. Gacktin ja Ayumi Hamasakin musiikkia 100 jenillä per levy/sinkku – jos kehtaisi, levyjä voisi ostaa sieltä laatikollisen ja myydä ne viisinkertaisella voitolla Huuto.netissä.

Olli ehti katsella myös levykaupan ulkopuolta, ja ehätti sen naapurista houkuttelevan näköisen liukuhihnasushipaikan nimeltä Ganko Sushi – “itsepäinen sushi”. Kerättyämme hetken rohkeutta astuimme sisään, ja saimme vastineeksi remakat “Irasshaimase”-huudot. Kuten Suomessa minulle ja Antille oli jo kerrottu, sushiravintolan laatu pitää arvioida juuri tästä – mitä reippaammin ja lujemmin kokit huutavat tervehdyksen, sitä tuoreempaa on sushikin. Tämä kelpasi minulle, joten istuimme alas kokin viittilöimään paikkaan liukuhihnan eteen.

Ganko Sushi, etualalla teekkarit nauravat hyvää valokuvaa.

Liukuhihnasushiravintolan idea on yksinkertainen. Ravintolan pöytiä kiertää liukuhihna, jolla on lautasia. Jokaisella lautasella on kaksi palaa sushia, ja lautasen väri kertoo hinnan. Ganko Sushin tapauksessa hinta oli 100-500 jeniä, missä 100 jenillä lähtivät kaikki tavanomaiset, Suomestakin löytyvät sushilajikkeet, ja hinta kipusi mitä eksoottisempiin ja hienompiin ateriavaihtoehtoihin päästiin. Vihreä tee, inkivääri ja soija olivat maksutonta ja niitä sai käyttää niin paljon kuin kaipasi, mutta wasabia pöydissä ei vaikuttanut olevan irrallisena lainkaan.

Istuimme sushilassa pitkän aikaa liukuhihnan tarjontaa katsellen ja maistellen ja keräten sushilautasia pinoon eteemme. Minä pääsin kahdeksaan lautaseen, Olli suunnilleen samaan määrään myös, ja Tuure ja Jukka taisivat olla lopuksi 5-6 vähän kalliimman annoksen kohdalla. Sushi maksettiin pyytämällä tarjoilija lukemaan RFID-lukijalla lautasten hinnat ja menemällä sitten kuitin kanssa kassalle. 16 palan muhkean sushiateriani kokonaishinnaksi jäi noin 1200 jeniä, eli 10 euroa.

Nyt ilta oli hiljalleen lähestymässä, joten päätimme toteuttaa erään jo edellisenä päivänä esiin tulleen idean – Osakan auringonlaskun katsomisen Umeda Sky Buildingin kattodonitsirakennelmasta. Jatkoimme ostoskatua pitkin eteenpäin ja onnistuimme lopulta hakeutumaan seuraavalle metropysäkille, mistä kiidimme Umedaan. Sitten edessä olikin haaste – mistä löytää Umeda Sky Building, ja miten päästä asemasokkeloista sinne?

Umeda Sky Building kaukaa

Ongelmaan löytyi onneksi yllättävä ratkaisu, sillä jäätyämme metroaseman ulkopuolelle tulkitsemaan N810-laitteeni karttaa nuori japanilainen nainen tuli kysymään englanniksi, että minne olimme menossa. Kerroimme kohteemme, ja hän hymyili ja sanoi saattavansa meidät eteenpäin jonnekin, mistä näkisimme kohteen. Seurasimme häntä työstäpaluuruuhkan seassa muutaman sata metriä, ja hän tiputti meidät aseman turisti-infotoimiston eteen. Emme olleet ihan tätä toivoneet, mutta kiitimme kuitenkin kohteliaasti ja astuimme sisälle kysymään neuvoa.

Myös infotoimiston väki oli kohteliasta. Kun kerroin vain kohteemme nimen, toinen virkailija kaivoi heti kaapista Umeda Sky Buildingin esitteen, kertoi missä olimme, ja sanoi että mikä uloskäynti meidän pitäisi löytää ja näytti miten kartan mukaan pääsisimme siitä pidemmälle. Ettei reissu olisi tuntunut senkään vertaa turhalta, saimme myös mukaamme 10% alennuskupongin sisäänpääsymaksusta.

Päästyämme takaisin ruuhkan sekaan olimme vielä sitä mieltä, että koko homma oli vienyt vain turhaa aikaa; mielipiteemme muuttui, kun emme meinanneet löytää oikeaa uloskäyntiä edes ohjeiden kanssa. Onnistuimme kuitenkin sattumalta kävelemään juuri oikeaan suuntaan, ja pääsimme ulos sieltä mistä pitikin – tämän jälkeen meidän piti myös kulkea parin autotien vartta pitkin ja löytää liki piilotettu alikulkutunneli, joka vei meidät Sky Buildingin luo. Ilman opastusta olisimme varmaan päätyneet kiertämään jostain kaukaa ja ehkä missaamaan koko auringonlaskun.

Umeda Sky Building käsittää kaksi 40-kerroksista tornia, joiden päälle on pystytetty donitsin muotoinen useampikerroksinen näköalarakennus nimeltä Floating Garden Observatory. Jo pelkästään kelluvaan puutarhaan pääseminen oli pieni seikkailu. Nousimme liukuportaita pitkin talon kolmanteen kerrokseen, kävelimme sen toiseen päähän, jatkoimme sieltä läpikulkusiltaa pitkin Sky Buildingin toiseen torniin, nousimme sieltä näköalahissillä 35. kerrokseen, ja sieltä edelleen liukuportaita pitkin Floating Gardeniin. Siellä meiltä viimein veloitettiin pääsymaksu, ja vielä yksien liukuportaiden ja yhden kolmikerroksisen hissin/portaikon jälkeen olimme koko taivasrakennuksen katolla. Ajoituksemme oli juuri sopiva; aurinko oli juuri lähestymässä horisonttia, ja kaupungin valot eivät olleet vielä syttyneet.

Hei, näemme itsemme!

Meidät lähempää. Vasemmalta katsoen, Olli, Juha, Tuure, Jukka ja Jukka.

Vietimme näköalatasanteella varmaan lähemmäs tunnin ajan katsellen, kuinka ilta pimeni ja Osakan valaistus vaihtui keinotekoiseksi. Samaan aikaan näköalatasanteen ultraviolettilamput laitettiin päälle ja allamme olevaan lattiakivetykseen ilmestyi fosforoivia kuvia ja kuvioita. Ennen pitkää siirryimme kerroksen alaspäin ja ostimme kahviosta Red Sky -nimiset drinkit. Ehdotin synttärimaljaa Ollille, ja Olli vaati maljan seuraksi synttäripuheen. Jouduin siis improvisoimaan lyhyen puheenpätkän, minkä jälkeen maistelimme juomia ja otatimme niistä kuvia Tuurella.

Osakan yönäköala bongattu!

Palasimme vielä hetkeksi katolle katsomaan täysin hiljentynyttä yötaivasta, ja lähdimme sitten paluumatkalle. Pistäydyimme jo tutuksi tulleeseen tapaan lähikauppaan ostamaan jotain suolaista, jotain makeaa, ja tölkin jääkahvia. Sitten siirryimme oman asuntomme lämpöön valmistelemaan matkapäiväkirjoja ja käsittelemään valokuvia. Jetlag vei lopulta Ollista voiton ja hän sammahti ensimmäisenä, me muut jatkoimme hereillä pidempään. Tuure tajusi illalla että hänen pitäisi tehdä kahdeksan tunnin kuluessa yhdelle kursseistaan harjoitustyö, ja hän jatkoikin sitten sen parissa kello viiteen asti aamuyöllä. Samaan aikaan minä tunsin pahaenteisesti kurkkuni kipeytyvän – toivottavasti vain vähän koleamman päivän ja liian Sky Buildingin katolla seisoskelun takia…

Kyllä päivänä silti jotain nähtiin. Klikkaa "Lisää" tai jutun otsikkoa lukeaksesi päiväkirjan.

Edellinen ilta venyi pitkäksi, joten vastaavasti myös sunnuntaiaamu oli myöhäinen ja hidas. Olimme laittaneet herätyksen kello yhdeksäksi, mutta vain minä ja Antti pääsimme ylös asti silloin. Tuure jäi värkkäämään tietokonettaan sänkyyn ja Jukkakin pysytteli vielä aloillaan.

TV-ohjelmiston kannalta heräsimme juuri oikeaan aikaan, sillä sunnuntaiaamun huippuanimesarjat olivat juuri alkamassa. Ennätimme katsoa sekä Dragon Ball Kain että One Piecen samalla kun joimme runsaasti jääkahvia ja yritimme keksiä, että mitä Kiotosta pitäisi nähdä.

Matkasuunnitelmassamme oli varattu kaksi päivää Kioton käymiseen, joten oli järkevää käydä nyt Surutto Kansai -kortin voimalla läpi paikallisjunia ja busseja tarvitsevat paikat, ja myöhempänä päivänä kävelyetäisyydellä Japan Railin asemasta olevat nähtävyydet. Sattumoisin matkakorttimme mukana tulleessa opassa olikin hyvä ehdotus siitä, miten paikallisliikenteestä saisi mahdollisimman paljon irti. Päätimme siis alustavasti noudattaa sitä.

Pääsimme ulos asunnosta vasta noin kello 11. Poikkesimme ostamassa lähikaupasta pullaisaa leipää aamupalaksi ja ajelimme metrolla Umedaan, toiseen Osakan isoimmista kauppa- ja liikennekeskuksista. Käytimme siellä tunnin yrittäen löytää eteenpäin vielä Nambaakin sokkeloisemmassa tunneli- ja tavarataloverkostossa ja lopulta Yodobashi Camerassa, Osakan ilmeisesti suurimmassa elektroniikkaliikkeessä, joka muistutti melko paljon Helsingin Ruoholahden Verkkokauppa.comia – paitsi että Yodobashi Camera oli seitsemän Verkkokauppaa ladottuna päällekäin.

Umedassa oli myös Ruotsi. Siellä myytiin jäätelöä.

Me muut majoituimme joksikin aikaa peli- ja konsolilisälaiteosastolle sillä välin Tuure kävi etsimässä videokameraansa uuden akun. Akkukauppa onnistui, ja tyydytettyämme turistiviettimme kaupan eri kerroksia seikkaillen (ja päästyämme ulos sieltä ostamatta yhtään mitään muuta!) etsiydyimme Hankyu-rautatieyhtiön asemalle. Sieltä valitsimme puolipikajunan Kiotoon, joka oli jälleen liki identtinen Kintetsun ja Nankain vastaavien junien kanssa.

Kioton raide poistui Osakasta pohjoiskautta, joten pääsimme näkemään matkalla jonkin verran uusia näkymiä. Valloittavin niistä oli Umeda Sky Building, suuri kaksitorninen ja satametrinen rakennus, jonka päälle oli istutettu näköaladonitsi. Siellä vieraileminen oli ollut jo aiemmin suunnitelmissamme, mutta nyt kun näimme sen elävässä elämässä, olimme entistä vakuuttuneempia siitä, että siellä pitää päästä käymään.

Nousimme junasta jo Kioton rajoilla ja vaihdoimme toisen raiteen paikallisjunaan Arashiyamaan Surutto Kansai -oppaan ohjeen mukaisesti (tai no, oppaan mielestä meidän olisi kai pitänyt päästä perille yhdellä junalla, mutta tällaista junayhteyttä ei tuntunut käytännössä olevan olemassa tai ainakaan tiheästi käytössä).

Arashiyama oli kuuluisa idyllisestä Togetsu-kyo-sillastaan ja läheisestä bambumetsästä. Silta ja sen ympäristö eivät ilmeisesti olleet sunnuntaina päiväsaikaan kaikkein hehkeimmillään. Monet lähikojuista olivat kokonaan kiinni, ja pettymykseksemme siltaa pitkin kulki myös kohtalaisen vilkas autotie. Paikalla oli kuitenkin paljon japanilaisia – ja myös muutamia länsimaisia turisteja.

Näkymää Arashiyaman sillalta

Perinteisen Japanin tunnelma oli Arashiyaman ympäristössä kuitenkin vahva pikkupuoteineen, puisine taloineen ja kapeine katuineen. Muutama japanilaisten naisten porukka jopa käyskenteli sillan ympäristössä yukatoihin (perinteinen puuvillainen kimonoa muituttava vaate) pukeutuneina, ja meitä vastaan tuli jopa pieni kulkue kannettavia shintolaisia pyhättöjä eli mikosheja kuskaavia miehiä.

Mobiilit pyhätöt ovat näppäriä ja näyttäviä

Harmi kyllä alue oli niin eloisa, että sen kadut olivat täynnä ihmisiä, ja matkajoukkiomme äänesti nopean poistumisen puolesta. Bambumetsikkö polkuineen jäi siis näkemättä ja kävelimme sen sijaan suoraan Keifuku-rautatieyhtiön asemalle.

Keifukun raiteet kulkevat yksinomaan Kioton pohjoispuolella ja ovat jo liki raitiovaunumainen kulkuväline. Juna oli vain yhden vaunun mittainen, sinne tultiin sisään perästä ja poistuttiin kuljettajan vierestä etuovesta, ja se ajoi kapeaa rataansa talojen välistä ahtautuen. Vaihdoimme puolivälissä matkaa toiseen pikkujunaan, jonka reitti oli vielä edellistäkin ahtaampi. Junaankin mahtui meidän lisäksemme muita länsimaisia turisteja; täällä päin emme olleet mikään harvinaisuus.

Juna oli pieni ja täysi. Melkein raitiovaunu.

Jäimme pois Omuro-ninnajin asemalla ja kävimme katsomassa Ninnaji-temppeliä ulkopuolelta. Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Kinkaku-ji, eli Kioton Kultainen temppeli, joten päätimme säästää vierailuintomme sinne – sen sijaan kulutimme energiaa päättämällä kävellä temppelien välisen parin kilometrin matkan.

Seurasimme siis isomman tien vartta Kioton lämpimässä säässä. Pistäydyimme välissä kurkistamaan, että minne tien vieressä nousevalle kukkulalle vievät portaat johtivat, ja löysimme pienen pyhätön, kookkaan hautausmaan ja huomattavan määrän sääskejä. Niitä ei muualla Japanissa ollutkaan paljoa ollut, mutta nyt pääsimme kärsimään syödyksi tulemisesta hetken aikaa. Olisin halunnut jatkaa pyhätön vierestä menevää metsäpolkua, mutta Antti jäi tulkitsemaan sen vierelle pystytettyä kylttiä ja lopulta totesi, että siinä sanottiin japaniksi ettei siitä saanut mennä. No, takaisin alas ja eteenpäin tien viertä sitten.

Sivupolku houkutteli tutkimaan itsensä.

Kävellessämme temppeleiden viertä eteenpäin tuntui siltä, että vähintään joka toinen vastaan tullut ihminen oli länsimainen turisti. Tilanne muuttui kuin ohitimme Kioton modernin taiteen museon; siellä oli bussipysäkki, johon sikisi tyhjästä lauma japanilaisia matkustajia aina ennen kuin bussi saapui. Siinä vaiheessa kun uusin bussi ilmestyi tien päähän näkyville, jostain tien toiselta puolelta yllättäen ryntäsi joukko natiiveja sen yli ja pysäkille seisomaan. Kiirehdimme pakokauhun vallassa museon ohitse ja eteenpäin ennen kuin uusin valtaisa rynnäkkö ehti paikalle. Se olisi luultavasti lukinnut koko jalkakäytävän minuuteiksi.

Vähän ennen Kultaista temppeliä pysähdyimme vielä jäätelöautomaatille. Narassa edeltävänä päivänä syömämme jäätelöt olivat olleet tavallisia tuutteja, mutta tällä kertaa tarjolla oli jotain erilaista; minä söin kokonaan vohveliin upotetun mansikkajäätelön, kun taas Antille tupsahti pussillinen sormenpään kokoisia suklaalla kuorrutettuja jäätelökuulia. Joista jokainen oli yksilökääritty muoviin – japanilaisilla ei oikein ole taloudellinen asioiden pakkaaminen hallussa vielä.

Heti kultaisen temppelin ulkopuolella oli jo runsaasti väkeä nauttimassa kioskista ostetuista vähän vielä kalliimmista jäätelöistä. Yleisin puhuttu kieli taisi olla englanti. Pidimme WC- ja lepotauon ennen kuin siirryimme lipputiskille ja vaihdoimme 1600 jeniä neljään kauniisti kirjoiteltuun paperilappuun, jotka toimivat sisäänpääsylippuinamme. Kukaan ei tosin kysynyt niitä koskaan, vaan ne ilmeisesti jäivät vain matkamuistoiksi.

Kultainen temppeli on – kuten meille annettu opas kertoi – eläköityneen shoogunin Asikaga Yoshimitsun viimeisten vuosien projekti. Hän halusi rakentaa mahdollisimman hienon puutarhan, joten pystytti sinne muun muassa kullatun paviljongin. Paikan virallinen nimi on Rokuon-ji, mutta jostain syystä kultainen pytinki on jäänyt niin hyvin ihmisten mieleen, että “Kultainen temppeli”-lempinimi (Kinkaku-ji) on paljon oikeaa nimeä tunnetumpi ja käytetympi.

Kultaa? Check. Temppelimäinen rakenne? Check.

Temppeli taitaa olla liki kaikissa Kiotoa käsittelevissä matkaoppaissa kaikkein tärkeimpien pakkonähtävyyksien joukossa, joten on ymmärrettävää, että turisteja on alueella melkein tungokseksi asti. Tämä on harmi; paikalla käy suhteettoman paljon vierailijoita verrattuna kävelyreitin pituuteen ja puutarhan kokoon, ja alueen yleinen henki ei tuo enää mieleen rauhoittavaa puutarhaa, vaan liukuhihnaturistikohteen. Ihastelimme näkymiä sen verran kun pystyimme, mutta kokonaisuudessaan temppelin täytyy sanoa olleen pettymys.

Kunhan pääsimme ulos puutarhan alueelta ja sitä seuranneesta pienestä turistibasaarista, jossa turisteilta yritettiin nyhtää rahaa kaikissa mahdollisissa hintaluokissa, poistuimme nopeasti koko temppelin seudulta ja kävelimme bussipysäkille. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja meillä alkoi olla reipas nälkä – siispä päätimme matkustaa Kioton keskustaan ja etsiä jotain ruokaa.

Onnistuimme noudattamaan suunnitelmaa suunnilleen puoliväliin reittiä, kunnes  karttaa tulkitsemalla keksin, että bussireitin varrella olisi Nijon linna ja iso puisto. Surutto Kansain opas oli harmi kyllä harhaanjohtavan epätarkka, ja huomasimme bussista päästyämme ja käveltyämme yllättävän pitkän matkan puistoon, ettei linna ollutkaan siellä – siellä olikin vain Kioton keisarillinen puisto ja palatsi. Palatsi myös näytti olevan tiukasti suljettu, joten kävelimme vain puistoa pitkin sen reunalle asti ja hyppäsimme metroon.

Kioton liikennettä

Ensimmäinen metrolinja oli hyvin samankaltainen Osakan metrojen kanssa, mutta toinen oli ilmeisesti uudempi ja hitusen modernimpi; siinä oli laiturin reunoilla automaattiovet, vaikkakaan ei ilmeisesti automaattikuljettajaa. Nousimme maan pinnalle muutaman korttelin päässä juna-asemastamme ja yritimme etsiä ruokaa kauppakaduilta, mutta epäonnistuimme surkeasti; löysimme vain täpötäyden liukuhihnasushilan ja jonkin ravintolan, joka erikoistui pelkkään lehmänlihaan. Jostain syystä kaikki halvat nuudelipaikat ja muut edullisemmat ruokalat loistivat poissaolollaan; lopulta luovutimme ja siirryimme takaisin maan alle juna-aseman tuntumaan ja ostimme kioskista leivät. Osakastakin saisi ruokaa.

Ajoimme siis takaisin kotoisaan ja tuttuun metropoliimme. Perille päästyämme olimme jo niin väsyneitä, että vaihdoimme saman tien metroon ja ajoimme Weekly Mansion Osakan lähelle. Kävimme kokeilemassa lähistön ainoaa isompaa ruokamarkettia, joka sitten myös petti meidät – sieltä ei saanut valmisruokia lainkaan. Ostimme sen sijaan mikro- tai vesikuumennettavat ateriat päivän/illan pääruoaksemme ja runsaasti kaikenlaista muuta jännittävää purtavaa. Kaupan vanha myyjätäti otti nyreästi vastaan täpötäyteen pakkaamaimme korin, jossa juomatölkit oli päälimmäisenä, ja ähisten ja puhkuen kiskoi tölkkien alta mikroateriat ensimmäiseksi kassakoneen läpi. Ilmeisesti rikoimme kauppaetikettiä järjestelemällä tavarat väärin päin, ja täti ei missään nimessä suostunut lukemaan ensin tölkkien hintoja.

Päivä ei ollut mennyt kovin hyvin pulkkaan; ainoa todella hieno nähtävyys, jonka olimme ehtineet nähdä, oli Kultainen temppeli, ja sekään ei ollut kovin mahtava. Lisäksi tuntui siltä, että olimme nähneet jo aivan tarpeeksi turhia lähiökatuja ja tienvarsia koko tälle Japanin-matkalle. Tästä lähtien paikasta toiseen voisi siirtyä metrolla ja junalla ja jättää itsensä väsyttämisen vain nähtävyyksissä tehtäväksi hommaksi.

Olli: ** – yli 20 kilometrin kävely eilen Kiotossa oli tehnyt tehtävänsä – jalat eivät olleet aivan kunnossa. Arvioin kuitenkin selviytyväni kevyemmästä Himejin-vierailusta hengissä.
Juha: **** – lepopäivä flunssasta eilen Osakassa oli tehnyt tehtävänsä – heräsin ensimmäisenä ja olin pirteä kuin peipponen!
Tuure: ** – aamulla olo oli hiukan flunssainen, mutta päätin silti lähteä matkaan
Jukka: ** – kävely on kivaa

Himeji

Olli: ***** – tähän mennessä selkein kaupunki matkailijalle.
Juha: **** – näytti kivalta, ja pyöräilymahdollisuudet ovat lupaavat (harmi että japanilaiset eivät osaa pyöräillä lakia noudattaen tai suoraan)
Tuure: **** – näppärän oloinen “pikkukaupunki”
Jukka: **** – se pätkä, mihin ehdimme tutustua, oli ihan mukava

Kaiseki-lounas Fukuteissa

Olli: ***1/2 – enemmän näköä kuin makua, vaikka makuakin oli. Kokemuksena lupaava, ja pani odottamaan ryokan-vierailua.
Juha: **** – oikein hyvä hinta- ja laatusuhde
Jukka: **** – kokonaisen kalan esteettinen syöminen feilasi, mutta maittavaa

Himejin linna

Olli: ***1/2 – hyvin komea oli, joskin omaan kuntoon nähden jyrkkiä portaita oli runsaanlaisesti.
Juha: ****1/2 – hieno kuin mikä, lähinnä olin pettynyt ettei päärakennuksessa ollut lainkaan alkuperäistyyliin sisustettuja huoneita
Tuure: ***** – näköalat mahtavat ylhäältä ja ylös
Jukka: **** – komea linna ja monipuolisempi tarjonta

Himejin linnan turvallisuus ja hygienia

Linnan lippuluukkujen sisäpuolella ei saanut polttaa, syödä tai juoda. Nestetasapainosta piti silti huolehtia. Vessassa käynnin jälkeen ja sisäänkäynnin luona kädet piti desinfioida.

Olli: * – moni asia oli kunnossa, mutta Himejin linnalla on heikkous: ninjahälytin puuttuu.
Juha: **** – aseetkin taisi olla kielletty, mutta enpä kyllä nähnyt yhtään metallinpaljastinta!
Tuure: * – aseita kuitenkin näkyi. Suoraan käden ulottuvilla telineissä linnan seinillä olivat
Jukka: * – join vettä linnan alueella, mitään ei tapahtunut

Himejin ostoskatu

Olli: ****1/2 – viihtyisin ostoskatu tähän mennessä. Kaivattuja hattukauppojakin oli peräti kaksi, joista toisesta nappasin mukaan lakin Suomessa kadonneen tilalle melko sujuvalla japanilla asioiden.
Juha: *** – kivanoloinen kauppakatu, jossa tosin vähänlaisesti minua kiinnostavia liikkeitä
Tuure: **** – Arabiemiraattivettä
Jukka: *** – kauppakadut alkavat olla kauppakatuja

Osakan Amerika-mura

Olli: **** – tänne tekisi mieli palata uudestaankin haistelemaan omalaatuista tunnelmaa.
Juha: ** – niin trendikäs että teekkarihenkeni alkoi saada kylmiä väreitä
Jukka: **** – hassuja kooleja engrish-nimiä riitti

Osakan okonomiyaki

Olli: ****1/2 – hyvää, eksoottista ja täyttävää, kuten aiemminkin mainitsin.
Juha: **** – ensimmäinen okonomiyakini, jonka loppuosaa ei tarvinnut tunkea pakkopullana kurkusta alas; näin se siis tehdään oikein!
Jukka: ***** – kai tämä on todiste, että väkivallalla voi saavuttaa hyviä asioita

Juha: **1/2 – epäselviä opasteita ja valtava alue, josta tosin shoppaillessa varmaan löytäisi mitä tahansa; vaihtoyhteydet kammottavia
Jukka: *** – haastetta reitinhaussa piisaa, mutta mikäpä siinä
Tuure: ***** – äärettömän hämmentävä kompleksi, oletan että se on tarkoituksellista

Yodobashi Camera
Osakan isoin(?) elektroniikkatavaratalo

Juha: ***** – jos jaksaa etsiä, täältä varmaan löytää kaiken elektroniikan mitä ikinä tulee tarvitsemaan
Jukka: **** – tarjonnasta ei puutetta, välkettä jokaiseen makuun
Tuure: ***** – kerrassaan mainio valikoima

Namba – Arashiyama -junayhteydet
Kaksi eri junaa, joilla pääsimme Kioton laidalla sijaitsevaan Arashiyamaan.

Juha: *** – ihan tavallisia junia olivat
Jukka: *** – juna meni eteenpäin
Tuure: *** – vaikuttivat kovin tavallisilta junat

Togetsu-kyo-silta ja sen ympäristö
Vanha silta perinteisen Japanin hengessä

Juha: ***1/2 – hienoa seutua, joka olisi ollut kerrassaan upeaa jos autotiet olisi muutettu kävelykaduiksi
Jukka: **** – eipä autot haitanneet, paikka oli kiva
Tuure: *** – liikaa turisteja, siitä miinusta takaisin kolmeen tähteen

Keifukun pikkujuna
Arashiyamasta Kioton luoteisten temppeleiden läheisyyteen

Juha: **1/2 – jännät näkymät, mutta liian pieni ja täysi juna; voisivat ajaa tiheämpiä vuoroja tai hankkia useampia vaunuja
Jukka: ***1/2 – juna meni eteenpäin, kiva reitti kuitenkin
Tuure: ***** – tällaisia kaikkien japanilaisten lähijunien pitäisi olla – muistaakseni Miyazakin animeissakin on ollut tällaisia

Kävelyreitti Omuro-Ninnajista Kultaiseen temppeliin

Juha: *** – pidempi kuin odotettiin, kuten etäisyydet Kiotossa olivat ylipäänsäkin; seutu oli kiinnostavaakin vain ajoittain
Jukka: *** – kävelymatkaa riitti, ja lämpöä löytyi, mutta perille päästiin
Tuure: ** – liikaa autoja liian lähellä ja matkalla hyvin vähän nähtävää

Kultainen temppeli
Eli japanilaiselta nimeltään Kinkaku-ji

Juha: ** – arvosana suhteutettuna paikan ennakkomainintaan; olihan se neljän tähden paikka oikeasti, mutta ei nyt aivan ihan täysin pakkovierailukohde
Jukka: **** – kultaiselta temppeliltä olisi odottanut ehkä vielä jotain ++, mutta näyttävä se oli silti
Tuure: *** – pakkovierailukohde, mutta turisteja taas mahdottomasti, kuten Kioton alueella yleensäkin

Kioton bussit
Ja erityisesti bussi, jolla ajelimme Kultaisesta temppelistä kohti keskustaa

Juha: ** – bussi kulki, ainakin aina silloin kun sen moottori ei sammunut pysäkille tai liikennevaloihin
Jukka: *** – japanialaisten busseja ei vieläkään ole suunniteltu meikäläisen jaloille. Joka pysähdyksessä sammuva bussi oli hassu kuitenkin. Jännänä ilmiönä bussit tuntuvat toimivan hieman Left 4 Deadin panic-eventien tapaan – linja-auton saapuessa pysäkille jostain kulman takaa spawnasi muuten hiljaiselle kadulle joukko bussiin juoksujalkaa ryntääviä japanilaisia.
Tuure: *** – bussissa oli avoin ikkuna, josta pystyi kuvaamaan. Valitettavasti se oli niin korkealla että käsi väsyi. Muuten varsin normaali bussi.

Kioton keisarillinen puisto

Juha: *** – iso puisto, jossa satunnaisia pieniä täpliä kiinnostavampaa nähtävää siellä täällä
Jukka: **** – olihan se iso ja varmasti miellyttävä, jos olisi jaksanut tarkastella
Tuure: *** – puisto oli puisto, muta tässä vaihessa kaikki muut olivat jo kovasti väsyneitä, enkä ehtinyt edes keskittyä kuvaamiseen

Kioton metro

Juha: *** – aika pitkälti samanlainen kuin Osakassa
Jukka: **** – boonusta jännistä ovista
Tuure: *** – hyvin samanlainen kuin Osakassa, mutta toinen linjoista ilmeisesti automatisoitu tai jotakin, koska käynti metroon oli samanlaisista ovista kuin vaikkapa Pariisin automaattilinjalla

Kawaramachin kauppakadut

Juha: **1/2 – niitä oli paljon, mutta niistä oli hyvin vaikea löytää syötävää nälkäisenä ja väsyneenä
Jukka: ? – ei mitään muistikuvaa – käveleminen oli varmaan imenyt huomiokyvyn
Tuure: ** – isoja, paljon, täynnä, ei helppoa ja halpaa ruokaa.

Lähimarketti Osakassa
Takaisin Osakaan päästyämme ostimme ruoat täältä.

Juha: ** – taisi olla enemmän suunnattu omat ruokansa laittaville kuin valmista purtavaa kaipaaville ihmisille; kello kahdeksalta sunnuntai-iltana valikoimakin alkoi olla todella huono
Jukka: **** – sehän on selviö, mutta löytyihän sieltä valikoima toimivia mikrovalmisteisia aterioita
Tuure: **** – mikroateriat olivat hyviä, eikä niitä taida saada pikkukaupoista

Ensimmäinen Kioton-reissu
Kuinka hyvä reissu oli kokonaisuudessaan?

Juha: ** – ei sentään täysi epäonnistuminen, mutta suhteettoman paljon vaivaa tuli käytettyä verraten koettujen asioiden määrään ja hienouteen
Jukka: *** – Kyoto tuntui kivalta ja miellyttävältä paikalta, mutta matka siellä oli pitkä ja lämmin.
Tuure: ** – liikaa turisteja ja liikaa matkaa nähtävyyksien välillä

Tuure ei kai vieläkään saanut multimediaansa tarpeeksi hyvään kuntoon, joten ei kuvia tähänkään merkintään ihan vielä. Huomiseen merkintään minun on pakko saada jotain kuvamateriaalia, tai muuten kaikki tarinointi Naran turremunkkimaskotista menee aivan hukkaan.

Vaikka uni tulikin nopeasti, se myös lähti aika hätäisesti pois. Heräsin toisen lentokone-elokuvan puolivälissä, juuri kun japanilaisen eläintarhan väki sai vehkeiltyä rahoituksen projektilleen saada pingviinit lentämään. Loppuosa matkasta kului nukkumista yrittäessä. Muilla tuntui olevan vaihtelevasti ongelmia; ainakin Antti ja Tuure vetelivät matkan loppupuolella tiheitä sikeitä.

Joskus loppuyöstä kävin kävelykierroksen koneen takaosassa vessakäynnin yhteydessä. Sillipurkkiosasto oli ahdettu täyteen japanilaisia. Monet olivat päättäneet – kai varmuuden varalta – pitää hengityssuojaimia päässään koko matkan ajan. Päässään sekä silmälaput että hengityssuojaimet nukkuvat japanilaiset näyttivät nuivahtaneilta Kamen Ridereilta.

Pari tuntia ennen koneen saapumista valot välähtivät takaisin päälle ja meille tarjoiltiin aamupala. Siihen sisältyi eilispäiväinen, nyt kovaksi kuivahtanut sämpylä, Valion jogurtti, ja siivu teollista munakasmassaa epämääräisen kastikkeen kera. Kahvia sai kupillisen, santsikierroksia ei tultu tarjoamaan. Kahvia sai santsikierroksen, mutta olin niin uninen että unohdin koko asian.

Kone löysi perille joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä ja pääsimme purkautumaan liki ensimmäisten joukossa ulos. Olimme vielä kohtuullisen hyvissä asemissa tulevia jonotuksia ajatellen senkin jälkeen, kun Tuure oli koukannut takaisin koneeseen hakemaan takkinsa.

Kansain lentokenttä on jännittävä paikka, jo pelkästään sijaintinsa vuoksi. Kenttää varten ei saatu hankittua mistään tilaa – mistään lähiseuduilta ei löytynyt tarpeeksi kansalaisia luovuttamaan maitaan ja ympäristönsä viihtyisyyttä kentälle, ja pakkolunastuksista oltiin aiemmin mm. Naritan kenttää pystyttäessä saatu todella huonoja kokemuksia – joten KIX yksinkertaisesti rakennettiin keskelle merta keinotekoiselle suorakulmaiselle saarelle. Nykyään sitä pidetään yhtenä ihmiskunnan suurimmista insinööritaidonnäytteistä.

KIX:n terminaali on maailman pisin yhtenäinen lentokenttärakennus, ja odottelu alkoikin melkein heti koneen ulkopuolelta – saapumisaulaan kun piti matkustaa sukkulajunalla, joka ei juuri silloin sattunut olemaan paikalla. Viiden minutin raidematkan ja muutaman käytävän jälkeen alkoi ensimmäinen osa saapumismuodollisuuksista; reitti ohjautui halliin, jossa maahan saapuvien ihmisten oli määrä luovuttaa koneessa täyttämänsä sikainfluenssalomakkeet. Samaan aikaan kenttävirkailijat tähyilivät lämpökameralla matkustajien ruumiinlämpöä kuumeen varalta.

Jonotus oli varsin pitkä – karanteenipisteestä oli yrittämässä päästä läpi satoja ihmisiä, mutta läpäisyä käsitteli vain kolme tiskiä. Ennen kaikkea monille vaikutti olleen kauhean vaikeaa täyttää lomaketta oikein, ja siitä saattoi esimerkiksi puuttua yöpaikan osoite tai passin numero. Täten jono aina vähän väliä pysähtyi paikoilleen hetkeksi, kun japanilainen virkaihminen yritti selittää huonolla englannilla uusimmalle matkaajalle että miksi hänen paperilappusensa ei kelpaa.

Kukaan meidän joukostamme ei onneksi päätynyt karanteeniin, joten jatkoimme matkaamme passintarkastukseen. Jokaiselta saapujalta otettiin samalla sormenjäljet ja naamakuva, minkä jälkeen passeihin kiinnitettiin 90 päivän turistiviisumi ja maastapoistumislomake. Sitten poimimme matkatavaramme, jotka näppärästi tulivat saman tien hihnaa pitkin kun saavuimme niitä odottamaan. Tämä oli toivottavasti sattumaa. Vielä tullitarkastus, ja olimme lentokentän saapumahallissa ja turvallisesti sisällä Japanissa.

Alakerrassa testasimme ensimmäisen kerran japanilaisia juoma-automaatteja – toimivat hyvin – ja hankimme läheiseltä infotiskiltä Surutto Kansai -liput (älkää tulkitko nimeä väärin, surutto ilmiselvästi tarkoittaa englannin sanaa “through”, eikä jotain aivan muuta). Suruttolla saa lähes koko Kansain alueelle ilmaiset julkiset matkat kolmen vuorokauden ajaksi. Tarkoituksemme oli käyttää sitä ensimmäisten päivien matkoihin, ennen JR Passin aktivoitumista ja vapaasti käytössä olevia Japan Railin junia.

Kun olimme maksneet ja saaneet matkapassit, jäljellä oli enää asioinneista vaikein – japanilaisen SIM-kortin noutaminen. Tuure oli tilannut työpaikkansa rahoilla (työsähköpostien lukemiseen!) koko matkan ajaksi kortin, jolla meidän oli määrä saada nopea ja rajaton kännykkänetti maailmalle. Tiesimme jo etukäteen noutopaikan sijainninkin kentän neljännessä kerroksessa check-inien lähellä, joten komplikaatioita tuli vasta sitten, kun tiskiltä Tuurelle vastattiin hengessä “emmä tiedä että mistä tollasia pitäis saada, käy kysyyn infosta”.

Kävimme kysymässä, ja info sanoi, että siltä äskeiseltä virkailijalta juurikin. Tuure palasi siis takaisin edelliseen paikkaan, tällä kertaa lomakeprintti ojossa, ja saikin nyt vastineeksi suuren ruskean kirjekuoren. Istuimme alas irkinkiilto silmissä, ja varttitunnin vääntämisen, neljän eri laitteen kokeilemisen ja yhden puhelinsoiton jälkeen saimme lopulta yhteyden toimimaan. Tuure julisti voiton nettiin, ja sitten pakkasimme tavarat laukkuihin ja aloimme miettiä seuraavaa operaatiota.

Osakan päivä oli sateinen ja melko lämmin, joten ilma oli nihkeä ja hiki valui. Kello ei ollut vedes yhtätoista, ja huone Weekly Mansion Osakasta oli luvattu meille vasta neljäksi, joten totesimme, että meillä ei ole kiirettä. Päätimme Osakaan matkaamisen sijaan lähteä kurkkaamaan, että mitä löytyy lyhyen bussimatkan päässä sijaitsevasta Observation Hall -nimisestä rakennuksesta. Ennakkotietojen mukaan kyseessä oli matkailijoiden viihdekeskus, josta löytyisi muun muassa museoita, myymäläkerros, ravintolakerros, sekä tähystystaso, josta lentokenttää voisi ihastella.

Perille ei päässyt jalan, joten etsiydyimme bussiin. Observation Hall Loop Bus maksoi sata jeniä (n. 80 senttiä) suuntaansa, ja oli todellakin nimensä veroinen – matkalla se varmaan tuplasi etäisyyden linnuntiehen nähden lentokentän monimutkaisten ja kiemurtelevien tieratkaisujen takia. Perillä kohtasimme pettymyksen. Observation Hall ei ollutkaan huikaisevan moderni korkea tähystystorni, vaan kaksi viisikerroksista betonitaloa. Bussi pysähtyi heti lähemmän viereen, ja sen ovelta oli vain muutama askel sisälle.

Myöskään sisäpuoli talosta ei aivan huikaissut. Ensimmäisessä kerroksessa oli vain aula, ja toisessa kerroksessa sijaitsi jonkin sortin ympäristövirasto. Kolmannessa oli Concorde-museo, joka oli kiinni. Neljännen “myymäläkerros” sisälsi yhden myymälän, joka myi tavaraa lentokoneharrastajille. Myymälästä pääsimme siltaa pitkin naapuritaloon, jonka “ravintolakerros” oli yksittäinen kahvila, jonka myyjä ei ollut paikalla. Ohitimme kahvilan ja kiipesimme ylös tähystystasolle, joka osoittautuikin sitten ainoaksi oikeaksi syyksi vaivautua tulemaan visiitille KIX:n tähän syrjänurkkaan. Rakennus nimittäin oli sijoitettu likipitäen optimaaliselle sijainnille lähtevien lentokoneiden seuraamiseksi. Tuure vietti hetken ottaen kuvia, ja saimme sopivasti katsella, kuinka Finnairin koneemme lähti takaisin paluumatkalle Suomeen.

Palattuamme alas likipitäen samaa reittiä erisuuntaisilla liukuportailla rakennus pullauttikin meidät ulos sen eri puolelle. Sinne oli pystytetty näppärästi bussien lähtöpysäkki, ja vielä näppärämmin bussi saapui juuri samalla hetkellä poimimaan meidät mukaan. Pääsimme muutamassa hetkessä takaisin lentokentän saapumisaulaan, ja siirryimme sieltä Nankain junalla Osakan keskustaan.

Japanissa – tai ainakin Osakassa – ilmeisesti ainoat junat, joissa on VR-tyyliset paripaikkarivit käytävän vierellä, ovat shinkanseneja ja Limited Expressejä. Niihin Surutto Kansaimme ei riitä ilman lisämaksua, joten ajelimme kaupunkiin Airport Expressillä. Se on käytännössä lähijuna, joka pysähtyy vain harvoilla pysäkeillä. Keskellä päivää matkustaessa juna ei ehtinyt kovinkaan täyteen ennen kuin saavuimme perille Namban isolle asemalle.

Finnairin laiha aamiainen ei ollut pitänyt nälkää poissa kovin pitkään, ja nyt kaipasimmekin kaikki ruokaa. Onneksi japanilaiset juna-asemat ovat käteviä paikkoja nälän tyydyttämiseen. Olin lukenut paljon hyvää japanilaisista bentooista – eli muovirasioihin pakatuista lounaista, joista saa suunnilleen kouluruoan ravintoarvot 300-500 jenin hintaan – joten etsimme ensimmäisen lähikaupan ja valitsimme sieltä 400 rahan lounaslaatikot mukaamme. Myyjä lämmitti lounaat mikrossa ja antoi mukaamme syömäpuikot, joten tarvitsimme enää vain paikan, jossa nauttia ensimmäisen kunnon ateriamme pitkään aikaan.

Sellaisen löytäminen ei ollutkaan helppo homma. Osakalaisilla juna-asemilla nimittäin ei ole istuimia yhtään missään, ja Namba oli niin valtava asema, että istuinten puute suorastaan korostui. Valitsimme suunnan ja kävelimme sinne pitkän matkaa löytämättä mitään ratkaisua lepopulmaamme, ja lopulta valitsimme vain sopivan syrjäiset portaat, valtasimme niistä yhden reunan, ja aloimme ruokailla. Ohikulkevat japanilaiset katsoivat meitä paheksuen, ja noin puolivälissä ruokailua paikalle saapuikin käsiä heilutteleva asemavirkailija, joka ilmoitti, että ei, ei siinä saa istua. Hetken mietinnän jälkeen hän sanoi että meidän pitäisi mennä puistoon syömään, ja osoitti lähintä uloskäyntiä.

Tottelimme ohjetta, ja kävelimme märkään ulkoilmaan. Lähistöllä ei ollut mitään oikeaa puistoa, mutta sentään pieni aukio, jonka reunoilla oli istuimiksi kelpaavaa kiviaitaa. Söimme ruoat nopeasti märällä kivellä istuen ja ehdimme takaisin sisälle ennen kuin sade jatkui.

Kello lähestyi hiljalleen kahta, meitä väsytti, ja tarve peseytymiseen oli ilmeinen, joten päätimme, että nyt odottaminen sai riittää. Lähdimme Weekly Mansion Osakaa päin koettamaan onneamme huoneen saatavuuden kanssa. Majoituspaikka oli kahden metromatkan päässä. Pääsimme siis samalla tutustumaan Osakan metroverkkoon. Se osoittautui karuksi ja kävelyintensiiviseksi joukkoliikennevälineeksi. Jokaisella asemalla joutui kulkemaan jalan reilun pätkän.

Emme olleet silloisessa tilassamme kovin hyvää matkaseuraa natiiveille; silmät harittivat, olimme peseytymättömiä ja haisimme hieltä. Useampikin vaunun matkakumppani tuntui antavan signaaleja siihen suuntaan, ettei lainkaan arvostanut läsnäoloamme – tai kenties minä kävin huonosta olosta vainoharhaiseksi. Joka tapauksessa hetken aikaa japanilainen ystävällisyys ja kohteliaisuus tuntui pelkältä huonolta myytiltä.

Sitten olimmekin taas maan pinnalla, ja hetkeä myöhemmin Weekly Mansion Osakan edessä, missä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Paikalla oli onnekkaasti henkilö, jonka kanssa olin jutellut sähköpostitse varausta tehdessäni, ja hän esittäytyi kädestä pitäen ja toivotti meidät tervetulleeksi Japaniin. Huonekin oli jo täysin valmiina, joten täytimme kiitollisena kasan lomakkeita, maksoimme, pääsimme oman huoneen lepoon, ja kaikki oli taas paremmin.

Weekly Mansion Osakaa voisi lähinnä kuvata huoneistohotelliksi, tai jopa vuokra-asuntolaksi. Sieltä saa pitkiksi ajoiksi täysin varustettuja huoneistoja matkalaisten käyttöön kohtuulliseen hintaan. Me olimme varanneet kahden makuuhuoneen asunnon, jossa oli toisessa huoneessa kaksi vuodetta ja toisessa yksi, sekä lisäksi olohuone-keittiössä taitettava sohvasänky. Huoneen varustetasoon kuului myös oma WC, oma kylpyhuone (ilman WC:tä), kaksi televisiota ja ilmainen internet. Kiistelimme lyhyen hetken siitä, että onko suihkussa käynti vai internetin virittäminen tärkeämpi projekti, ja lopulta Tuure ja Antti jäivät virittämään nettiä kuntoon sillä aikaa kun minä menin peseytymään.

Palatessani netti olikin jo toiminnassa. Antin Airport Express oli tuettu G.R.R. Martinin romaanin ja nenäliinapaketin varaan, ja meillä oli siis käytössämme ikioma luotettava langaton lähiverkko. Tietokoneet kaivettiin esille, ja pääsimme päivittämään blogia ja lähettämään terveisiä takaisin Suomeen.

Palautumisemme kesti muutaman tunnin. Ehdimme todeta, että meillä ei ollut läheskään tarpeeksi toimivia sähkötöpselisovittimia mukanamme – Kiinasta tilatut alle dollarin adapterit kun eivät olleetkaan oikein kelvollisia (saatika turvallisia). Kaivoimme netistä tietoa Osakasta, ja päätimme lähteä tutustumaan Shinsaibashin ja Namban alueeseen tarkemmin – sieltä luvattiin löytyvän isoja elektroniikkakauppoja ja jopa ihan oikea Apple Store. Antti taas oli sopinut erään go-puolen kaverin kaverinsa kanssa tapaamisen viiden ja kuuden välillä go-salonkivierailua varten. Kävelimme yhdessä metroasemalle, mistä Antti jatkoi matkaansa jalan pohjoisemmaksi ja me testasimme toisia metrolinjoja Shinsaibashiin.

Jo ensimmäisen metromatkan tapauksessa kävely maan pinnalta metroon ja linjojen vaihto oli tuntunut liiallisen työläältä, ja nyt valitsemamme reittiratkaisu oli liki tuskallinen. Tuntui siltä, että asematunneleita piti joka välissä kävellä vähintään yhden metropysäkin välimatkan verran. Osakan metro ei ansaitse hyviä pisteitä ainakaan vaihtojen organisoinnin puolesta.

Nousimme maan pinnalle Shinsaibashi-sujiin, eli Shinsaibashia halkovaan katettuun kauppakatuun. Se on kaupunginosan isoin nähtävyys, ja reunustettu pienillä kaupoilla kilometrien matkalta. Kävelimme sitä ensin pitkän pätkän yhteen suuntaan. Paikallistettuamme itsemme lopulta kartalta totesimme, että olimmekin menossa poispäin Nambasta. Käännyimme siis ympäri, palasimme takaisin, ja jatkoimme lähtöristeyksestä edelleen samaan suuntaan. Shinsaibashin kaupat eivät olleet teekkareille kauhean kiinnostavia; herkku- ja muotipuoteja oli paljon. Meidän mielenkiintomme heräsi kunnolla vasta Namban puolella, kun löysimme Tsutaya-tavaratalon, joka myi DVD:itä, CD:itä, kirjoja, mangaa ja videopelejä. Päästyämme sen nörttitavarakellariin huomasinkin yllättäen kärsiväni runsaudenpulasta – kerros oli pullollaan tavaroita, jotka olisin ostanut välittömästi, jos ne olisivat tulleet Euroopassa vastaan. Varttitunnin häkeltyneen valikoiman selaamisen jälkeen poistuimme ostamatta mitään. Toistaiseksi.

Tilanne vain parani, sillä seuraava kauppamme oli Bic Camera, valtava elektroniikkatavaratalo ja tämän ostosekskursion pääasiallinen kohde. Pian sisäänpääsyn jälkeen seuraamme liittyi aiemmin kännykkäosastolla “Sumimasen! Sumimasen!” -huudoin huomiota kerännyt myyjä, joka halusi auttaa meitä englanniksi. Kerroimme että kaipasimme Japani-yhteensopivaa Nokian laturia, ja hän katosi viideksi minuutiksi kysymään neuvoa joltakulta. Sitten hän palasi, ja valitsi edessämme olevasta hyllystä oikeat komponentit – japanilaisen yleiskännykkälataimen, ja siihen sopivan Nokia-konvertterin. Kysyimme myös uusia virtajohtoja, ja toisen tiedonhakureissun jälkeen myyjä suositteli meitä jatkamaan peremmälle kauppaan. Näin teimme.

Elektroniikkatavaratalossa riitti kerroksia enemmän kuin Helsingin Stockmannissa, ja kiinnostavat virtatarvikkeet oli hajasijoitettu ympäri sen kerrospaljouksia. Löysimme hakumatkan aikana muun muassa kokonaisen hyllyrivillisen USB-hubeja. Onnistuimme äkkäämään lopulta myös hyviä virtaratkaisuja, ja teimme irto-ostoksia useasta eri kerroksesta. Kauppaan olisi voinut vajota vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta ennen pitkää jalkani alkoivat pettää, ja ehdotin palaamista Weekly Mansioniin – tarpeeksi pitkän maanittelun jälkeen myös teimme näin.

Kävimme matkalla ostamassa lähikaupasta hyvää syötävää ja juotavaa, ja tasaannuimme sitten asuntoomme. Antti saapui runsasta tuntia myöhemmin, ja kertoi voittaneensa go-salongin omistajan, joka oli tasoltaan 6-dan. Toruimme häntä siitä, ettei hän ollut vaatinut salongin kylttiä itselleen voitonmerkiksi kuten taistelulajeissa dojon mestarin voittaneiden oli vanhoina aikoina tapana tehdä.

Loput illasta menikin sitten levätessä ja palautuessa. Tuure tappeli oman tietokoneensa kanssa, ja me muut kirjoittelimme matkapäiväkirjaa ja ihmettelimme Japanin TV:n sisältöä. Uni tuli illalla mainiosti.

Juha: ** – meluisa lento, huonot unet, sentään vessat pelasivat
Jukka: * – näin. ehkä silmäyksen oikeaa unta ehti saada
Antti: *1/2 – unien suhteen ei tosiaan ollut kehumista
Tuure: **1/2 – luulen että yölento voisi olla parempikin, mutta tämäkin olisi voinut olla paljon huonompi

Kansai International (KIX)
KIX on Osakan seudun suurin kansainvälinen lentokenttä, ja vieläpä rakennettu merelle kun maatilaa ei enää riittänyt

Juha: **** – pitkä kenttä oli pitkä
Jukka: **** – pitkä se oli
Antti: *** – ei mitään mullistavaa nähtävää, lisäksi paljon säätöä
Tuure: **** – selkeä rakenne ja virallinen spottausrakennus

KIX:n pandemiavarovaisuus
Sisään maahan ei päässyt ennen kuin todisti uskottavasti ettei voi kantaa sikainfluenssaa. Jos ei pystynyt, saattoi päästä sen sijaan pariksi päiväksi karanteeniin.

Juha: *** – jono veti huonosti, vaikka tarkastettiin vain lämpökameran kuva ja itse täytetty lyhyt lomake
Jukka: ***1/2 – hyvinhän se toimi, kun oli muistanut täyttää kaiken eikä ollut amerikkalainen
Antti: ***1/2 – ei lisättävää edellisiin, ainakin itsellä meni ihan sujuvasti
Tuure: *** – vaikea kuvitella että karanteenitarkastus voisi olla enemmän ok, mutta toki perusluonteeltaan negatiivinen kokemus

KIX:n Observation Hall
Lentokentän reunan palvelurakennus, josta pystyi stalkkaamaan lähteviä lentokoneita.

Juha: *1/2 – päivän isoin pettymys, näki vain lentsikoita hyvin
Jukka: ** – merelliseltä lentokentältä käsin näkyy yllättäen paljon vettä
Antti: * – olisi saanut olla edes vähän korkeampi; oikeastaan hukkareissu, mutta onneksi aikaa riitti
Tuure: ****1/2 – en ymmärrä pettymystä, näkymä nouseviin koneisiin oli mainio – päivän parhaita asioita

Nankain Airport Express -juna Nambaan

Juha: *** – perusjuna
Jukka: *** – meni eteenpäin
Antti: *** – ei mitään ihmeellistä
Tuure: ** – en muista kokeneeni peruksempaa lentokenttäjunaa – yleensä niissä on ollut ainakin istumaorientoitunut penkkilayout

Osakan metro

Juha: **1/2 – hitaahko vuoroväli, hyvä peitto, liikaa käveltävää vaihdoissa
Jukka: *** – toimii. Vaihtoja on.
Antti: *** – vaihdot epäkäytännöllisiä, ei juuri muuta vikaa
Tuure: *** – kattavuus mainio, mutta mukavuus ja vuorovälit kompensoivat

Shinsaibashin ostoskatu
Tämä on Osakan tärkein kauppakeskittymä.

Juha: **** – pidempi kuin KIX?
Jukka: **** – silmänkantamattomiin pikkukauppoja jotka myyvät kaikkea. Ihmisiä. Köyhän opiskelijan tm paratiisi.
Tuure: **** – pitkä kauppakatu on pitkä – valitettavasti suureksi osaksi vaatekauppoja, joskin ehkä vähemmän kuin pahimmillaan saattaisi olla vaikka länsimaissa

Tsutaya, Namba
Nambasta löytynyt monikerroksinen viihdetavaratalo, josta löytyi kirjoja, DVD:itä ja pelejä yllin kyllin. Pohjakerros oli omistettu mangalle, konsolipeleille ja muulle nörttitavaralle.

Juha: ***** – täällä meni raukkapolo Japani-harrastaja tainnoksiin; liikaa tavaraa, miten täällä muka osaa tehdä ostoksia?
Jukka: **** – sepä. uusia xbox 360-pelejä taisi olla tarjolla tasan resident evil 5. Pyh.
Tuure: *** – Japaniharrastumatonta vaikutti lähinnä koko ja musiikkivalikoima – aakkosjärjestys olli myös ihmeellinen

Bic-Camera, Namba
Bic on yksi Namban alueen isoimpia elektroniikkatavarataloja.

Juha: ****1/2 – iso kuin mikä, ja meluisa/eloisa myös
Jukka: **** – sensory overload. Tripodien vieressä olutta, viskiä yms.
Tuure: ****1/2 – tekisi mieli sanoa että mitä täältä ei löydä, sitä ei tarvitse – emme kuitenkaan lötäneet Apple-laturiin paikallista pistoketta, joten en sano

Go-salonki
Antin iltavierailukohde Minamimorimachissa.

Antti: ***1/2 – hyvin piilotettu paikka, jossa ystävällinen omistaja (minun ei tarvinnut maksaakaan) ja hyvät pelivälineet – liekö johtunut vuorokaudesta tai vuorokaudenajasta, mutta ihmisiä oli harmillisen vähän

Weekly Mansion Osaka (ensivaikutelma)

Juha: **** – ikääntynehkö talo ja laitteisto, mutta muuten kerrassaan mukava – myös hintatasoltaan (3250 jeniä per yö per henki)
Jukka: **** – kerrassaan toimiva vaihtoehto.
Antti: ****1/2 – mainio hinta-laatu-suhde, tärkeimmät varusteet nettiä myöten löytyy
Tuure: **** – varsin mainiosti varustettu paikka – luulen että neljä tähteä on aiempien matkapäiväkirjojen asteikolla vähättelyä