Tänään viimeisetkin meistä (Antti, Juha ja Olli) pääsivät tutustumaan Akihabaran elektroniikkahelvetin ihmeisiin. Jukka liittyi lisäksi iloiseen joukkoomme Akiban uusiokäynnille. Akihabara on se osa Tokiota, johon suuri osa paikallisista pienistä elektroniikkaputiikeista ja anime- ja manga-alan erikoisliikkeistä (sekä maid-kahviloista!) on pakkautunut. Animen ja mangan harrastajille se on koko maan ainoa todellinen pakkokäynti Japanin-reissulla.

Harmillisesti/onnellisesti päivä oli sateinen, ja sade vain paheni ajan mittaan. Tämän takia Akihabaran ulkoilmassa oli ikävä kävellä ristiin rastiin, mutta toisaalta ehkä väkeäkin oli tavanomaista vähemmän – vain normaalia tiheämmän suomalaisen ruuhkan verran. Vannoutuneina Di Gi Charat -faneina kahlasimme huolellisimmin läpi paikallisen Gamers-liikkeen. Akihabaralainen kauppasuunnittelu on erittäin mielenkiintoista – kaupalla saattaa olla kerroksessa lattiapinta-alaa vain parisen kymmentä neliömetriä, mutta sen sijaan kerroksia on lähemmäs kymmenen. Portaikkoja ylempiin ja alempiin kerroksiin ei aina edes ole helppo löytää, silllä ne on kätketty paikkoihin, joissa ne vievät mahdollisimman vähän tilaa hyllymetreiltä.

Ehdimme kurkistella sisään pariin muuhunkin kauppaan ja käydä paikallisessa pienessä liukuhihnasushilassa ennen kuin tulimme kahden japanilaisen miehen yhyttämäksi – toinen kantoi mukanaan isoa videokameraa, ja toinen alkoi haastatella Ollia. Lyhyen englanninkielisen haastattelutuokion jälkeen kaksikko liittyi joukkomme jatkeeksi, ja seuraili jonkin matkaa Akihabaran-seikkailujamme. Eksyimme Taiton pelihalliin, missä hakkasimme jälleen taikopeliä ja Olli esitteli danketustaitojaan. Jossain vaiheessa porukkamme hajaantui – Olli ja haastattelijat katosivat edemmäksi, kun me jäimme testaamaan mahjong- ja Half Life 2 -pelikonsoleita. Sopivasti kännykkänikin oli jäänyt hotellille, joten emme saaneet enää minkäänlaista kontaktia Olliin tämän jälkeen.

Me kolme muuta jatkoimme Akiban katselua jonkin aikaa ja päätimme peruuttaa alkuperäisen suunnitelman Uenoon kävelemisestä. Palasimme sen sijaan hotellille. Myöhemmin Ollikin kävi pistäytymässä täällä, eli hän ei kuitenkaan joutunut japanilaisen televisiomedian kaappaamaksi. En sitten tiedä, että millaiseen käyttöön kuvamateriaalimme joutuu. Toivottavasti ei mihinkään kovin noloon asiayhteyteen.

Kokonaisudessaan Akihabara oli minusta ehkä häiritsevimpiä asioita Japanissa tähän asti. Olen tottunut kuluttamaan animeni ja mangani netin yli, joten tällaisen suunnattoman krääsäkeskittymän sekaan joutuminen häkeltää – eikä pelkästään hyvällä tavalla. En ole ihan varma, että haluanko enää koskaan Akibaan uudestaan.

Kyllä päivänä silti jotain nähtiin. Klikkaa "Lisää" tai jutun otsikkoa lukeaksesi päiväkirjan.

Edellinen ilta venyi pitkäksi, joten vastaavasti myös sunnuntaiaamu oli myöhäinen ja hidas. Olimme laittaneet herätyksen kello yhdeksäksi, mutta vain minä ja Antti pääsimme ylös asti silloin. Tuure jäi värkkäämään tietokonettaan sänkyyn ja Jukkakin pysytteli vielä aloillaan.

TV-ohjelmiston kannalta heräsimme juuri oikeaan aikaan, sillä sunnuntaiaamun huippuanimesarjat olivat juuri alkamassa. Ennätimme katsoa sekä Dragon Ball Kain että One Piecen samalla kun joimme runsaasti jääkahvia ja yritimme keksiä, että mitä Kiotosta pitäisi nähdä.

Matkasuunnitelmassamme oli varattu kaksi päivää Kioton käymiseen, joten oli järkevää käydä nyt Surutto Kansai -kortin voimalla läpi paikallisjunia ja busseja tarvitsevat paikat, ja myöhempänä päivänä kävelyetäisyydellä Japan Railin asemasta olevat nähtävyydet. Sattumoisin matkakorttimme mukana tulleessa opassa olikin hyvä ehdotus siitä, miten paikallisliikenteestä saisi mahdollisimman paljon irti. Päätimme siis alustavasti noudattaa sitä.

Pääsimme ulos asunnosta vasta noin kello 11. Poikkesimme ostamassa lähikaupasta pullaisaa leipää aamupalaksi ja ajelimme metrolla Umedaan, toiseen Osakan isoimmista kauppa- ja liikennekeskuksista. Käytimme siellä tunnin yrittäen löytää eteenpäin vielä Nambaakin sokkeloisemmassa tunneli- ja tavarataloverkostossa ja lopulta Yodobashi Camerassa, Osakan ilmeisesti suurimmassa elektroniikkaliikkeessä, joka muistutti melko paljon Helsingin Ruoholahden Verkkokauppa.comia – paitsi että Yodobashi Camera oli seitsemän Verkkokauppaa ladottuna päällekäin.

Umedassa oli myös Ruotsi. Siellä myytiin jäätelöä.

Me muut majoituimme joksikin aikaa peli- ja konsolilisälaiteosastolle sillä välin Tuure kävi etsimässä videokameraansa uuden akun. Akkukauppa onnistui, ja tyydytettyämme turistiviettimme kaupan eri kerroksia seikkaillen (ja päästyämme ulos sieltä ostamatta yhtään mitään muuta!) etsiydyimme Hankyu-rautatieyhtiön asemalle. Sieltä valitsimme puolipikajunan Kiotoon, joka oli jälleen liki identtinen Kintetsun ja Nankain vastaavien junien kanssa.

Kioton raide poistui Osakasta pohjoiskautta, joten pääsimme näkemään matkalla jonkin verran uusia näkymiä. Valloittavin niistä oli Umeda Sky Building, suuri kaksitorninen ja satametrinen rakennus, jonka päälle oli istutettu näköaladonitsi. Siellä vieraileminen oli ollut jo aiemmin suunnitelmissamme, mutta nyt kun näimme sen elävässä elämässä, olimme entistä vakuuttuneempia siitä, että siellä pitää päästä käymään.

Nousimme junasta jo Kioton rajoilla ja vaihdoimme toisen raiteen paikallisjunaan Arashiyamaan Surutto Kansai -oppaan ohjeen mukaisesti (tai no, oppaan mielestä meidän olisi kai pitänyt päästä perille yhdellä junalla, mutta tällaista junayhteyttä ei tuntunut käytännössä olevan olemassa tai ainakaan tiheästi käytössä).

Arashiyama oli kuuluisa idyllisestä Togetsu-kyo-sillastaan ja läheisestä bambumetsästä. Silta ja sen ympäristö eivät ilmeisesti olleet sunnuntaina päiväsaikaan kaikkein hehkeimmillään. Monet lähikojuista olivat kokonaan kiinni, ja pettymykseksemme siltaa pitkin kulki myös kohtalaisen vilkas autotie. Paikalla oli kuitenkin paljon japanilaisia – ja myös muutamia länsimaisia turisteja.

Näkymää Arashiyaman sillalta

Perinteisen Japanin tunnelma oli Arashiyaman ympäristössä kuitenkin vahva pikkupuoteineen, puisine taloineen ja kapeine katuineen. Muutama japanilaisten naisten porukka jopa käyskenteli sillan ympäristössä yukatoihin (perinteinen puuvillainen kimonoa muituttava vaate) pukeutuneina, ja meitä vastaan tuli jopa pieni kulkue kannettavia shintolaisia pyhättöjä eli mikosheja kuskaavia miehiä.

Mobiilit pyhätöt ovat näppäriä ja näyttäviä

Harmi kyllä alue oli niin eloisa, että sen kadut olivat täynnä ihmisiä, ja matkajoukkiomme äänesti nopean poistumisen puolesta. Bambumetsikkö polkuineen jäi siis näkemättä ja kävelimme sen sijaan suoraan Keifuku-rautatieyhtiön asemalle.

Keifukun raiteet kulkevat yksinomaan Kioton pohjoispuolella ja ovat jo liki raitiovaunumainen kulkuväline. Juna oli vain yhden vaunun mittainen, sinne tultiin sisään perästä ja poistuttiin kuljettajan vierestä etuovesta, ja se ajoi kapeaa rataansa talojen välistä ahtautuen. Vaihdoimme puolivälissä matkaa toiseen pikkujunaan, jonka reitti oli vielä edellistäkin ahtaampi. Junaankin mahtui meidän lisäksemme muita länsimaisia turisteja; täällä päin emme olleet mikään harvinaisuus.

Juna oli pieni ja täysi. Melkein raitiovaunu.

Jäimme pois Omuro-ninnajin asemalla ja kävimme katsomassa Ninnaji-temppeliä ulkopuolelta. Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Kinkaku-ji, eli Kioton Kultainen temppeli, joten päätimme säästää vierailuintomme sinne – sen sijaan kulutimme energiaa päättämällä kävellä temppelien välisen parin kilometrin matkan.

Seurasimme siis isomman tien vartta Kioton lämpimässä säässä. Pistäydyimme välissä kurkistamaan, että minne tien vieressä nousevalle kukkulalle vievät portaat johtivat, ja löysimme pienen pyhätön, kookkaan hautausmaan ja huomattavan määrän sääskejä. Niitä ei muualla Japanissa ollutkaan paljoa ollut, mutta nyt pääsimme kärsimään syödyksi tulemisesta hetken aikaa. Olisin halunnut jatkaa pyhätön vierestä menevää metsäpolkua, mutta Antti jäi tulkitsemaan sen vierelle pystytettyä kylttiä ja lopulta totesi, että siinä sanottiin japaniksi ettei siitä saanut mennä. No, takaisin alas ja eteenpäin tien viertä sitten.

Sivupolku houkutteli tutkimaan itsensä.

Kävellessämme temppeleiden viertä eteenpäin tuntui siltä, että vähintään joka toinen vastaan tullut ihminen oli länsimainen turisti. Tilanne muuttui kuin ohitimme Kioton modernin taiteen museon; siellä oli bussipysäkki, johon sikisi tyhjästä lauma japanilaisia matkustajia aina ennen kuin bussi saapui. Siinä vaiheessa kun uusin bussi ilmestyi tien päähän näkyville, jostain tien toiselta puolelta yllättäen ryntäsi joukko natiiveja sen yli ja pysäkille seisomaan. Kiirehdimme pakokauhun vallassa museon ohitse ja eteenpäin ennen kuin uusin valtaisa rynnäkkö ehti paikalle. Se olisi luultavasti lukinnut koko jalkakäytävän minuuteiksi.

Vähän ennen Kultaista temppeliä pysähdyimme vielä jäätelöautomaatille. Narassa edeltävänä päivänä syömämme jäätelöt olivat olleet tavallisia tuutteja, mutta tällä kertaa tarjolla oli jotain erilaista; minä söin kokonaan vohveliin upotetun mansikkajäätelön, kun taas Antille tupsahti pussillinen sormenpään kokoisia suklaalla kuorrutettuja jäätelökuulia. Joista jokainen oli yksilökääritty muoviin – japanilaisilla ei oikein ole taloudellinen asioiden pakkaaminen hallussa vielä.

Heti kultaisen temppelin ulkopuolella oli jo runsaasti väkeä nauttimassa kioskista ostetuista vähän vielä kalliimmista jäätelöistä. Yleisin puhuttu kieli taisi olla englanti. Pidimme WC- ja lepotauon ennen kuin siirryimme lipputiskille ja vaihdoimme 1600 jeniä neljään kauniisti kirjoiteltuun paperilappuun, jotka toimivat sisäänpääsylippuinamme. Kukaan ei tosin kysynyt niitä koskaan, vaan ne ilmeisesti jäivät vain matkamuistoiksi.

Kultainen temppeli on – kuten meille annettu opas kertoi – eläköityneen shoogunin Asikaga Yoshimitsun viimeisten vuosien projekti. Hän halusi rakentaa mahdollisimman hienon puutarhan, joten pystytti sinne muun muassa kullatun paviljongin. Paikan virallinen nimi on Rokuon-ji, mutta jostain syystä kultainen pytinki on jäänyt niin hyvin ihmisten mieleen, että “Kultainen temppeli”-lempinimi (Kinkaku-ji) on paljon oikeaa nimeä tunnetumpi ja käytetympi.

Kultaa? Check. Temppelimäinen rakenne? Check.

Temppeli taitaa olla liki kaikissa Kiotoa käsittelevissä matkaoppaissa kaikkein tärkeimpien pakkonähtävyyksien joukossa, joten on ymmärrettävää, että turisteja on alueella melkein tungokseksi asti. Tämä on harmi; paikalla käy suhteettoman paljon vierailijoita verrattuna kävelyreitin pituuteen ja puutarhan kokoon, ja alueen yleinen henki ei tuo enää mieleen rauhoittavaa puutarhaa, vaan liukuhihnaturistikohteen. Ihastelimme näkymiä sen verran kun pystyimme, mutta kokonaisuudessaan temppelin täytyy sanoa olleen pettymys.

Kunhan pääsimme ulos puutarhan alueelta ja sitä seuranneesta pienestä turistibasaarista, jossa turisteilta yritettiin nyhtää rahaa kaikissa mahdollisissa hintaluokissa, poistuimme nopeasti koko temppelin seudulta ja kävelimme bussipysäkille. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja meillä alkoi olla reipas nälkä – siispä päätimme matkustaa Kioton keskustaan ja etsiä jotain ruokaa.

Onnistuimme noudattamaan suunnitelmaa suunnilleen puoliväliin reittiä, kunnes  karttaa tulkitsemalla keksin, että bussireitin varrella olisi Nijon linna ja iso puisto. Surutto Kansain opas oli harmi kyllä harhaanjohtavan epätarkka, ja huomasimme bussista päästyämme ja käveltyämme yllättävän pitkän matkan puistoon, ettei linna ollutkaan siellä – siellä olikin vain Kioton keisarillinen puisto ja palatsi. Palatsi myös näytti olevan tiukasti suljettu, joten kävelimme vain puistoa pitkin sen reunalle asti ja hyppäsimme metroon.

Kioton liikennettä

Ensimmäinen metrolinja oli hyvin samankaltainen Osakan metrojen kanssa, mutta toinen oli ilmeisesti uudempi ja hitusen modernimpi; siinä oli laiturin reunoilla automaattiovet, vaikkakaan ei ilmeisesti automaattikuljettajaa. Nousimme maan pinnalle muutaman korttelin päässä juna-asemastamme ja yritimme etsiä ruokaa kauppakaduilta, mutta epäonnistuimme surkeasti; löysimme vain täpötäyden liukuhihnasushilan ja jonkin ravintolan, joka erikoistui pelkkään lehmänlihaan. Jostain syystä kaikki halvat nuudelipaikat ja muut edullisemmat ruokalat loistivat poissaolollaan; lopulta luovutimme ja siirryimme takaisin maan alle juna-aseman tuntumaan ja ostimme kioskista leivät. Osakastakin saisi ruokaa.

Ajoimme siis takaisin kotoisaan ja tuttuun metropoliimme. Perille päästyämme olimme jo niin väsyneitä, että vaihdoimme saman tien metroon ja ajoimme Weekly Mansion Osakan lähelle. Kävimme kokeilemassa lähistön ainoaa isompaa ruokamarkettia, joka sitten myös petti meidät – sieltä ei saanut valmisruokia lainkaan. Ostimme sen sijaan mikro- tai vesikuumennettavat ateriat päivän/illan pääruoaksemme ja runsaasti kaikenlaista muuta jännittävää purtavaa. Kaupan vanha myyjätäti otti nyreästi vastaan täpötäyteen pakkaamaimme korin, jossa juomatölkit oli päälimmäisenä, ja ähisten ja puhkuen kiskoi tölkkien alta mikroateriat ensimmäiseksi kassakoneen läpi. Ilmeisesti rikoimme kauppaetikettiä järjestelemällä tavarat väärin päin, ja täti ei missään nimessä suostunut lukemaan ensin tölkkien hintoja.

Päivä ei ollut mennyt kovin hyvin pulkkaan; ainoa todella hieno nähtävyys, jonka olimme ehtineet nähdä, oli Kultainen temppeli, ja sekään ei ollut kovin mahtava. Lisäksi tuntui siltä, että olimme nähneet jo aivan tarpeeksi turhia lähiökatuja ja tienvarsia koko tälle Japanin-matkalle. Tästä lähtien paikasta toiseen voisi siirtyä metrolla ja junalla ja jättää itsensä väsyttämisen vain nähtävyyksissä tehtäväksi hommaksi.

VR saisi ottaa nozomista mallia: jalkatilaa oli runsaasti, juna hiljainen kuin mikä sekä liike tasaista. Noin kolmen tunnin junamatka sujui yllättävän nopeasti japaninkielistä HikaGo:ta tulkaten. Perillä Tokiossa havaitsin olevani täysin hukassa valtavalla rautatieasemalla, ja sain seikkailla ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin keksin oikeanlaisen lippuautomaatin – ja sittenkin ostin vääränlaisen lipun. Onneksi ystävällinen lippuvirkailijasetä lopulta korjasi tilanteen niin, etten joutunut edes maksamaan ylimääräistä  – paitsi ehkä noin tunnin verran aikaa.

Naritan lentokentän juna-asemapuolella odotti toinen pieni seikkailu, mutta onnistuin kuitenkin viimein löytämään bussin, jossa luki “hotel nikko narita” (kohdehotellin nimi). Nikko naritan puolella hotellihuone irtosi mukavan helposti kun kertoi että oli tulossa mm-kisoihin, ja hotellihuonekin oli mukavan tasokas ihmeellisine vessanpönttöineen. Jännän sattuman kautta tv:ssä pyöri Hikaru no Go:n loppumusiikki (Bokura no Booken) avattuani sen ensimmäisen kerran. Katselin vielä vähän aikaa ympärilleni hotellissa, hankin ruokaa nerokkaasti hotellirakennuksen yhteyteen sijoitetusta ympäri vuorokauden auki olevasta kaupasta, söin ja painuin pehkuihin.

26. päivä alkoi puoli kuudelta aamulla aikaiseen herätykseen, että ehtisin suihkuun ja luksusaamiaiselle. Seitsemältä kokoonnuttiin hotellin aulassa, ja tajusin silloin vasta että olin hoitanut vain puolet ilmoittautumisesta. Eräs turnausjärjestelijätäti kuitenkin huomasi minut Suomen edustajaksi ja lykkäsi välittömästi kouraani lento- ja ruokarahat (9,2 mania), joten oletin että tilanne oli silti ok. Puoli kahdeksalta kolme bussia lähti ajamaan jonossa kohti Shizuokaa. Matkan aikana pelaajille jaettiin pullollinen vihreää teetä sekä valtavat bentoo-laatikot ihmeellisen sisällön  kanssa. En syönyt. Tosin vain siksi, että olin ahtanut itseni liian täyteen aamiaisella.

Shizuokaan päästiin kello kahdentoista aikoihin. Pelaajat jaettiin omiin hotellihuoneisiin – paljon huonompiin kuin nikko naritassa – ja kahdelta kokoonnuttiin orientation-tapahtumaan yhteen hotelleista (Kakegawa Grand Hotel). Seurasi paljon puuduttavaa selitystä turnauksen käytännöistä ja säännöistä, jotka selvisivät myös infolappusesta.  Puuduttavan orientationin jälkeen vuorossa oli kuitenkin vielä puuduttavampi IGF:n kokous, jonka sisällöstä muistan lähinnä Ootake Hideon valitsemisen uudeksi puheenjohtajaksi ja Victor Bogdanovin valitsemisen yhdeksi kahdesta tirehtööristä. Budjettiakin kai setvittiin läpi.

Kokouksen jälkeen oli vähän tyhjää, jolloin kävimme Viktor Linin (itävaltalainen nettituttu, myös 5-dan) kanssa pyörähtämässä kaupungilla ja syömässä sashimia. 18:30 palasimme takaisin Grand Hotelliin avajaisseremoniaa varten. Vuorossa oli perinteisesti puheita kaikilta mahdollisilta vastuuhenkilöiltä, sekä sen jälkeen ruokaa ja juomaa japanilaisten näytösten kera. Samassa salissa esiteltiin myös ihmeellisiä uusia go-lautoja, joita kuvatessa minulta loppuvat sanat kesken. Ehkä internettiin päätyy ennen pitkää jokin riittävän kuvaava kuva. Samoja lautoja ihmetteli samaan aikaan samassa paikassa myös eräs vanha japanilainen pro-täti (90v), Yuki Shigenon ensimmäinen opettaja, johon päädyin tutustumaan nopeasti ohimennen. Olin kuulemma nuori. Pian tämän jälkeen poistuimme Viktorin kanssa takaisin hotelliimme (Kuretake Inn, 5 minuutin kävely Grand Hotellista) illan viimeisiä pelejä varten.

Vähän myöhemmin illalla innostuin vielä hieman seuraamaan mitä japanilaisesta tv:stä tulee. Kiinnostuksen herätti ainoastaan muuan ohjelma, jossa nähtävästi opetettiin japanilaisille yleisiä englantilaisia fraaseja: tällä kertaa ruudussa oli kaksi japanilaista naista kahvilassa kommentoimassa: “Look, such a weird man!” “Look at his clothes!”

Paikalle saapuu kolmas nainen: “What are you talking about?” “We are talking about that strange man over there!”

Paikalle saapuu japanilainen mies velhonhatussa ja -kaavussa: “Are you ready?!” Kolmas nainen sanoo “Sure!” ja lähtee mukaan. Paikalla ensin olleet kaksi naista jäävät katsomaan toisiaan ällistyneinä.

Tänä aamuna herätys oli vasta 6:30, vuorossa jälleen suihku ja aamiainen (paljon tasottomampi kuin nikko naritassa), ja bussikuljetus pelipaikalle kello 8:00. Pelipaikan virkaa toimittaa paikallinen isompi urheiluhalli. Lyhyen ympäriinsä pyörimisen jälkeen hallissa pelaajat lopulta kaitsittiin pelipöytien ääreen, kaiuttimista kuului “Nigitte kudasai”, ja pelit pyörähtivät käyntiin. Päivän pelien välillä oli ruokatauko, ja pelaajien huoneeseen oli myös pystytetty pieni japanilainen teehuone. Joku utelias japanilainen kyseli pelistäni (joka keräsi ihmeen paljon huomiota), ja lopulta ohjasi minut teehuoneeseen. Selvästi yritti saada minut nolostumaan, kun erityisesti kyseli teen mausta, oliko kitkerää, jne. Harmi kyllä kävin aiemmin keväällä toisessa teehuoneessa Suomenlinnassa, ja osasin oikeat prosedyyrit vielä täydellisesti (kyllä, myös teekupin pyörittämisen käsissä).

Toisella kierroksella vastassa tosiaan oli Marokon edustaja, 1-dan, jota vastaan oli yllättävän haastava peli vaikken edes tehnyt kovin montaa isompaa virhettä. Pari avainkohtaa pelasin kyllä heikosti, niin että jouduin jatkuvasti taistelemaan lisää ja lisää. Lopulta vastustaja yritti liian innokkaasti tappaa lohikäärmeeni, epäonnistui, ja menetettyään liikaa hyökkäyksen yhteydessä luovutti. Pelin jälkeen saimme vielä ammattilaisen kommentoimaan pelin tapahtumia.

18:30 bussi kuljetti pelaajat takaisin Shizuokan keskustaan. Matkan aikana muuan lehdistöedustaja tiedusteli päivän peleistäni ja Suomen go-tilanteesta ylipäänsä, mutta kaikki tiedustelijaa kiinnostanut info lienee jo julkistettuna nettiin.

Tässä siis tapahtumat pääpiirteittäin tähän mennessä. Huomenaamulla on nähtävästi vastassa Etelä-Afrikan edustaja, kiva vanhemmanpuoleinen setä jonka kanssa olen jo onnistunut juttelemaankin vähäsen. Toivon mukaan tällä kertaa sujuu vähän helpommin kuin marokkolaista vastaan.

Ehkä tässä tosiaan on japanilaisen animaation tulevaisuus, kuten Jonathan Clements useampi vuosi sitten Animeconissa ennusti.

Lauantaiaamun televisiosta tulee lastenohjelmaa, mutta ei kylläkään kauhean paljoa animea tällä hetkellä. Kaapeli-TV ei näy asuntoomme. Kyllä toisaalta lohikäärmeiksi pukeutuvat ja lohikäärmeistä laulavat iloiset ylös alas pomppivat popparitkin kelpaavat tähän mielentilaan.

Päivän matkasuunnitelmaan sisältyy Japanin ikiwanha pääkaupunki Nara, ja myöhemmin junamatka temppelivuorille Kooya-saniin. Yritämme käydä Naran aamupäivällä, palata sitten hetkeksi levähtämään ja päivittämään kuulumisia, ja lähteä katsomaan japanilaisen buddhalaisuuden suurta keskusta sen jälkeen.

Multimediasisältöä on toistaiseksi ollut vähän, mistä olemme pahoillamme. Perjantai meni vielä tekniikkaa virittäessä ja ollessa väsynyt, mutta tänään tilanne toivottavasti muuttuu.